Kirjoittaja: ibi
Ikäraja: K-11
Paritus: Chloe/Isidore
Genre: Romance, 'Horror'
Yhteenveto: Tämän oli tarkoitus olla kirja, mutta se jäi kesken. Vuoden päästä rupesin taas lukemaan tätä ja itseäni ei enää innostanut tämä kirja, mutta voi olla että se jotakuta miellyttäisi! Isidore on salaperäinen vampyyri ja Chloe tavallinen tyttö, joka kietoutuu hänen pauloihinsa. He rakastuvat.. ei ole muuten mikään Twilight. Olin suunnitellut, että vampyyri lopulta luopuu rakkaudestaan ja hänen takiaan tyttö kuolee verisesti. Mutta siihen saakka en ole vielä saanut kirjoitettua, joten ikäraja on mielestäni ihan K-13. PS: Kreikkalaisia jumaliakin tiedossa
Varoitukset: Verenimua
A/N: Muistakaa, että jatkoa ei ole tulossa. Kiva jos luette ja kommentit olisivat aina kovin mukavia, vaikka jatkoa ei ole luvassakaan
Ei ole oikoluettu.
Ensimmäinen luku
Oli hiljaista. Istuin tienviereen pysäköidyn autoni penkillä ja odotin. Katulamput valaisivat lähes autiota korttelia, ja iltahämärä oli laskemassa pimeän peittonsa kaupungin ylle. Tarkkailin autoni lasin takaa kaikkea, mikä liikkui, ja höristelin korviani kaikille mahdollisille äänille. Kuulin, kuinka kaukana oleva humalainen korotti ääntään saadakseen huomiota toiselta ihmiseltä ja kiinnitin huomiota korkojen kopinaan asfalttia vasten.
Naputtelin hermostuksissani sormiani auton vaihdekeppiä vasten ja yksinäisyydessäni päästin mielikuvitukseni valloilleen. Säikähdin ajatusta, että joku yrittäisi ryöstää minut, ja painoin hädissäni auton ovet lukkoon. Huomaamattani havittelin myös taskustani kuumeisesti avaimia, kuullen sydämeni jyskyttävän pelosta. Kun avaimet eivät löytyneetkään pysähdyin ajattelemaan tarkemmin. Mitä minä nyt pelkäsin? Omaa mielikuvitustani. Puuskahdin ja painoin katseeni auton virtalukkoon ja huomasin avainten roikkuvan lukossa. Naurahdin hillitysti ja otin avaimet käteeni puristusotteeseen.
Huokaisin syvään ja uppouduin penkkiini paremmin. Pistin silmäni kiinni ja kuvittelin olevani maailman toisella puolella. Ihanassa auringonpaisteessa nauttimassa merenrannoista ja metrin korkuisista aalloista. Tunsin suunpieleni nousevan makeaan hymyyn, ja penkki alapuolellani tuntui sulautuvan alleni, eikä ympärillä tapahtuvista asioista ollut tietoakaan. Pääni valui levollisesti olalleni, kunnes säpsähdin rajusti koputusta, jonka kuulin.
Ei, nyt se oli tapahtunut. Mielikuvitukseni auton ryöstäjät olivat sittenkin heränneet eloon. Hengitykseni kiihtyi ja räväytin silmäni auki.
” Pysykää poissa, tai ajan päällenne!” huusin rajusti, vaikkei auto ollut edes käynnissä ja hakkasin kädelläni penkkiä pelotellakseni. Kuulin naurahduksen ja rypistin kulmiani kummissani. Käänsin katseeni äänen suuntaan ja näin lasin läpi mustan hahmon, jota katulamput valaisivat. Olin jo melkein unohtanut syyn odotteluuni ja katselin hahmoa typertyneenä.
” Päästäisitkö minut sisälle, Chloe?” hahmo kysyi matalalla äänellä ja napautti auton ikkunaa uudelleen. Hymyilin vinosti ja avasin lukon pienellä käden liikkeellä ja annoin vihreiden silmieni vaeltaa miehen kehon ylitse kohti hänen kasvojaan. Mies astui autoon ja sulki oven samantien.
” Lähdetäänkö?” mies kysyi.
” Lähdetään vain”, sanoin hänelle ja käynnistin autoni moottorin ja ajoin kortterilta valtatielle.
Mies ei sanonut sanaakaan koko matkan aikana, mutta hänellä ei muutenkaan ollut tapana puhua kovin paljoa. Serkkuni oli ollut jo pienestä pitäen melko hiljainen, ja se heijastui myös hänen aikuisuudessaan.
Kaarsin autoni keskustaan vievälle liittymälle ja ajoin keskustan kirjaston ohi. Täällä päin liikenne oli jo vähän vilkkaampaa, mutta edelleen tänä yönä ihmiset tuntuivat kerääntyvän kaikki samoihin seurapiireihin jättäen muun kaupungin autioksi.
Asuin pienellä paikkakunnalla Kanadassa.
” Aksel, mistä risteyksestä minun pitikään kääntyä?” kysyin serkultani, joka heräsi syvistä mietteistään kuultuaan ääneni.
” Tuosta vasemmalle”, hän sanoi ja osoitti risteystä. Kaarsin risteyksestä ja painoin kaasun pohjaan, jotta saavuttaisin päämäärämme nopeammin.
Pysäytin autoni erään seurapiiritalon eteen ja astuimme ulos autosta. Lukitsin sen ja vedin raikasta yöilmaa keuhkoihini. Aksel harppoi ovesta sisään ja minä lampsin perässä. Kyllä, nimenomaan lampsin. En ole oikeastaan koskaan ollut seurapiiri- ihmisiä. Suuret väkijoukot ahdistavat minua, mutta nykyisin kyllä viihdyn seurapiireissä serkkuni kanssa. Ja niin kuin tänäänkin astuessani ovesta sisään kuulen ystävättäreni kiljunnan hänen saapuessaan minua vastaan. Naurahdan ja ojennan takkini hovimestarille, eikä aikaakaan kun olen lämpimässä syleilyssä.
” Chloe, on niin ihana nähdä sinua taas! Ja mikä asu sinulla onkaan”, ystäväni hihitti ja painoi sormensa punatuille huulilleen.
” Kiitos Christal”, sanoin naurun tukahduttamana ja yritin päästä irti ystäväni otteesta. Hänen halauksensa oli syvä. Hyvä jos sain sen jälkeen henkeä. En edes voi ymmärtää, miten hän on niin vahva noin hennoksi ja tyylikkääksi naiseksi. Lopulta hän hymyili viehättävästi ja päästi minut syleilystään. Hymyilin hänelle takaisin ja kävelin kohti avaraa kynttilöin valaistua salia.
Sali oli tapetoitu ja sisustettu kullan eri sävyillä. Salin reunoille oli aseteltu kauniita sisustukseen sopivia sohvia ja salin keskiosa oli varattu tanssimiselle. Olin jo viidettä kertaa seurapiireissä ja olin jo nyt lopen kyllästynyt, mutta tulin kuitenkin aina Akselin seuraksi. Christalia tuskin olisin koskaan tavannutkaan, ellei Aksel olisi esitellyt häntä minulle.
Katselin ympärilleni. Joka puolella näin vain ihmisten kirjon. Osa oli tanssimassa ja osa istui sohvilla. Minä ja Christal seisoimme ovensuussa ja vilkuilimme saliin.
” Katso Chloe. Se on hän”, Christal hihkaisi ja osoitti muutaman metrin päässä olevaa miestä.
” Niin on. Herrasmiesmäinen Billimme..”, mutisin ja yritin olla hauska.
” Miten niin herrasmiesmäinen? Hän on herrasmies!” Christal tiuskahti ja haroi hermostuksissaan vapaana olevaa hiuskiehkuraansa. Tiesin Christalin olevan kiinnostunut miehestä, mutta oliko mies kiinnostunut Christalista?
” On on!” vastasin jo paljon vakuuttavammin ja naurahdin.
Huomasin Christalin hävinneen viereltäni ja kohotin katseeni Billiä kohti. Christal oli siellä pyörittelemässä miestä pikkusormensa ympärille, tai hän ainakin yritti. Pyöräytin silmiäni tylsistyneenä. Aina sama virsi. Christalin mielestä kaikki miehet olivat hyvännäköisiä ja hän yritti aina iskeä jokaisen joka tielle sattui. Tuhahdin ja nojauduin paremmin ovenkarmia vasten. Painaessani kädet puuskaan tunsin hellän puristuksen olkapäälläni. Käännyin kannoiltani Akselin puoleen.
” Mitä jos mentäisiin ulos? Näytät kiusaantuneelta serkkuseni”, Aksel huomautti ja tarttui minua kädestä johdattaen minua samalla tanssisalin poikki.
” Olet oikeassa. Ehkä tarvitsenkin vain raikasta ilmaa”, hymähdin ja kiepuin tanssin hurmassa, kun Aksel tanssitti minua kohti tunnelmallista parveketta.
Sali kieppui kullan ja punaisen eri sävyjä ja yritin kiinnittää huomiota Christaliin ja Billiin. En löytänyt heitä, mutta löysin kyllä jotain muuta varsin eroottista. Tarkemmin ajatellen, asia ei minua kiinnosta, mutta kiinnitin vain huomiota salin nurkassa olevaan pariin, jotka olivat liki kiinni toisissaan. Aivan kuin mies olisi imenyt naisen kaulaa. Pyöräytin taas silmiäni, unohtaen täysin missä olin.
