Nimi: Kesän viimehelle
Kirjoittaja: jossujb eli meikäläinen
Fandom: The Fast Show eli suomeksi Ruuvit löysällä
Genre: Vaikea valinta, mutta romanssiksi sanoisin. Slash one-shot.
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Ted/Ralph
Vastuuvapaus: Eiköhän näistäkin oikeudet kuulu BBC:lle, minä se kun leikin ilman minkään valtakunnan korvausta.
A/N: Olen yhä vain suurissa The Fast Show fiilareissa (piru vie, on varmaan tullut jäädäkseen). Kirjoitin tämän lähes kokonaan koulussa, muutamalla tylsällä luennolla, mutta käsialan tulkitseminen koneelle kirjoittaessa meinasi viedä hengen ja otti monta päivää. Kyllä, käsialani on niin huono.
Kesän viimehelle
Tänä vuonna niitty puski komeasti kanervaa. Loppukesän villikukat hehkuivat nuutumista edeltävässä kukkeimmassa hehkussaan kuin jo aavistaen ensihallan murhan. Käsittämättömän runollinen kuvaus mitätöiväksi vain tavalliseksi työpäiväksi, oli työmies sitten kuinka rutinoitunut ja paatunut tahansa.
”Huh... tauon paikka.”
Näin siis lapio multakasaan pystyyn ja tupakaksi. Sätkä huulessaan tunnollinen Ted lepäsi hedelmällisen vihreän lepän varjossa väsyneenä kesän viimehelteisiin. Takki oli pakko heittää samassa sivuun, kun ilmassa ollut edes hentoa viimaa viilentämässä suven jälkilämpöä.
”Oi.”
Takitta on paljon mukavampi olla.
Savukiekurat jäävät paikoilleen tanssimaan. Maisema jatkui seesteisenä vaaleansiniseen horisonttiin asti, minkään sen rauhallisuutta rikkomatta. Lordi Mayhew vastusti peltojensa jokavuotista viljelyä välittämättä kuinka paljon tappiota kesannot kerryttivät vuosi vuodelta. Mutta puolustukseksi, jo yksin ruohon tuoksusta Ted tunsi kuinka hänen herransa maat olivat puhtaat ja terveet. Kaikki näillä tiluksilla kasvoi lempeydestä ja välittämisestä, eikä vain voitoksi. Maasta ei koskaan riivitty liikaa, kuten nykyisin kaikilta myydyiltä, entisiltä aatelisten sukutiloilta kylmänä tehokasvatuksena riistetään.
”Voisi ottaa pienet tupluurit... kyllä sitä ojaa taas ehtii”, Ted jupisi itselleen, puolet sanoista turhina niellen.
Ehkä Ted ei ollut niin vanha mitä työstä kumartunut selkä ja harmaat hapset ehdottivat, mutta nostalgisesti hän kuitenkin muisti jo nuorena miehenä taloon tullessaan miten pellot olivat yhtä rikkaat kuin vieläkin. Kuin mikään ei olisi muuttunut... paitsi toisaalta, talon entinen isäntä ja patriarkka, varsinaisesti se mies jota Ted oikeasti ajatteli puhuessaan lordi Mayhewsta, ei ollut kummoisesti kiinnostunut mistään muusta kuin kalastuksesta. Poikansa taas...
”Pojasta se polvi paranee, on se uskottava”, Ted hyräili tuskin kuuluvasti päähänsä pälkähtäneistä vertailuista huvittuneena. Vanhasta herrasta ei sopinut sanoa ääneen mitään kuolleiden rauhaa kunnioittaakseen, mutta nuoremman herran, Ralph Mayhewn, saattoi sanoa pitävän erityisesti huolta kauneimmista kukkasistaan, jotka kasvoivat kunnostetussa viherhuoneessa kaikesta niihin uhratusta äidillisestä huolenpidosta.
”Äidillisestä, totisesti, mitä oikein höpisen, vanha mies?” Tedin naurun sekainen moite itseänsä vastaan keskeytti taas unen jahtaamisen tupakan palaessa loppuun. Lepän juuressa kasvaa voikukkia ja timoteita. Jää lapio multaan Tedin venytellessä ja rauhallisesti noustessa laskemaan pienen mäenharjun alas villiintyneelle kesannolle, joka oli vain kenenkään hoitamatta, mitään istuttamatta. Niittämättömiä rikkakasveja polvenkorkeudelle.
