Nimi: Uhri
Kirjoittaja. Vlad
Ikäraja: S
Genre: angstdrama
A/N: Tämän ei pitänyt olla tämän päivän raapale, mutta teksti, jonka piti toimia tänpäiväsenä raapalerepaleena venyy ja venyy ja päätti olla oneshot, joten enpäs julkaisekaan sitä
Ilmeisesti mun teksteillä on oma tahto jopa lyhyinä. Nooh, tämä raapale on junailun tekeleitä eikä ihan omia suosikkejani, jotenkin tuntuu että oon tavallaan näin pidempien projektieni kanssa taistelleena ja lyhytteksti-taukoa pitäneenä menettänyt oman ääneni näiden lyhyempien tekstien kanssa. En todellakaan oo vahvimmillani lyhyissä teksteissä. Ja minä-kertoja, asia jota en hallitse alkuunkaan.
Kuu paistaa oksaston lomitse maahan, heijastaa hiekkaan valojen ja varjojen verkon. Metsän keskellä ainoa ääni on hiljaisuus, tuulen aavemainen kosketus iholla, oksissa, hiuksissa. Lehtien hento kuiskina toisiaan vasten, niin hiljainen, että hiljaisuus ei kuole vaan kukoistaa (kasvaa korkeaksi kuin torni). Metsän sydämessä seisomme me viisi, kehässä, kädet toisiinsa kahlittuina ja hiljaisuus huulillamme. Meistä jokainen on kohottanut katseensa kohti kuutamoa ja meistä jokaisen silmissä palaa sammumaton tuli.
Ilmassa leijuu kesän tuoksu, joka kertoo hopeaan kehrätyin sanoin siitä, kuinka juhannusyönä maailma on täynnä maagisia voimia odottamassa täytäntöönpanoa ja maailma itse elää meidän ympärillämme. Kuun alla kesäyönä kuolema on kaukainen varjo, mutta omassa mielessäni se kuiskuttelee makeita sanojaan petturuudesta ja vihasta. En kykene edes kuunkajossa unohtamaan, kuinka laumamme nuorin jätti käpälänsä ansaan eikä palannut kotiin. Lauman vanhin kutsuu sitä uhriksi, kuopuksen tehtävä oli varmistaa, että juhannusyön loitsu toimii ja kukoistaa, että laumamme voima jatkaa virtaamistaan sen muiden jäsenten suonissa laimentumattomana.
Mielessäni kiljun kuitenkin vastalauseita.
”Saga, katso!” sisko, lauman kuopus, huutaa nauraen ja loikkaa ketterästi kiveltä maahan, näyttää kuinka villi voima saa hänen silmänsä hohtamaan kultaa ja hopeaa ja kuinka maa ei häntä satuta. Huuleni kiertyvät hymyyn ja vastaan sisarelleni omien silmieni tulella.
Sisko kikattaa ja pyyhkii takkuisia hiuksia kasvoiltaan, tämän silmät loistavat ja huulilla kareilee villi ja vapaa hymy.
Hymyilen surullisena paikallani kehässä, kun muistot yrittävät romahduttaa mielen hiljaisuuden. Lauman muille jäsenille tänään on normaali päivä, normaali täysikuu ilman mitään melankolisuutta tai menneisyyttä. Minulle tämä täysikuu tarkoittaa unohdusta, hautajaisia. Enää huomenna sisko ei eläisi mielessäni, olisin siirtynyt eteenpäin, hyväksynyt sudenvereni lahjan eläen hetkessä.