” Mitä?” kuulin Akselin kysyvän. ” Miksi pyöräytit silmiäsi?”
” Fritsu”, sanoin melko painokkaasti ja Aksel naurahti. Hän oli jo muodostamassa huulilleen sanaa ”missä”, kun hän itsekin jo huomasi parin tanssiessaan puolelta toiselle.
” Totta tosiaan. Fritsu”, hän sanoi hellästi hymyillen.
Hän oli vihdoinkin saanut tanssitettua minut parvekkeen oville ja pysähdyimme. Pyrähdimme raikkaaseen yöilmaan ja minä istuuduin heti kiviselle kaiteelle. Tuuli pöllähti kasvoilleni ja sai tummat kutrini tanssimaan tuulessa. Istuin hetken vaiti, kunnes Aksel istuutui viereeni.
” Tiedätkö, mitä Christalilla on mielessään sen miehen kanssa?” hän kysyi nopeasti.
” Tiedät varmaan sen itsekin eli minun ei tarvitse antaa vastausta kysymykseesi”, sanoin huokaisten.
Aksel kohotti kulmiaan kuultuaan huokaisuni. Hän tarttui kädestäni ja käänsi kasvoni omiensa puoleen.
” Oletko kunnossa Chloe?” hän kysyi huolestuneena. ” Olet nykyään kovin koominen. Mikä sinulla on?
Purin huuliani ja painoin katseeni hänen kaulalleen. Hän oli oikeassa. Olin tuntenut oloni muutamat pari päivää kovin tukalaksi. Olin useasti niiden päivien aikana uppoutunut ajatusmaailmani syvyyksiin ja säikkynyt pikku asioille. En itsekään tiennyt mikä minua vaivasi.
” E-en tiedä..”, änkytin ja räpyttelin silmiäni kuumeisesti. Tunsin kyynelten kohoavan kristallisina helminä silmäkulmilleni, ja pian havaitsinkin jo nyyhkyttäväni lämpimien kyynelten valuessa kapeille poskilleni. Aksel kohotti käsivartensa ja sipaisi kyyneleet pois kasvoiltani. Hän painoi minut hellästi rintaansa vasten ja päästin kyynelten kiihkon valloilleen.
” Miksi aina minä..”, sopersin hiljaa hänen olkaansa vasten ja puristin hänen takkiansa nyrkissäni. Aksel ei tuntunut kuulevan sanojani. Avasin kyynelistä märät silmäni ja katsoin synkkään kaukaisuuteen. Omaksi kauhukseni en ollut uskoa silmiäni. Hämärissä parvekkeen alapuolella havaitsin nopeaa liikettä. Jokin liikkui liiankin sulavasti ja ketterästi.
Nielaisin. Se jokin tuntui häviävän ja ilmestyvän aina tovin ajaksi, kuin välkkyäkseen pimeyden keskellä. Se etsi jotakin. Nähdessäni punamustan viitan heilahtavan, puraisin huuliani. Huomasin mahdottoman valkean ihon sekä pitkän hontelon vartalon. Vartalo pyörähti ympäri, hyppelehti ja syöksähteli. Yhtäkkiä hahmo hävisi näkökenttäni ulottumattomiin.
Pian näinkin jo toisenlaista liikettä - hitaampaa. Ihmisen kaukana samaisella kadulla - ohikulkijan. Hämärää katua valaisi yksi heikko väpättävä katulamppu, joka teki koko kujasta aavemaisen. Huomasin puristavani serkkuni takkia kaksi kertaa lujemmin. Yhtäkkiä tunsin hapen valahtavan keuhkoistani ja minut valtasi kylmyys. Iirikseni laajenivat kauhusta ja silmiini kehittyi kyynelnestettä. Veren maku kipusi kurkkuuni ja kehoni nyki hervottomasti serkkuni kehoa vasten. Yskin, meinasin tukehtua. Kuristus kurkussani oli henkeä salpaava.
Ei, en saattanut nähdä oikein. Viaton ohikulkija, jonka näin viimeksi makasi nyt maassa vaikerrellen tuskasta. Kuulin hänen vikisevän äänensä, joka jäi kaikumaan korviini. Jokin välähti äkkiä. Tunsin sokaistuvani. Ei, ei, ei! Suljin silmäni ja painoin pääni serkkuni kaulalle.
En nähnyt mitään! Kaikki oli vain harhaa. Pyörittelin päätäni serkkuni kaulaa vasten, puristin käteni nyrkkiin, purin huultani ja jännitin kehoani. Puuskahdin ja katsoin kujalle. En nähnyt mitään. En ohikulkijaa, enkä aikaisemmin havaitsemaani sulavuuden perikuvaa. Kaikki oli poissa. Räpyttelin silmiäni epäuskoissani ja irtauduin huokaisten serkkuni otteesta.
” Kaikki on nyt paremmin”, sanoin ehkä jo liiankin vakuuttavasti. Valehtelin. Nyt kaikki oli vain entistä enemmän sekaisin. Olin sekaisin. Näinkö aaveita? Minun olisi tehnyt mieli nauraa, mutta Aksel olisi pitänyt minua hulluna.
” Hienoa”, kuulin serkkuni vastaavan ja sitten hän vain poistui luotani, kuin välittämättä mitään siitä, mitä äsken tapahtui tai mitä tunsin. Pyöritin päätäni katsellessani hänen menoaan. Katsoin vielä kujalle, varmistaakseni, ettei siellä ollut mitään.
Toinen luku
Oli kulunut jo viikko siitä kun olin nähnyt ohikulkijan häviävän kujalta. Koko tapahtuma oli outo, ja se pyöri päässäni lähes joka hetki. Kummitteli jopa unissani, joissa yritin epätoivoisesti nähdä, mikä se oli, joka oli saanut tämän kaiken aikaan.
Siitä illasta lähtien en ollut tavannut Akselia tai Christallia. Olin käynyt asioillani yksin ja tarkkaillut ympäristöäni ehkä liiankin ennakkoluuloisesti. Mitään kummallista tai outoa ei ollut kuitenkaan tapahtunut. Kävin vain kaupassa ja juttelin kassalla olevan tädin kanssa, niin kuin minulla oli tavallisesti tapana tehdä. Ei mitään epänormaalia, ainoastaan normaalia.
” Epänormaali olisi sopinut elämäntilanteeseeni paremmin”, kuulin mutisevani.
Istuin sängylläni tutkien kynsieni alusia. Viikko yksin kotona oli kulunut hitaasti. Olin vain miettinyt välähdystä, jonka näin. Himoitsin suuresti nähdä sen välähdyksen taas uudelleen. Kunhan uusintanäytökseni ei vaatisi ohikulkijoiden henkeä. Koko ajatuskin sai minut värisemään. Ettäkö minun mielihalujeni tähden kuolisi ihminen. En voisi sallia sitä. Ehkä se olikin vain sattumaa, että sen ihmeellisen ja samaan aikaan henkeäsalpaavan pelottavan valoilmiön aikana ohikulkija tuupertui kuoliaaksi. Tiedän...paikan päällä säkkipimeässä tapahtuma vaikutti paljon pelottavammalta, kuin voin nyt edes kuvitellakaan. Nyt vain janosin saada selville mistä valoilmiö oli peräisin. Ennen kuin huomasinkaan olin jo puhelimessa ja odotin Akselin vastaavan puhelimeen.
” Haloo?” huhuilin puhelimeen. Pian kuulinkin serkkuni samettisen äänen vastaavan minulle takaisin.
” Milloin lähdetään taas seurapiireihin?” kysyin. Oli hetken hiljaisuus. Aksel varmaan ihmetteli yhtäkkiä puhjennutta innostustani.
” Milloin vain haluat”, hän vastasi huvittuneesti. Jos olisin vain voinut nähdä hänet, olisin nähnyt, kuinka pehmeät suloiset huulet venyivät huvittuneeseen hymyyn paljastaen hänen täydellisen suorat ja valkoiset hampaansa.
” Hienoa!” huikkasin ja päästin valloille tyttömäisen naurahduksen. ” Sovitaanhan jo päiväkin etukäteen?”
” Miten vain arvon neito tahtoo”, Aksel kiusoitteli.
” Mahdollisimman pian”, vaadin.
” Hmm..kävisikö muutaman päivän päästä? Silloin olisi naamiaiset”, kuulin hänen miettivän.
” Täydellistä!” hihkaisin jälleen. ” Nähdään silloin!”
” Nähdään ”, pehmeä ääni vastasi ja puhelin sulkeutui.
Pahus! Unohdin mainita, että kunhan Christal ei vain saa tietää. Mutta turhaanhan minä... Hän varmaan tietää jo naamiaisista. Noh... en anna hänen sotkea suunnitelmiani..Minun täytyy saada selville!
Katselin itseäni peilistä. Naistenhuoneen peili heijasti tytön, jonka mustat hiukset olivat nätisti nutturalla ja joka katsoi kuvajaistaan vihreiden silmiensä alta, joita reunustivat tuuheat ripset. Tytöllä oli yllään punainen renessanssiaikainen mekko, joka kävi kilpailua tytön punattujen huulien kanssa. Kädessään hänellä oli riikinkukon sulin koristeltu naamari, jonka hän nyt asetti kasvoilleen. Naamari peitti tytön kasvot vain puoliksi, jättäen punaiset huulet esille. Tyttö hävisi peilistä.