”Hör-kröhöm”, äänen avaus kukkia poimiessa. Mitäköhän varten hänen sielunsa täytti äkkiä halu poimia kukkia. On se hyvä, että hän oli vallan yksin.
”Hmm hrm... mitenköhän se laulu oikein menikään...” Ted tapaili melodiaa poimien kaikkein hehkeimmin loistavat kukat yksi kerrallaan. Sävelkulku muistui jostain kaukaa pala palalta mieleen.
”Uudella kullalla on heliän siniset silmät... heliän siniset, niinhän se on. Lähtiköhän se noin?”
Ted ei ole liiemmin ennen poiminut kukkia. Tai laulanut ääneen.
”... uudella kullalla on heliän siniset silmän, ne muistuvat mun mieleheni aina...”
Kimppu muotoutuu kädessä napakaksi. Sanatkin muistuivat toinen toisensa perään. Höpsö punaposkisten likkojen laulu.
”...joka lauantaina...”
Kahdesta pitkästä ruohonkorresta punottu lenkki solmua varten syntyi näpsäkästi tottuneissa sormissa. Samanlaisen Ted lapsena sitoi äidillensä luudanvartta punoessaan.
”... ja väliin viikollakin...”
Olisi voinut kauan sitten avata suunsa, lauluhan tulee oikein kirkkaasti.
”... ja aina kun vain silmäni kiinni painan.”
Ted lopetti tyytyväisenä lopputulokseen, joka ei ollut järin kaunis. Enemmän järkeenkäypä, käytännöllinen. Ei liian paksu kannettavaksi, ei liian matala maljakkoon, ei liian tiukka nuutumaan saman tien, ei liian heppoinen varisemaan.
Ted kävi nyppäämässä lapion kasasta olalleen. Takin hän melkein unohtaa tässä kuumuudessa, mutta hän kuitenkin lopulta muistaan käydä sen poimimassa lepän juurelta. Tekisi mieli riisua päälyspaitakin, mutta Ted on viisaampi ja tietää miten näihin aikoihin voi sää muuttua kuin napsauttamalla kylmäksi. Hikipisarat valuvat pitkin otsaa harppoessa nurmikentän läpi kukkia nyrkissä puristaen.
Punaisessa vajassa oli kuusi lapiota. Yhdestä oli katkennut varsi, toisen kahva oli irrallaan. Kahden metalliosat olivat päässeet ruostumaan jäätyään puoleksi kaivettuun ojaan keväällä rankkasateen yllättäessä viikkokausiksi, eikä niistä ollut enää työkäyttöön. Pois ne pitäisi jo heittää.
Ted laittoi lapion omalle paikalleen vilkuillen ympärilleen kriittisenä. Hän nosti rasiallisen nauloja pöydälle, sillä niiden pahvirasia oli rikkinäinen, ja joku siihen ennen pitkää vielä astuisi ja jalkansa loukkaisi.
Ilma oli tunkkainen ja haisi homeiselta. Vajan raskaalta ovelta näki suoraa päätalolle. Kaikissa akkunoissa oli verhot, eikä yksikään olut auki. Kukkapuska korvensi hanskattomia käsiä.
”Ei kyllä pitäisi...” Ted mutisi itselleen kahden vaiheilla vasenta kättään nyrkkiin puristellen, painoaan saappaalta toiselle vaihtaen. Ei ainakaan pääovista hän voisi, mutta ehkä keittiön kautta... kyllä, keittiön kautta olisi sopivampi luikahtaa sisään. Varsin kun vuosiin Mayhewn kartanossa ei ole ollut yhden yhtäkään keittiöapilaista. Hella se vain siellä keräsi pölyä, lämmitys prakasi, valot olivat pimeinä. Ted varoi kolistelemasta mutta saappaiden askellus kaikui kaakelilla kovaa. Vanhan herran aikana olisi ollut ennen kuulumatonta päästää alustalaisia ilman mitään syytä päätaloon.
”Jaahas, mitä asiaa sinä toimitat?” kuului takaa kireä ääni joka säikäytti yhtä pahasti kuin villapaidan sisään livautettu jääpala. Ted vinkaisi, käänsi selkänsä törmäten tiskipöytään.
