Juhannus täynnä taikaa, S

[Subbe93]

Ficin nimi: Juhannus täynnä taikaa
Kirjoittaja: Subbe93
Genre: Draama
Ikäraja: S
Päähenkilö: Adrian & Charlotta

A/N: Spurttiraapale III, sanat: Huuto ja omistaa.

Juhannus täynnä taikaa

Juhannusyö oli kaunis. Auringon viimeiset säteet valaisivat taivaanrannan juuri ja juuri, ja järvi oli kauniin tyyni. Juhannuskokko paloi jo loistokkaasti ja rannan täytti ihmisten raikuva nauru ja kaikuvat huudot. Joku oli jopa ajanut autonsa rannalle, että musiikki varmasti kuului kaikille juhlijoille.
      Charlotta kietoi tiukemmin Adrianin antamaa hupparia ylleen samalla, kun katseli hymyillen, miten jotkut tanssivat musiikin tahtiin. Ja kokko. Se oli oikein upea. Charlotta ei ollut kertaakaan elämänsä aikana nähnyt ainuttakaan aitoa kokkoa. Kotikaupungissa hänellä ei ollut lainkaan ollut tapana lähteä minnekään juhlimaan kavereiden tai tuttujen kanssa. Tänne muutettuaan kaikki oli tuntunut menevän toisin. Adrianin, Åken, Odeten ja Aliinan kanssa hän oli kierrellyt kotibileissä sun muissa tapahtumissa, mutta ei vain juhliakseen. Heillä oli aina tehtävä. Tai ei hänellä ollut, vaan hänen ystävillään. Hän vain aina änkesi mukaan.
      Charlotta puristi hieman siideripulloaan ennen kuin kohotti sen huulilleen ja joi viimeiset tilkat pohjalta. Sitten hän laski sen ja heilutteli kuin tarkistaen, ettei tilkkaakaan jäänyt.
      ”Tyhjä”, hän totesi, vaikkei uskonut äänensä kuuluvan pitkälle, ja pisti pullon takaisin laukkuunsa ottaen tilalle täysinäisen.
      ”Montako ajattelit vielä juoda?”
      Charlotta vilkaisi Adriania. ”Hei, ei minulla ole tämän enempää”, hän naurahti sitten ja avasi pullon. ”Tahdotko sinä?”
      ”En”, oli kaikki, mitä Adrian vastasi. Ja toisaalta, olihan se arvattavissa. Charlotta vain oli halunnut olla kohtelias.
      Hän avasi korkin ja kuuli vierestä, miten tyttöporukka puhui juhannustaioista. He puhuivat siitä, että juhannusyönä saniainen kukkisi, ja kukka lupasi poimijalleen taikavoimia. Charlottaa hymyilytti. Ehkä hänen pitäisi löytää sellainen, niin hänkin voisi osallistua Adrianin ja muiden taisteluun riivaajia vastaan.
      ”Mennäänkö metsään kävelylle?” hän kysyi lopulta ja vilkaisi poikaystäväänsä. Adrian oli helppo saada suostumaan metsäretkille, olihan pojan elementti maa, ja muutenkin tuo tunsi olevansa kotonaan metsässä.
      ”Mennään vain”, Adrian vastasi. ”Alan saada jo tarpeeksi tästä hälystä.”
      ”Kuin myös”, Charlotta vastasi. Hän vilkaisi vielä kerran kokkoa ja juhlivia ihmisiä ennen kuin lähti Adrianin perässä metsää kohti.

II

He kävelivät metsässä väistellen puiden juuria, kantoja ja muita luonnon esteitä. Puhe ja musiikki alkoi hiljalleen vaimentua heidän takanaan ja luonnon hiljaiset äänet alkoivat vallata kuuloaistia. Se rauhoitti jopa Charlottaakin.
      ”Mitä juhannustaikoja tiedät liittyvän metsään?” Charlotta kyseli astellessaan Adrianin jäljessä ja katsoi viekkaana pojan niskaa. Adrian ei heti vastannut.
      ”Uskotko sinä niihin?”
      Charlotta hymyili itsekseen. Adrian oli realisti, hän ei uskonut mihinkään yliluonnolliseen. Oli kuin kohtalon ivaa, että pojalla oli yliluonnollisia voimia.
      ”Muuten vain”, tyttö vastasi yrittäen kuulostaa viattomalta. ”Ainakin sanotaan, että juhannusyönä voi löytää kukkivan saniaisen. Kukka pitää ottaa talteen, niin saa taikavoimia”, hän selitti. Adrian tuhahti, mikä oli oikeastaan odotettavissa. Sitten tuo pysähtyi hetkeksi niin, että Charlotta törmäsi tämän selkään, ja mumisi jotain.
      ”Siinä sinulle kukkiva saniainen”, Adrian sanoi lopulta ja osoitti vähän matkan päähän jatkaessaan matkaa. Charlotta vilkaisi pojan osoittamaan suuntaan. Saniaiseen oli ilmestynyt pieniä valkoisia kukkia.
      ”Adrian!” tyttö naurahti ja asteli saniaisen luokse poimiakseen muutaman pienen kukan ja lehden, vaikkei ihan uskonutkaan saavansa kukasta mitään taikavoimia. ”Pyysit sitä kukkimaan!”
      ”Sinun mieliksi”, poika vastasi olkiaan kohauttaen. ”Se suostuikin suhteellisen helposti.”
      Charlotta ei sanonut mitään, hymyili vain ja esitti kiitoksensa saniaiselle. Sitten hän nousi ja lähti Adrianin perään. Hetken he kävelivät kaikessa hiljaisuudessa ennen kuin Adrian äkisti pysähtyi.
      ”Ad, mi-”
      ”Hys”, Adrian sihahti. ”Katso.”
      Charlotta siirtyi pojan vierelle ja näki jotain, minkä Adrian oli huomannut. Vähän matkan päässä heistä, metsän ja veden rajamailla, tanssahteli outo liekki, joka ei pitänyt minkäänlaista ääntä. Jos Odette olisi ollut paikalla, hän olisi väittänyt sitä Odeten tempuksi, mutta tuo ei vaikuttanut ihan oikealta liekiltä. Ehkä ennemminkin joltain valoilmiöltä, joka pysyi paikallaan tanssahdellen.
      ”Mikä se on?” Charlotta kysyi tuijottaen lumoutuneena näkyä.
      ”Virvatuli”, Adrian vastasi hiljaa.
      Virvatuli… Charlotta ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista, mutta kuullut senkin edestä. Hiljaa hymyillen hän painautui Adrianin kylkeä vasten ja tarttui tätä kädestä kiinni. Tämä juhannus oli täynnä taikaa.