Astuin takaisin seurapiiritalon saliin, jossa väkeä parveili tungoksittain. Sulauduin mekkoni avulla seiniin ja sen takia minua oli vaikea havaita. Tosin ketäpä ei olisi vaikea havaita näin suuresta tungoksesta. Olin taas täällä. Muistaakseni viime kerralla kirosin sitä, että en viihdy täällä.
” Noh..mutta minullahan on syyni”, muistutin itseäni.
Istuuduin kultaiselle sohvalle, kun olin kävellyt salin keskiosaan. Vilvoittelin hetken ajan heilutellen pitsistä viuhkaani. Aksel oli jossain lähellä. Vaistosin sen. Harmi, etten voinut tunnistaa ihmisiä väkijoukosta, koska suurin osa oli naamioitunut paremmin kuin olin odottanutkaan.
Sohvalla yksin istuminen tuntui rauhoittavalta, varsinkin kun oli niin hirveän kuuma. Huomasin heiluttelevani viuhkaani paljon rivakammin. Katsoessani salin keskiosaan näin tarjoilijan kantavan shamppanjatarjotinta. Kutsuin tarjoilijan luokseni pienellä käden liikkellä. Otin lasillisen ja kiitin. Siemaisin vähän shamppanjaani ja samaan aikaan huomasin miehen istahtavan viereeni. Käänsin kasvoni kysyvästi mieheen päin, mutta mies ei varmaan huomannut katsettani sulkanaamarini alta. Oletin, että Aksel tulisi jossain vaiheessa pitämään seuraa minulle, mutta tämä mies ehtikin ensin.
” Hei”, sanoin melko vaisun kuuloisesti.
” Hei vain”, mies vastasi huvittuneesti ja hymyili paljastaen osittain hampaansa. Miehellä oli melkein yhtä hurmaava hymy kuin serkullani. Hänen valkoiset hampaansa olivat vähän liiankin valkoiset ja ne näyttivät vahvoilta. Hymyilin takaisin miehelle ja pyöritin shamppanjalasia hermostuksissani sormieni välissä.
” Hermostunut?”, mies naurahti. Kyllä, olin vastata, mutta tyydyinkin vain ynähtämään. Kuulin miehen taas naurahtavan.
” Älä pelkää”, hän sanoi rohkaisevasti. ” Saisinko luvan?”
En epäröinut hetkeäkään, vaan tartuin miehen kädestä rohkeasti kiinni. Hän saattoi meidät tanssilattialle ja aloimme kieppua musiikin tahdissa.
En nähnyt miehen kasvoja puolikkaan naamarin takaa, mutta hänen ihonsa oli vaalea, hyvin vaalea. Vaaleampi kuin lumi. Ja hänen huulensa olivat ruusunpunaiset. Muodoiltaan syötävän suloiset. Korkeat poskipäät ja kasvot kapenivat päättyen terävään leukaan. Katsoin lumoutuneena kaikkea mitä näin hänen kasvoistaan. En ollut aiemmin nähnyt vastaavaa.
” Mistä sinä tulet?” huomasin kysyväni. Ehkä esitin kysymykseni vain sen takia, että olin niin lumoutunut miehen kasvoista. Silmiä en nähnyt, mutta olin valmis katsomaan naamarin taakse tilaisuuden tullen.
” Kaukaa”, hän vastasi sävyttömästi.
” Kuinka kaukaa?”
” Hyvin kaukaa.”
Miten salaperäisiä vastauksia. Yritin tyytyä niihin, vaikka kielelleni nousikin monta uutta jatkokysymystä. Hymyilin tekaistua hymyäni, merkiksi siitä että hyväksyin hänen vastauksensa.
” Entä itse?” mies kysyi.
” Tuosta ihan läheltä”, sopersin.
” Ahaa, paikallisia. Käyt siis useinkin täällä?” hän jatkoi.
” Itse asiassa kyllä. Entäs itse?”
” Olen ensimmäistä kertaa.”
Nyökkäsin ja yritin samalla katsoa miestä silmiin, mutta en nähnyt silmiä vaikka kuinka yritin. Turhista yrityksistäni huolimatta, tajusin, että miehellä oli mustat sinisenkiiltävät lainehtivat hiukset, jotka hän oli laittanut kiinni niskaan pienelle nutturalle. Olin taas unohtanut päämääräni tänä iltana.
Loppu tanssin aikana oli hyvin hiljaista. Mies vain katsoi minua ja hymyili. Minun oli pakko vastata hänen valloittavaan hymyynsä, mutta muuten tunsin itseni hyvin vaivautuneeksi. En sen takia, että näin komea mies edes viitsi pyytää minua tanssimaan, vaan etten keksinyt mitään sanottavaa ja mies tuntui vain välittävän tanssimisesta.
” Kiitos tanssista kaunotar”, mies sanoi hunajaisella äänellä tanssin loputtua.
Kiitin tanssista nätisti silmät kiiltäen. En ollut valmis päästämään miehen kädestä irti, vaan pidin edelleen hänen kädestään tiukasti kiinni. Räpsyttelin silmiäni naamioni alta yrittäessäni katsoa miestä silmiin, mutta tunsin punastuvani jo ajatuksestakin. Haikeasti laskin katseeni hänen kasvoistaan olkapäiden tasolle.
Näin jonkun vilkuttavan minulle ja päästin tanssiparini käsistä vaistomaisesti irti. Liikuin muutaman askelen kauemmaksi tanssittajastani ja kiinnitin huomioni lopuksi Akseliin, joka hymyili maireasti. Vatsanpohjaani alkoi kutkuttaa ja repesin raikuvaan nauruun. Pyörähtelin ympäri nauruni saattelemana enkä kiinnittänyt huomiota muiden kummastuneisiin katseisiin.
” Hupsu”, Aksel naurahti ja tarttui käsivarteeni vetäen minut itsensä lähelle. Katsoin häntä syvälle suklaan ja toffeen värisiin silmiin ja hymyilin valloittavasti. Hän vastasi hymyyni ja kiepautti minua naurahtaen ympäri.
” Kuka hän oli?” Aksel kysyi haroen vaaleaa laineikasta hiuspehkoaan. Katselin ympärilleni etsiäkseni tanssipariani, mutta häntä ei näkynyt missään. Rypistin kummastuneena kulmiani ja kohautin olkapäitäni.
” En tiedä. Hän ei kertonut nimeään, mutta tuli vain pyytämään tanssia yhtäkkiä”, kerroin ja kohautin olkapäitäni uudelleen. Aksel nyökkäsi ja nyrpisti nenäänsä.
” Outoa. Ehkä oli vain parempi, että se rajoittui vain yhteen tanssiin”, Aksel mutisi. Katsoin häntä silmät vihan puuskasta pyöreinä. Miten hän saattoi?
” Älä viitsi! Ihan mukava hän oli”, sanoin koottuani tunnepuuskani neutraalille tasolle. Väläytin nopean virneen ja astelin salin poikki nyrpistellen nenääni serkkuni kommentille. Aksel katsoi perääni silmiään pyöräyttäen.
Punainen sametti suoristui kämmenieni alla. Liike heijastui naistenhuoneen peiliin. Puuskautin ilmaa keuhkoistani ja riisuin sulkanaamarini. Räpsytin meikattuja silmiäni ja annoin viuhkan tuulettaa kasvojani. Vierelläni seisoi myös muita kaunottaria ehostautumassa ja sisään tuli uusia korkokenkien kopseen saattelemana. Eräs heistä astui taakseni ja hymyili peilin kautta minulle. Hänellä oli yllään kullalla kirjottu puku ja helmikaulanauha. Somistautunut nainen vaikutti tutulta. Hänen tyylinsä pukeutua ei voinut kertoa muusta kuin itsekeskeisyydestä ja kauneuden tavoittelusta. Christal, siitä ei ollut epäilystäkään. Olin tietysti hieman pettynyt, eihän suunnitelmiini kuulunut Christalin tapaaminen.
” Et sitten kertonut minulle, että olet tulossa tänne”, kuulin Christalin sanovan veikeästi. Äänensävy ei ollut yhtään vihainen, mutta hieman pettynyt sekä samalla innostunut.
” Anteeksi, en tiennyt tulostasi tänne”, keksin nopeasti. Christal kohotti kulmakarvaansa kultaisen naamarinsa alta, mutta minun onnekseni se ei näkynyt hirveän hyvin. Oma mokani oli ollutkin se, etten ollu laittanut naamaria takaisin tarpeeksi ajoissa. Uskon, ettei Christal olisi tunnistanut minua.
” Luulin ettet ole kiinnostunut seurapiireistä. Oletin ettet olisi tullut tänne ollenkaan. Onneksi kuitenkin tulit”, hän vielä hihkaisi. Yritin hymyillä ystäväni kommentille, mutta pettymykseni suorastaan paistoi kasvoiltani, vaikka Christal ei siitä välittänyt.
” Täytyy käydä haukkaamassa happea”, sanoin ja lähdin naistenhuoneesta.
En kävellyt parvekkeelle, vaan ulos koko seurapiiritalosta ja istahdin punaisen mekkoni kanssa kivisille portaille ja katsoin illan hämäryyttä. Annoin vihreiden silmieni valua illanhämyssä ja näin
samanlaista liikettä kuin parvekkeella. Nyt olisi aika ottaa siitä selvää.