”Tuot turhaan kuraa sisälle. Eikö äitisi muutenkaan opettanut kuinka sisällä otetaan hattu pois päästä. Kaikkea sitä...” manasi vanhempi piika valkoisessa ja nuhruisessa asussaan, maantienharmaat hiukset pinneillä taakse kiinnitettynä. Eräs viimeisistä kartanon palkollisista jolle lordilla on ollut varaa maksaa.
”Anteeksi, rouva, tuhannesti”, Ted mutisi tuijottaen piikaa pitkän tovin. Piikakin tuijotti samalla mitalla takaisin moppi käsissään, kunnes katse osui kukkasiin. Sillä punaisella sekunnilla Ted heitti kukat kaaressa tiskialtaaseen. Katsekontakti ei katkennut. Kukat imivät itseensä väljähtänyttä vettä.
”Jaaha”, piika totesi aivan hyppysellinen kepeyttä äänessään, näyttäen silti perin periksi antamattomalta. ”Herra on lasikuistilla. Äläkä kuvittele tepastelevasi noiden kalossien kanssa salin lävitse. Vasta vahatut parketit”, rouva kieli napauttaen Tedin säärtä moppinsa puisella varrella niin että sattui.
Ted yritti näyttää täysin luontevalta tietäen onnistuvansa siinä varsin heikosti. Piika piti yllänsä tiukkaa ilmettä vaikka silmäkulmat hymyilivät.
”No en kai minä sukkasillanikaan voi...” yritti Ted pistää hanttiin, mutta nielaisi sanansa tuijotuksen käydessä niin pistäväksi.
”Vaikka varpasillasi, mutta saappaat jäävät tähän. Ja se on vissi se”, piika julisti alkaen vimmatusti luututa lattiaa tönien renkimiestä pois tieltään. Tämän varjolla kukat oli hyvä napata ja hipsiä tiehensä. Harmiksi ja vaivaksi hyvät työmiehensaappaat jäivät naisihmiselle pantiksi. Pikkukimppu oli kärsinyt ja tippui vettä. Keltaisia terälehtiä irtosi ja varisi lattialle harmaiden sukkien viereen.
”Voi surkea”, Ted totesi masentuneena ja olisi kävellyt nyt päätäpahkaa ulos pääovista, jos hänellä olisi ollut vain kengät. Mutta koska näin onnekkaasti ei kuitenkaan ollut, oli hänen jatkettava päähänpistonsa loppuun asti. Mikä se sitten ikinä varsinaisesti olikaan.
Epävarmoin askelin Ted liukui parkettia pitkin peläten liukastuvansa sukkasillaan nenälleen. Vaha tosiaan taisi olla aivan tuire. Ehkä olisi ollut parempi kiertää työhuoneen kautta. Tuijottaessa vain varpaitaan selkä kumarassa, tasapainotellen itseään käsillään vain jonkin verran koomisesti Ted ei tullut katsoneeksi eteensä.
”Oh-hoh!” Ted puhahti huomattuaan miten hän päistikkaa törmäsi juuri kuistilta salin puolelle peruuttaneeseen Ralphiin, joka ei yhtä lailla ollut häntä nähnyt takanaan. Kummatkin huudahtivat säikähdyksestä.
”Herra siunaa, Ted!”, Ralph huokaisi ennen kuin keksi ihmetellä enempää. ”Ted? Öh, Ted, mitä sinä... tai, onko jokin hullusti?” lordi Mayhew kysyi, vaikka hänen henkensä oli vielä tasaantumatta. Ikävällä tavalla Ted tunsi olonsa jotenkin liian alastomaksi saappaitta.
Nyt vasta kukat polttivatkin kuumana kuin uuninpankko. Eikä Ted saanut sanaa suustaan. Ei edes yhtä. Hänellä olisi voinut hyvin olla vaikka kurkkumätä ja hinkuyskä, mutta minkäänlaista äänenpuolikastakaan hän ei olisi saanut aikaiseksi.
”Olen tässä tiivistänyt kuistin laseja, Ted, ajattelin... ajattelin että tuo kasvihuone on käynyt vähän pieneksi”, Ralph aloitti yhden monista hermostuneista monologeistaan, joita oli helppo myötäillä olemalla hiljaa.