Lähdin hiipimään liikettä kohti, koska luulin sen katoavan, jos se havaitsisi minut. Painauduin seurapiiritaloa vastapäätä olevan talon seinää vasten ja hivuttauduin pikkuhiljaa kohti kujaa, jossa liikettä havaitsin. Kurkistin varovasti pimeälle kujalle, mutta pettymyksekseni en nähnyt mitään.
Astuin kujalle ja tutkia sitä tarkemmin. Se oli kapea ja pimeä. Kuinka nyt saatoin uskaltaa lähteä sen ihmeellisen ja pelottavan olennon perään, kun viime kerralla seurapiiritalon parvekkeella olin menettänyt kontrollin täysin. Mistä nyt kokoaisin rohkeuteni? Suljin mieleni viime kertaisilta kokemuksiltani ja palautin mieleeni, ettei kujalla ollut ketään.
Kävelin kapean ja pimeän kujan läpi nostaen hameenhelmaani hieman. Kujan seinät olivat lohkeilleet ja siihen oli taiteiltu kammottavia grafiitteja demoneista ja tulen runtelemista taloista. Kuu pilkotti yläpuolellani ja valaisi kujaa himmeästi. Katsoin eteenpäin ja juoksin kujan päähän.
Jonkin aikaa juostuani saavuin avaraan puutarhaan, jossa kasvoi korkeita puita molemmilla puolillani. Puiden alle oli istutettu punaisia ruusupenkkejä, jotka muodostivat ryhdikkään tieverkoston. Siellä täällä oli kivisiä penkkejä ja pieniä katulamppuja valaisemassa puistoa romanttisesti. Edessäni oli leveä kivinen tie, jonka päässä oli ruusuin koristeltu riemukaari.
Puisto oli valtava ja tunsin itseni pieneksi kujan loputtua. Kävelin suoraan eteenpäin katsellen ympärilläni huojuvia puita ja tuoksutellen ruusujen tuoksua keuhkoihini. Kuljin riemukaaren alta ja huomasin leveän kivisen tien haarautuvan oikealla sekä vasemmalle. Tulin valinnan eteen, sillä en halunnu kulkea eteen päin. Kääntyisinkö oikealle vai vasemmalle? Pohdin hetken ja valitsin oikean, sillä jos lähtisin oikealle se tuntuisi oikealle. Vasemmalle kääntyminen tuntui kuin tekisin jotain väärin.
Käännyin oikealle ja kävelin hetken eteenpäin. Puut ja ruusupenkit vaihtuivat kiviseen muuriin ja sen vasemmalle puolelle avautui tulppaani-istutuksia hehtaareittain. Katselin istutuksia ihmeissäni, sillä tulppaanit olivat hyvin eri värisiä ja mieleni teki kerätä niistä kimppu. Tuskin kukaan näkisi, joten juoksin tulppaanien sekaan ja kyykistyin keräämään tulppaaneista värikkään kimpun.
Otin punaisen tulppaanin ja seuraavaksi keltaisen. Huokaisin ja siirryin taas seuraavalle tulppaani-istutukselle. Huomasin kahden pienen linnun lepäävän viereisellä kivisellä penkillä. Pian penkin käsinojalle ilmestyi toinen pari samanlaisia lintuja. Ihan kuin ne olisivat vahtineet puuhiani. Hymyilin itsekseni ja sain kukkakimppuni valmiiksi. Suoristin selkäni ja katsoin penkille uudestaan. Linnut lepäsivät siinä edelleen.
Tuuli puhalsi ja yhtäkkiä tuli hirvittävän kylmä, linnut pyrähtivät lentoon ja kavahdin kauemmaksi. Kompastuin, mutta joku sai minusta kopin. Kiljahdin ja hyppäsin puoli metriä ilmaan.
Minua otettiin kiinni vyötäisiltä ja käännettiin ympäri. Pääni pamahti leveää olkapäätä vasten, terävät hampaat upposivat kaulaani ja kipu ruumiissani oli kuin syökseväinen tuli. Tunsin vereni virtaavan pehmeille huulille. Näkökenttäni pimeni ja vartaloni lepäsi velttona miehen olkapäällä.
Kun hän lopetti, pystyin avaamaan silmäni, mutta näin maailman pyörivänä ja sekalaisena. Olin hyvin heikko ja kamppailin kuolemankielissä edelleen riippuen hänen rintaansa vasten. Tunsin nousevani ilmaan ja ruumiini hytkyvän kävelyn rytmissä. Jos olisin ollut paljon vahvempi olisin heti muodostanut ajatuksen myyteistä ja verenimijöistä. Nämä ajatukset nousivat mieleeni vasta, kun tunsin allani pehmeän sängyn, johon nukahdin nähden painajaisia antiikin myyttejen demoneista.
Kolmas luku
Maailma pyöri, kieppui ja välähteli. Hahmot juoksivat edestäni jättäen jälkeensä vain välähdyksen. Tunsin kipua. Se oli joka puolella, kaikkialla kehossani. Nostin kättäni, mutta se ei liikkunut. Se oli kuin painava kivi, jota lihakseni eivät jaksaneet nostaa.
Mahtoikohan käveleminen olla samanlaista, ajattelin. Kokeilin, mutten liikkunut mihinkään. Katsoin jalkoihini. Ne olivat liimautuneet kiinni maahan. Seisoin suuressa kuivuneessa liimakasassa. Ympärilläni kieppui edelleen ja tunsin yhden hahmoista törmäävän minuun. Se sujahti lävitseni.
Pian katsoessani silmät laajentuneina eteenpäin huomasin kauempana olevan peilin. Se lähestyi minua. Aloin hahmottamaan itseni siitä. Laihat kädet, joiden verisuonet piirtyivät tarkasti kuivaan ihoon. Suuret silmät, jotka melkein tipahtivat silmäkuopistaan sekä valkoiset rohtuneet huulet. Kasvot olivat kapeat ja koko ruumis heiveröinen.
Peili lähestyi lähestymistään ja hahmotin itseni siitä koko ajan vain paremmin. Nyt se seisoi edessäni ja ja huomasin kuinka mustat hiukseni olivat harmaantuneet kuin vanhalla mummolla. En voinut muuta kuin tuijottaa kuvajaistani kuin hullua. Katsoin sitä silmiin ja lähestyin kasvojani mielipuolisesti. Peiliin ilmestyi häijyt punaiset silmät ja säpsähdin kauemmaksi. Näin kuvajaiseni käsiin muodostuvan painavat kahleet. Paino käsissäni kaatoi minut kasaan. Peili kaatui päälleni ja sirpaleet upposivat tuoreeseen lihaani paholaismaisen naurun saattelemana.
Säpsähdin hereille. Valo tulvahti kirkkaasti silmilleni häikäistäen niitä. Huoneeni oli valkoinen ja se oli sisustettu valkoisin sohvin. Muuta huoneessa ei juuri ollutkaan kuin sohvat, sänky ja kirjoituspöytä. Lakanani olivat myös valkoiset ja peitto untuvainen ja pehmeä.
Huonetta, jossa nukuin en tunnistanut, eikä minulla ollu harmainta aavistustakaan miksi olin siellä. Tiesin vain nähneeni sekavaa unta päälleni kaatuvasta peilistä ja välähtelevistä hahmoista.
Oli hyvin kuuma, yritin liikkua mutten voinut. Yrittäessäni liikkua ruumiiseeni nousi hirveä kuuma aalto ja kipu levisi jäseniini. Huomasin pian sängylleni heitetyt moniväriset tulppaanit. Muistin keränneeni niitä eilen, kunnes tapahtui jotain omituista. Muistin linnut kivisellä penkillä ja hämärän puutarhan. Terävät hampaat kaulallani ja veren virtaavan suonissani. Olisin tahtonut varmistaa koristiko kaulaani kaksi pistettä vai kokonainen hammasrivistö. Sillä ei ollut väliä minkälainen purujälki loppujen lopuksi oli kyseessä. Tahdoin vain tietää sen kaiken olevan totta, mutten pystynyt edelleenkään liikuttamaan kättäni.
Hengitin raskaasti ja katselin ympärilleni sen verran kuin pystyin, vaikka valkoisen huoneen tyhjissä seinissä ja sohvissa ei ollut mitään katseltavaa. Päädyin tuijottamaan kattoa ja vaivuin hetkeksi mietteihini. Mietin kuinka huolissaan Aksel saattoi olla minusta. Hän oli saattanut lähettää poliisit perääni, mutta kukaan ei minua täältä löytäisi. Entä Christal? Hän oli tuskin huomannutkaan, etten ollut palannut happihyppelyltäni takaisin, ja oli vain rientänyt seuraavan miehen syliin.
Minua puistatti, että läheiseni saattoivat olla huolissaan minusta maatessani sängyssä kyvyttömänä liikkumaan. Toivoin kuitenkin Akselin lähteneen etsimään minua. Luovuin läheisteni ajattelusta ja suljin vihreät elottomat silmäni. Annoin väsymyksen painaa minut unten maille ja nukahdin syvään uneen.
Herätessäni keskiyöllä kuulin rapinaan lähettyviltäni. Siristelin silmäni hereille ja nuolin katseellani huonen nurkkia. Tumma hahmo istui kirjoituspöydän ääressä rapistellen papereita käsissään. Paperit eivät olleet vielä päivällä huoneessa.
Oloni oli jo parempi, eikä liikkuminen tuottanut tuskaa yhtä paljon kuin päivällä. Ihminen, jonka näin kirjoituspöydän ääressä oli havainnut heräämiseni, koska kääntyi puoleeni. Hän astui pari askelta sänkyä kohti ja istui sen päätyyn. Pian hän heitti lempeästi paperit syliini ja äkkiä lukulamppu syttyi itsekseen.
Katsoin iirikset laajenneina valkeaihoista miestä sängyn päädyssä ja siirsin katseeni nopeasti sylissäni lepääviin papareihin. Ne olivat henkilötietojani, erilaisia vakuutuksia, pankkitietoja, puhelinnumeroni, osoitteeni, vanhempieni ja sukuni tietoja. Katsoin papereita ja nielaisin.
” Mistä olet saanut nämä?” kysyin äkäisesti, unohtaen miehen kummalliset kasvot ja liikkeet. Silmäni olivat täynnä tulista vihaa ja olin unohtanut oman heikkouteni ja nousin vähin voimin uhkaavampaan istuma asentoon.
Annoin ymmärtää, että statukseni oli korkeampi mitä se todellisuudessaan oli. Olinhan heikko ja sairaanloinen. Mies katsoi silmiini lempeästi. Hän ei näyttänyt loukkaantuvan kiukun puuskastani, vaan antoi lyhyen vastauksen kysymykseeni:
” Kävin kodissasi, pankissa ja tutkin sukusi tietoja.”
Niin yksinkertaista oli siis penkoa henkilötietojani, ajattelin kädet puuskassa ja suu hieman loukkaantuneena mutrussa.
” Kuka sinä oikein olet?” kysyin taas uuden kysymyksen.
” Sinun partnerisi”, mies vastasi salaperäisesti. Hänen ruskeat silmänsä kiilsivät omituista valoa ja hänen täydellisen punaiset huulensa venähtivät vinoon hymyyn. Korkeat poskipäät päätyivät terävään leukaan ja miehen sinisen kiiltävät mustat hiukset olivat löysällä poninhännällä niskassa. Päällään hänellä oli rento valkoinen paita, jonka päällä musta samettinen liivi sekä punamusta viitta.
Vaistomaisesti nostin käteni kaulalleni. Tunsin purujäljen ja arpikudoksen sormieni alla. Tuijotin miestä herkeämättä, hengitykseni tiheni ja vartaloni laski sekä nousi villistä edes takaisin. Räpyttelin tuuhearipsisiä silmiäni ja suuni valahti auki. Olisin itkenyt, ellen olisi tuntenut itseäni jo tarpeeksi typeräksi. Näytin pelokkaalta miehen silmissä ja hän näytti tietävän mitä ajattelin purujäljestä kaulallani. Mies repesi riemastuttavaan nauruun, mutta minua ei naurattanut lainkaan.
” Kyllä, olen verenimijä”, hän sanoi huvittuneesti ja nauroi edellistä raikuvammin. Minut valtasi suuri pelko rynnätä pois huoneesta, mutta voimani eivät olleet vielä palanneet. Puristin henkilötietoni ryppyyn tiukentuneessa otteessani ja viskasin ne vampyyria kohti. Se ei auttanut mitään, eikä pelastanut minua.
Olin vampyyrin armoilla ja enkä tulisi selviytymään. Jos tämä herra vampyyri oli jo kerran himoinnut vertani, niin minulla ei ollut toivoakaan jäädä eloon.
”Tiedän mitä ajattelet”, hän sanoi äkkiä täyteläisten huulten muodostaessa sanoja hänen huulilleen. ”Pelkäät kovasti, karkaisit, juoksisit karkuun. Mutta et mahda minulle mitään. En aio vahingoittaa sinua enää. Älä pelkää.”
Laskin katseeni harmistuneena jalkoihini. En voinut katsoa häntä, kun hän puhui niin hellästi ja rauhoittavasti. Eikä minulla ollut mahdollisuutta liikkua viiltävän kivun takia ruumiissani.
”Lääkitsin sinua ja siksi ruumiisi on kuin tulen nielemä, mutta älä ole huolissasi. Sinä paranet parhaillaan. Olisit kuollut, jos olisin jättänyt sinut puutarhaan tulppaaniesi kanssa. Myös lääkeellä on oma arvonsa pelastumisessasi. Kehitin lääkkeen kuolevaisia varten. Olet onnekas”, hän kertoi ja tuijotti ruskeilla silmillään minua.
”Mutta miksi pelastit minut itseltäsi?” kysyin heti hänen lopetettuaan.
”Muistatko tanssimme naamiasissa? Se olin minä. Luin ajatuksesi heti. Tiesin sinun tulleen etsimään minua. Näit kun saalistin parvekkeen alla olevalla kujalla. Et vain ymmärtänyt minun olevan etsimäsi henkilö”, hän puhui vampyyrin äänellään, joka sointui samettisesti korviini. ”En voinut vastustaa vertasi.”
Purin huuliani, olin juossut etsimäni henkilön syliin tietämättä vaarasta lähettyvilläni. Kuinka saatoinkaan olla niin tyhmä. Tiesin uteliaisuuteni olevan vaaraksi minulle, mutten välittänyt siitä sillä hetkellä. Minun oli vain pakko saada tietää mistä se valoilmiö oli lähtenyt. Nyt olin saanut sen selville. Edessäni istuva kaunis vampyyri loisti himmeästi valoa pimeyden ja lukulampun välissä. Sen nopeat liikkeet saivat hänen hohtonsa näyttämään valon välähdykseltä.
”Olet valittu”, vampyyri sanoi ja kaivoi taskustaan pienen pullon. Hän asetti sen huulilleni ja kirpeä neste valui kurkustani alas. Se poltteli ja sai ruumiini kouristelemaan tuskasta. Raajani paloivat hetken ja pian silmäni alkoivat ummistua.
”Nuku nyt”, vampyyri sanoi ja katosi.
Heräsin illalla ja olin täysissä voimissani. Kipua rinnassa ei ollut. Kaulassani oli vain puraisuarvet ja raajani toimivat loistavasti. Huoneessa ei ollut ketään. Heitin peiton sivuun ja nousin venytellen valkoisen villamaton päälle. Näin sohvalla puhtaat kauniit vaatteet ja hetkeäkään epäröimättä puin ne päälleni. Henkilöpaperini olivat kirjoituspöydällä ja jätin ne siihen luottavaisin mielin.
Sänkyni vieressä oli ovi, jonka lukossa oli avain. Hetken olin jo kävelemässä ovesta ulos, kunnes pysähdyin miettimään oliko se turvallista. Otin avaimen varovasti pois lukosta ja kurkistin avaimenreiästä. Näin pienen olohuoneen, jossa kidnappaajani istui ruskealla mukavan näköisellä sohvalla. Päätin uskaltautua astua olohuoneeseen ja hän käänsi heti katseensa minuun.
”Tervetuloa”, hän huikkasi minulle hymyillen villisti. Säpsähdin hänen ääntään ja kangistuin paikalleni. Hän viittasi minua istumaan hänen edessään olevalle sohvalle, enkä epäröinyt hetkeäkään, vaan tottelin hänen pyyntöään.
”Mikä nimesi on?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Isidore”, kuulin lyhyen murahduksen. Aivan kuin hän ei olisi halunnut kertoa nimeään. Kaunis, mutta hyvin vanhanaikainen nimi. Kuinka vanha tämä vampyyri oikein oli? Isidor hymyili salaperäisesti, hän oli varmaan lukenut taas ajatukseni.
”Kaksisataa ja kymmenen”, kuulin äkkiä. Nyökkäsin ymmärtäväisesti ja tunsin itseni vaivautuneeksi.
”Voisitko lopettaa ajatuksieni lukemisen? Se on ahdistavaa”, pyysin ja katsoin Isidoren ruskeita silmiä. Hän nyökkäsi lyhyesti ja nousi seisomaan. Pian hän pyysi minua seuraamaan perässä ja kiiruhdimme ulos asunnosta harmaaseen rappukäytävään.
Nopeasti kuljimme muutaman kerroksen alaspäin ja sujahdimme hämärään iltaan. Aurinko ei enää paistanut. Kävelimme katulampuin valaistua pääkatua pitkin ripein askelin.
Ohitimme monia ihmisiä, joista toiset olivat tulleet baarista ja tuoksuivat alkoholille sekä viinalle. Toiset olivat puolestaan vain pikaisella ohikulkumatkalla niin kuin mekin. Seurasin Isidoren askelia lumoutuneena ja melkein juosten hänen perässään. Hän rupesi äkkiä kiristämään tahtiaan, mutta silti hänen askeleensa näyttivät kuin leikiltä. Itse melkein juoksin hänen perässään läähättäen.
”Hidasta”, läähätin. Tiesin hänen kuulleen ääneni, mutta hän ei vain halunnut vastata.
Äkkiä tunsin kylmän käden kietovan kämmeneni otteeseensa ja vauhti vain kiihtyi. Minne meillä oli kiire? En ehtinyt katsoa ympärilläni vilahtavaa kaupungin keskustaa. Olin käynyt siellä ennenkin, joten osasin sanoa olevamme kirjaston kohdalla. Kirjasto oli suuri rakennus, jonka julkisivua koristi suuret antiikin ajan korinttilaiset pylväät. Sen ikkunat olivat hyvin isot ja sisälle näki hyvin hämärästi. Olisin halunnut käydä siellä, mutta se oli jo suljettu.