”Minusta olisi vallan mukavaa jos voisin pitää joitakin kukkia tällä tavalla lähempänä hehe... ettei, ettei tarvitsi vallan erikseen aina kävellä puutarhaan asti. ”
Hermostunutta naurua, käsien yhteenhieromista. Ted kumarsi myöntyväksi eleeksi pienesti vältellen katsekontaktia.
”Vaikka en kyllä oikein tiedä, en ole kummoinenkaan peltiseppä. Saa nyt nähdä saanko lämmöneristyksen ihan omin nokkineni laitettua... vaan nyt kyllä höpötän ihan omiani, Ted-hyvä. ”
Ted veti ilmaa nopeasti keuhkoihinsa ja suoristi selkänsä. Kädet eivät mainittavasti tärisseet kun hän ojensi hiukan kärsineet kukat Ralphin kouraan, mutta jälkikäteen hänestä tuntui kuin olisi sairastunut sillä horkkaan. Katse oli tiukasti katonrajassa. Panelointi tummaa puuta. Ikkunoiden karmit taas melkein mustat, vaikka ihme kyllä maalaamattomat.
Kädet taskuissaan Ted vain kuunteli omaa ja herransa hengitystä tohtimatta katsoa oliko ilme millainen. Sormet tunnistelivat taskunpohjalta reikää, toisella puolella kotiavainta ja vanhaa rautanaulaa. Herra Mayhewn tekemisiä Ted ei tohtinut arvailla.
Arempaa suudelmaa ei ole olemassakaan. Huulien kömpelö muikistaminen, niskasta kantapäihin ulottuva jokaisen lihaksen yhtäaikainen kramppaaminen, kukkien puristaminen kourassa niin kovaa että sormiin sattui.
Suukko poskelle. Tedin kädet olivat edelleen taskussa. Nenää kuumotti.
”Ki-kiitos. Kiitos. Kuinka... miten sen nyt sanoisin, kuinka... huomaavaista... Ted”, totesi herra Mayhew äänellä josta kuuli sydämen villin väpätyksen. Ted yritti kovasti vastata, mutta ei ollut muuta kuin pelkkää sanattomuutta läsnä. Tuuletonta myöhäiskesän seesteisyyttä niin ulkona kuin sisällä.
Ted käänsi päätään, yrittääkseen sanoa jotain, käänsi uudestaan ja yritti vielä toistamiseen: Ei niin mitään. Ei sanaakaan.
Vain punaiset posket.
Hakkaava sydän.
Käpristyvät varpaat.
Katkennut hengitys.
Molemminpuolinen vieno hymy.
Saattaa olla että pienen ikuisuuden kaiken puheen punastuminen korvaa. Vaan onko tässä kenelläkään niin kova kiirekään, juodaan iltapäivän tee ja ihmetellään loppuvaa kesää. Tuskin siihen montaa sanaa tarvitaankaan.
FIN
A/N: Kuinka usein ihmisellä on onni rakastua canonparitukseen?
Niin, ja toinen asia, tuo laulu jonka istutin hiukan sovellettuna Teddin suuhun on itse asiassa suomalainen kansanlaulu (koska minulla on pakkomielle istuttaa niitä kaikkeen mitä teen mukaan). Sen kaksi ensimmäistä säkeistöä menee jotensakin näin:
Hei lumpun lumpun, hei lumpun lumpun,
näillä flikoilla on iloa kyllä!
Hei lumpun lumpun, hei lumpun lumpun,
näillä flikoilla on iloa kyllä!
Vaikkei meillä ookaan, vaikkei meillä ookaan
krepuhäntähamehia yllä.
Vaikkei meillä ookaan, vaikkei meillä ookaan
krepuhäntähamehia yllä.
Uudella kullalla on heliän siniset silmät,
ne muistuvat mun mieleheni aina.
Uudella kullalla on heliän siniset silmät,
ne muistuvat mun mieleheni aina.
Joka lauantaiki, ja väliin viikollaki,
ja aina kun vaan silmäni kiini painan.
Joka lauantaiki, ja vääliin viikollaki,
ja aina kun vaan silmäni kiini painan.