Törmäsin johonkin kovaan meinaten kaatua nurin, mutta nopein liikkein Isidore nappasi minusta kiinni. Se kova mihin olin yhtäkkiä törmännyt oli hän. Olimme kulkeneet jo monta kilometriä, vaikken ollut huomannutkaan sitä. Hän oli pysähtynyt seurapiiritalon eteen ja pystyin näkemään kujan, joka vei minut puistoon. Näin myös oman autoni pysäköitynä tien vieressä, mutta tajusin ettei minulla ollut avaimia, jolla käynnistää auto. Katsoin vuoroin avuttomasti Isidorea ja autoa. Näin Isidoren kaivavan taskuaan ja ottavan esiin avaimeni. Siinä roikkui myös kotiavaimeni ja nimilappuni. Otin avaimet hänen kädestään ja ynähdin kiitoksen.
” Vein iltapukusi ja muut tavarasi kotiisi. Arvopaperisi, jotka jäivät kirjoituspäydälleni voin postittaa luoksesi”, hän sanoi äkkiä tunteettomalla äänensävyllä. Rypistin otsaani ja katsoin hänen ruskeita silmiään lumoutuneesti. Olin juuri muodostamassa huulilleni sanoja, kai tapaamme vielä, kun hän jo vastasi kysymykseeni ennen kuin kerkesin kysyäkään.
” Toivottavasti, mutta pelkään pahoin tiemme eroavan tässä.”
Katsoin häntä surullisena, tunsin kyynelten keräytyvän silmäkulmilleni ja putoavan lämpiminä pisaroina poskelleni. Lähestyin häntä halatakseni, mutta hän torjui minut.
”Älä”, hän kuiskasi samettisella äänellä. ”Olen pahoillani neiti.”
Astuin askeleen taaksepäin ja katsoin häpeissäni jalkoihini. Olin samanaikaisesti häpeän kourissa, että loukkaantunut hänen torjunnastaan. Hän varmasti oli tietoinen tunteistani, olihan vampyyri.
”Hyvästi”, Isidore sanoi viileästi ja katosi silmänräpäyksessä. Sielultani tyhjänä jäin tuijottamaan kohtaa, jossa hän oli seisonut. Puristin avaimia tiukasti kädessäni ja vaivuin mietteisiini.
Katselin isoa kuvaruutua edessäni, johon heijastui suuri kuva. Istuin yksin viimeisellä penkkirivillä. Muutaman penkkirivin päässä oli neljän ihmisen joukko katsomassa samaa elokuvaa kuin minäkin. Eturivissä istui kaksi vanhempaa ihmistä, joka oli hyvin epätavallista, sillä kyseessä oli nuorison elokuva.
Katsoin intensiivisesti elokuvan tarjoamaa tummaa maisemaa, tummia tiilisiä rakennuksia ja epämääräisiä hahmoja rakennuksien muodostamalla valtatiellä. Päähenkilönä oli vihreäsilmäinen ja valkonaamainen olento, joka syöksyi verenhimoissaan ihmisten kimppuun.
Minulla ei ollut erityistä syytä tulla katsomaan elokuvaa. Tunsin vain oloni hyvin yksinäiseksi. Aivan kuin kaikki ihmiset ympärilläni olisivat kaikonneet Isidoren myötä. Olin vajonnut synkkyyteen hänen puremansa jälkeen, joka tosin oli jo parantunut. En viitsinyt makoilla kotona toimettomana ja välillä käydä töissä elokuvayhtiössä muokkaamassa ja liittämässä elokuvan osia toisiinsa ja suunnittelemassa mainostauluja ja –julisteita tuottajalle.
Töiden jälkeen olin päättänyt suunnata suoraan lähimpään elokuvateatteriin ja katsoa umpimähkään tarjolla olevista elokuvista. Katseeni oli osunut uutuus elokuvaan, joka kertoi vampyyreistä. Ehkä hajamielisyyttäni olin ostanut liput ja nyt istuin katsomassa elokuvaa.
Elokuvassa ei ollut mitää uutta vampyyreistä. Samat vanhat kliseet, mutta silti katsoin hyvin intensiivisesti elokuvaa. Ajattelin juuri tapaamaani Isidorea. Hänen tummia hiuksiaan ja täydellisiä kasvojaan. Tarkkailin elokuvasta vain faktoja, jotka olin itsekin huomannut Isidoren käyttäytymisessä, mutta vampyyrit kuvattiin vain haudasta nousevina hirviöinä.
Isidore oli kaikkea muuta kuin hirviö. Hän oli suloinen, kaunis ja viehättävä. Ehkä viehättävin olento mitä olin ikinä nähnyt. Elokuva meni nopeammin ohi kuin osasin odottaakaan. Ajattelin haikeasti vain Isidorea, kun katselin samaan aikaa elokuvaa.
Lampsin elokuvateatterista pois ennen kuin esitys oli edes loppunut. Oli alkanut satamaan ja kastuin läpimäräksi. En välittänyt märästä olostani tai yrittänyt suojautua sateelta. Elämä tuntui valuvan hukkaan, kun ymmärsin että maailmassa oli paljon muutakin kuin ihminen. Kantaisiko maa päällään muitakin taruolentoja?
En kauaan kerennyt kävellä kotia kohti, kunnes taskuni värisi ja soittoäänen kirpaiseva ääni soi. Kaivoin matkapuhelimen taskustani ja nostin sen korvalleni.
” Chloe”, sanoin. Kuulin rapinaa ja pian tuuttasta. Puhelu katkaistiin. Rypistin otsaani ja tungin kännykän takaisin taskuuni. Jatkoin matkaani ohi tutun kirjaston, jonka ohi olimme kävelleet Isidoren kanssa. Näin ikkunoissa ihmisiä ja valot. Kirjasto oli siis auki. Pysähdyin hetkeksi ja päätin astua sisälle kirjastoon.
Kynnysmatto oli punainen ja eteinen johti suoraan lainaustiskeille. Kävelin käytävän päähän suoraa päätä fantasiakirjojen osastolle. Hain katseellani kirjoja, jotka kertoisivat vampyyreistä. Ensimmäisenä silmiini osui Houkutus, joka oli hyvin suosittu nuorison keskuudessa. Etsin perinteisempiä teoksia vampyyreista ja valitsin suuren kasan vampyyri kirjoja. Lainasin kirjat ja vein ne kotiin.
Kului kaksi kuukautta. En ollut kuullut Isidoresta sanaakaan. En ollut edes nähnyt outoja välähdyksiä tai valkoisia kasvoja. Olin vihdoin lukenut kaikki lainaamani kirjat sekä käynyt Christalin ja Akselin kanssa ulkona. Työpaikaltani olin saanut suuren palkankorotuksen ja kirjat syvensivät käsitystäni vampyyreistä. Mitään uutta en oikeastaan oppinut.
Öisin näin kauhukuvia, joissa minua purtiin kuolettavasti. Kuolettavammin kuin Isidore oli puraissut minua. Asian ajatteleminen pisti yhtäkkiä sydämestä. Missä Isidore oikeastaan oli? Miksei hän halunnut tavata minua enää? Miksi hän oli pelastanut minut? Olin miettinyt näitä kysymyksiä jo kaksi kuukautta samaan aikaan, kun olin syventynyt kirjoihin. Koin takaumia puraisusta ja hämärästä ruusujen ja tulppaanien täyttämästä lumoavasta puistosta. Seurapiiritalolla en ollut käynyt Isidoren tapaamisen jälkeen. Aion unohtaa koko paikan iäksi. Se ei ollut minua varten.
Lähdin bussilla kaupunkiin. Noustessani bussiin näin väsyneitä ihmisten kasvoja. Minulla oli tapana istua bussin perällä, joten etsin nytkin paikkani sieltä. Etsintäni kuitenkin pysähtyi seinään, kun näin bussin perällä valkoiset kasvot! Rohkeuteni petti ja istuin lähimmälle penkille bussin keskiosaan. Isidore se ei voinut olla. Se oli joku toinen vampyyri. En tiennyt vampyyrien käyttävän bussia. Istuin jännittyneenä penkissäni.
Ympärilläni olevat matkustajat eivät tuntuneet ymmärtävän lähellä olevaa vaaraa. Siirryin ikkunan puoleiselle penkille ja yritin ottaa mukavan asennon. Ei ollut epäilystäkään etteikö takapenkin valkonaama olisi tiennyt minun ymmärtävän hänen henkilöllisyyttään. Ihmiset nousivat bussista yksi kerrallaan. Jäin pois päätepysäkillä loppujen matkustajien tapaan.
Ilta oli hämärä ja huomaamattani astuin suoraan isoon vesilammikkoon. Myös takapenkillä ollut valkonaama astui ulos bussista. Lähdin kohti suurta kauppakeskusta. Se olisi ainakin turvallinen paikka, vaikka tuskinpa minulla olisi mitään pelättävää. Kävin monia vaatekauppoja lävitse ja kolusin kenkäkauppojen hyllyt.
Matkalta mukaan tarttui musta nahkatakki, upeat sinistä kiiltävät korkokengät, polviin yltävät saappaat, valkoinen satiinipintainen käsilaukku ja hopean sävyinen mekko. Käteni olivat tulvillaan kauppakasseja ja pieniä pusseja. Kävelin katulamppujen valaisemaa pääkatua pitkin. Ihmiset kävelivät minua vastaan kiireisinä tai juopuneina.
Oli perjantai ilta ja minun olisi pitänyt olla ystävien kanssa viettämässä iltaa. Olin kuitenkin hajamielisyyttäni päättänyt käydä ostoksilla. Kävelin takaisin kohti pääasemaa. Sinne oli vielä muutama kilometri, mutta kävelisin ripeästi, etten myöhästyisi bussista.
Joku muukin ilmeisesti oli menossa sinne päin, koska tunsin jonkun seuraavan perässäni ripein askelin. Hidastin vauhtiani, jotta takanani oleva ihminen pääsisi ohitseni. Kukaan ei kuitenkaan ohittanut minua. Pyörähdin ympäri, mutta en nähnyt takanani kuin tien ylittäviä ihmisiä ja kojujen edessä parveilevaa porukkaa.
Käännyin kannoiltani ja päästin korvia vihlovan kiljaisun. Kompuroin jalkoihini ja kaaduin vettä lainehtivalle asfaltille. Näin valkeakasvoisen pitkän miehen tuijottavan minua intensiivisesti. Miehen silmissä välähti ja tiesin mitä tuli tapahtumaan. Olin maassa ja täysin kyvytön puolustautumaan. Näin terävien kulmahampaitten välähtävän huulien kapeasta raosta ja nielaisin kuuluvasti. Miehen suu venyi ivalliseen hymyyn.
” Ei, ei älä!” vinguin ja valitin peloissani miehen jalkojen juuressa. Suljin silmäni valmiina kuolemaan ja palautin viimeisen kerran Isidoren kasvot mieleeni. Tahdoin hänen olevan viimeinen asia jota ajattelin ennen loppuani. Hänen kauniin valkoiset kasvonsa.
Valmistauduin kulmahampaiden puhkaisevan valtimoni. Tärisin kauttaaltani. Käteeni tartuttiin ja tiesin olevani täysin avuton. Toivoa ei ollut. Tunsin valtavan nykäisyn kädessäni ja lensin hahmon rintaa vasten. Odotin huulien painautuvan kurkulleni. Selkäni taakse asettui käsi ja toinen asettui olkaani vasten, jotta pelon jännittämä kehoni pysyisi pystyssä.
” Chloe”, kuulin. Sen piti olla harhaa. Olin taivaassa, mutta en tuntenut kipua. Kuulin taas nimeni. Kaunis sointuva ääni toisti sitä. Avasin silmäni. Kaupungin kadut piirtyivät näkökenttääni. Ilma oli kostea niin kuin ennenkin. Vaatteeni olivat märät.
” Chloe”, ääni sanoi taas. ” Ei mitään hätää.”
” Aksel”, kuiskasin raskaasti. ” Voi Aksel!”
Mitä oli tapahtunut? Olin serkkuni lämpimässä sylissä. Missä minun kuolemani oli? Missä oli kapea huulinen ja valkeakasvoinen kuolema? Minun vampyyrikuolemani.
” Mitä tapahtui? hän kysyi huolestuneesti, mutta samettisen pehmeällä äänellä.
” E-en tiedä”, mutisin. Tiesin hyvin Akselin tietävän, etten halunnut keskustella asiasta. Hän puristi minua tiiviisti itseään vasten ja antoi suukon otsalleni.
” Rakastan sinua”, hän kuiskasi ja keinutti minua sylissään.
” Niin minäkin sinua”, vastasin.
Aksel keräsi ostokseni maasta ja saattoi minut lähellä olevaan autoonsa. Hän oli juuri tullut baarista, kun näki minun makaavan maassa peloissani. Hän yritti udella tapahtunutta, mutta en suostunut puhumaan. Minun teki vain mieli vetää pää täyteen ja unohtaa koko asia.
” Onko sinun pakko viedä minut kotiin?” marisin vihastuneena pelkääjän paikalla. Aksel kurtisti kulmiaan, mutta vastasi kuitenkin pian.
” Ajattelin levon tekevän sinulle hyvää.”
” Kaikkea muuta. Hanki minulle juotavaa vai mennäänkö mieluummin ulos viettämään iltaa? Sinne mistä itse tulit”, yritin suostutella, mutta ääneni oli pikemmin määräilevä. Aksel ei pitänyt äänensävystäni lainkaan.
” No viedään nyt edes ostoksesi kämpillesi, ennen kuin lähdetään”, hän sanoi silmiään pyöräyttäen.
Hopean sävyinen mekkoni oli säilynyt jonkin ihmeen kaupalla kuivana ja laitoin sen päälleni baariin. Istuin baaritiskillä yksikseni. Aksel oli löytänyt muuta seuraa. En minä oikeastaan yksin ollut. Akselin miesystävät piirittivät minua ja tarjosivat kukin vuorollaan drikkejä minulle. Edellisen drinkin oli tarjonnut hieman tummahkoihoinen mies, jolla oli sähkönsiniset silmät. Hänen kasvonsa olivat vahvat ja nenä kapea. Erittäin komea tapaus ja hyvä vaatemaku.
” Mikä sinun nimesi on?” päätin kysyä komistukselta.
” Ryan”, hän vastasi hieman korostetulla äänellä. Hän ei ollut siis paikallisia.
” Mistä olet kotoisin?” kysyin uuden kysymyksen.
” Espanjasta”, hän vastasi ja tilasi itselleen drinkin. Tarjoilija katsoi minua kysyvästi ja pian Ryan tilasi minullekin uuden drinkin.
” Kiitos. Korostuksesi on muuten söpö”, töksäytin kuin mikäkin hölmö. Hän hymyili minulle, jolloin hänen paksut huulensa piirtyivät sentin paksuiseksi viivaksi hänen kasvoillaan. Sähkönsinisien silmien ympärille muodostui hymyryppyjä. Kuinka suloisen näköinen hän olikaan. Mittailin hänen silmiensä ja huuliensa väliä vuorotellen. Kaunista, huokaisin. Hän naurahti ja muutkin pojat ympärilläni hörähtivät raikuvaan nauruun. Tajusin tehneeni virheen.
” Voi anteeksi”, sopersin nolostuneena posket hohtaen punaisina.
” Kaikki on hyvin”, hän sanoi iskien silmää minulle. Hymyilin nolostuneena takaisin. Purin huuliani, kuinka noloa.
” Tässä on Victor”, Ryan sanoi ja nappasi ruskeasilmäisen pohjan kainaloonsa. Poika oli Ryania olkapäähän saakka pitkä, sillä Ryan oli itse yli satakahdeksankymmentäkolme senttiä. Victor oli ehkä sataseitsemänkymmentä.
Victor hymyili ujosti ja pienen suun molemmin puolin oli pienet hymykuopat.
” Chloe”, sanoin Victorille ja hän nyökkäsi hyväksyvästi. Hän istui toiselle puolelleni ja Ryan tilasi hänelle drinkin, johon hän ei koskenut koko iltana.
” Mitäs täällä oikein naurettiin?” kuulin suloisen äänen takaani. Käänsin kasvoni Akseliin päin ja näin hänen hymyilevän vinosti. Hänen vieressään oli Christal, joka haroi Akselin vaaleita enkelin hiuksia. Toisella puolella oli nainen, jota en tuntenut alkuunkaan. Naisella oli vaaleahko iho, joka oli meikattu paksulla kerroksella meikkivoidetta ja vahvalla poskipunalla. Violetinsiniset silmät oli rajattu tummiksi ja punaiset hiukset lepäsivät valtoimenaan olkapäillä.
” Chloe oli vähän hupsu!” Ryan selitti ennen kuin ehdin avata suutani ja tunsin punan leviävän kasvoilleni. Joukko ympärilläni hymyili minulle huvittuneesti. Christal purskahti kimittävään nauruun, joka ärsytti minua. Heti kun näin Christalin harovan Akselin hiuksia, sisälläni muljahti. En voinut sietää, että hän oli serkkuni kimpussa.
” Hei vain Christal. Miten menee?” kysyin ylipirteällä äänellä. En antanut ärtymykseni näkyä.
” Aivan mahtavaa! Olisitpa nähnyt uusimman saaliini”, hän virkoi ja nuolaisia huuliaan seksikkäästi.
” Niin, hän taitaa seistä vieressäsi”, sanoin ivallisesti, mutta silti ylipirteä maire kasvoillani.
” Älä nyt viitsi!” Christal kivahti ja pyöräytti silmiään loukkaantuneesti.
” Hei se oli vain vitsi!” huikkasin ja repesin siihen paikkaan. ” Oletpas hassu!” yritin vielä korjata tilannetta. Christaliakin alkoi naurattaa ja kuulin Ryanin hörähtävän nauruun ja pian kaikki ympärilläni nauroivat taas makeasti.
” Hullua väkeä”, Ryan hymähti pyöritellen päätään huvittuneesti. Victor hymyili leveää hymyä ja Aksel katsoi minua lempeästi.
Tuntematon nainen katsoi minua lämpimästi violetinsinisillä silmillään ja astui askeleen eteenpäin tiiviissä ringissä. Hän ohjensi kätensä minulle ja kätteli minua.
” Gloria”, hän sanoi sointuvalla äänellä. Hänen kätensä oli viileä ja säpsähdin sen lämpötilaa hiukan. Taas mieleeni palautui Isidore.
” Anteeksi. Pidän yleensä hansikkaita huonon verenkiertoni takia”, Gloria selitti käsiensä viileyttä ja hymyilin ymmärtäväisesti. ” Sinun täytyy olla Chloe. Aksel on puhunut sinusta paljon.”
” Olen”, vastasin lyhyesti ja päästin viileästä kädestä irti.
Aksel oli taas tapansa mukaan esitellyt minut ennen aikojaan. Eihän tämä kyseinen nainen edes ollut tavannut minua. Onneksi hän oli saanut minusta hyvän kuvan, vaikka eihän Aksel minusta pahaa ikinä puhuisi. Tuntui vain hassulta olla taas kaiken keskipiste kuin julkkis.
Kun olin kääntynyt takaisin juomani pariin ja pääni alkoi olla sekaisin minun piti lopettaa juominen. En olisi halunnut, sillä päätöseni ei pitänyt. Join vielä ainakin kolme drinkkiä ja Ryan oli sitä mieltä, ettei minun kannattanut enää jatkaa juomista. Ilmoitin kovaäänisesti meneväni naistenhuoneeseen ja matkalla kompuroin tuolin jalkoihin ja pöydän kulmiin. Taisin saada pari mustelmaa, mutta sillä ei ollut nyt mitään väliä.
Naistenhuoneessa tyhjensin pienen käsilaukkun sisällön pöydälle. En ollut huoneessa yksin, mutta en tuntenut niitä kolmea hyvin nuorta tyttöä, jotka juorusivat hyvin lapsellisesti eräästä pojasta. Toivoin heidän lähtevän muualle lörpöttelemään, sillä en viitsinyt kuunnella teinien surkeaa valitusta nuorista pojista, joilla on sydäntä pettää tyttöystäviään.
Hastoin lakan tuoksun, joka tunkeutui sieraimiini yhtä tunkkaisena kuin pöly. Tytöt suihkuttelivat lakkaa yhtä jaksoisesti. He olivat juuri ja juuri täysi-ikäisiä. Pian tytöt lähtivätkin naistenhuoneesta ja jäin yksikseni huoneeseen.
Päätäni jomotti ja hakeuduin lähimpään vessaan oksentamaan. Kun olin valmis keräsin tavarani käsilaukkuun ja hoipertelin takaisin baarin puolelle. Äkkiä viileä käsi tarttui minua ranteesta ja veti nurkkapöytään. Se oli Gloria. Hän oli yksin varjoissa ja hänen silmänsä viestittivät asian olevan yksityinen. En ollut varma oliko hänellä oikeastaan sen kummempaa asiaa tai miksi hän oli minut vetänyt nurkkaan. Katsoin häntä kysyvästi ja hän viittasia minua istumaan.
Lysähdin pehmeälle punaiselle sohvalle. Katseeni harhaili joka puolelle ja oloni oli painava. Olin nukahtamaisillani ja tuijotin eteenpäin lasittunein silmin. Gloria sanoi jotain, mutten saanut selvää mitä. Kuulin nimeni ja hetkeksi käänsin katseeni häneen. Hän pyöritteli päätään toruvasti, vaikkein minä sitä tajunnutkaan. Pääni oli täynnä ja aloin valua penkkiä pitkin lattiaa kohti. Suljin silmäni samantien ja mieleni teki pistäytyä makuulleen sohvalle.
Gloria käski minun juomaan vesilasillisen, jonka hän tilasi minulle. En olisi tahtonut, mutta hän nosti lasin väkisin huulilleni. Vettä tilattiin niin monta kertaa, että pääni selviäsi lähes kokonaan. Siinä välissä jouduin käymään vessassakin tiuhaan tahtiin.
Kolmen tunnin päästä olin selvänä. Glorialla oli ollut kova työ hoitaa minua. Siinä välissä pöydässämme oli käynyt Ryan, Victor sekä Aksel. Pojat olivat todenneet minun olleen hullu, kun päästin itseni siihen kuntoon. Gloria oli vain nauranut heille. Tuntui hyvältä, että hän oli puolellani.
” Olen ollut varmaan taakaksi”, totesin Glorialle, joka purskahti vain makeaan nauruun.
” Olit aika vintiö tänään, mutta en minä sinua siitä tuomitse. Kaikilla meillä on joskus huonoja aikoja. Sinä olet tainnut kokea jotain kamalaa tänään”, hän totesi vuorostaan. Miten hän tiesikin? Aivan kuin hän olisi kokenut saman kuin minä.
” Olet oikeassa.”
Hän nyökkäsi ymmärtävästi ja pyysi minua lähtemään mukaansa. Lähdin hetkeäkään miettimättä ja hyvästelimme kaikki pojat. Ryan heitti numeronsa ja pyysi ottamaan yhteyttä.
Gloria vei minut kotiinsa suureen kartanoon, joka oli rakennettu tiilistä. Pihaa ympäröi pensasaita ja sinne oli istutettu kirsikkapuita, jotka olivat jo puhjenneet kukkaan.
Istuin isossa mukavassa tuolissa jalat leväten olohuoneenpöydän reunalla. Asentoni oli hyvin epäkohtelias, mutta Glorian silmistä näki, ettei hän pistänyt pahakseen. Hän oli hyvillään, että pystyin ottamaan rennosti uuden tuttavuuden kanssa. Ei se minulle tietenkään koskaan ole ollut mikään ongelma. Gloria oli mielestäni hyvin helposti lähestyttävä ihminen, eikä häntä tarvinnut pelätä.
” Tahtoisin tietää miksi olit tänään niin järkyttynyt ennen kuin tulit baariin?” Gloria kysyi yhtäkkiä. Kysymys tuli kuin puskan takaa hyökkäävä murhaaja. Silmäni laajenivat huomaamattomasti, mutta Gloria oli ilmeisesti pistänyt senkin merkille ja täydensi sanojaan samantien. Hän kertoi Akselin kertoneen hänelle kaiken.
Glorialla ja Akselilla täytyi olla hyvin läheiset välit, koska Aksel suoraan sanottuna juorusi minun asiostani hänelle. Oliko Gloria Akselin uusi ihastus? Aksel ei yleensä puhunut naisista kanssani. Oli siis hyvin mahdollista, että olin oikeassa.
” En tiennyt teidän olevan niin läheisiä”, mutisin ja järsin kynsiäni mietteissäni.
” Olemme”, hän sanoi lämpimällä äänellä. ” Olen tuntenut Akselin jo kolme vuotta ja olen myös pahoillani, ettemme ole ennen tavanneet Chloe. Aksel ei ole nähtävästi esitellyt ystäviään sinulle.”
Pyöritin päätäni hämmästyksissäni. Kolme vuotta oli paljon. Miten en voinut tietää tästä naisesta. Sitä kysyisin seuraavaksi Akselilta.
” Tahtoisin kertoa sinulle tarinan tapaamisestamme”, Gloria ehdotti. Nyökkäsin hyväksyvästi, mutta hän päätti sytyttää ensin takkatulen. Hän toi minulle myös viltin, sillä kartanossa oli hyvin kylmä. En ollut tajunnut ilman viileyttä ennen kuin sain viltin harteilleni.
Gloria aloitti syvällä ja raskaalla äänellä.
” Olin työmatkalla Kreikassa. Tein historiallisia tutkimuksia antiikin ajan Ilias ja Odysseiasta. Tiedät varmasti sen olevan Kreikan kansalliseepos. Olet varmasti kuullut Troijan sodasta ja legendan Achilleesta, jonka heikko kohta oli hänen kantapäänsä. Minut määrättiin Kreikkaan tutkimaan tarinan alkuperää, joka sinänsä oli aivan järjetön tehtävä, sillä jo monet historiantutkijat ovat pitkään tuloksetta tutkineet samaa aihetta. En siis uskonut omalla panoksellani olevan mitään paino arvoa arvoituksen ratkeamiseksi.
Työnantajani ei ollut ottanut huomioon, että todellisen Troijan uskottiin olevan Turkissa ja minut oli lähetetty Kreikkaan. Sain soiton työnantajaltani ja hän muutti työtehtäväkseni tutkia kreikkalaisia uskontoja ja pyhättöjä. Sinun serkkusi oli myös Kreikassa, mutta hän ei ole kertonut siitä kenellekään. Hänellä oli vaitiolovelvollisuus, sillä hän suoritti salaista operaatiota. Tiedän, etten saisi hiiskahtaakkaan asiasta, mutta sinun parasta tietää tästä.
Meidän kohtaamisemme oli hyvin epätavallinen. Olin itse harhaillut Akropoliin Parthenon temppelille. Kun olin päässyt itse kukkulan päälle huomasin jo kaukaa, että temppelin ympärillä parveili epätavallisen paljon ihmisiä. Olihan temppeli suosittu turistikohde, mutta ihmiset olivat muodostaneet tiiviin ympyrän temppelin ympärille. Heitä oli tuhansia. Poliisivoimat olivat paikalla ja yrittivät hillitä ihmismassan suosionosoituksia. Temppeliin oli mahdotonta päästä sisälle, joten päätin jättää tutkimusmatkani seuraavaan päivään”, Gloria kertoi ja piti pienen tauon.
Katsoin häneen jännittyneenä ja odotin kuulevani lisää. Pyysin häntä jatkamaan ja hän hymyili salaperäisesti.
” Tulin temppelille seuraavana päivänä niin kuin olin luvannut itselleni. Tällä kertaa paikalla ei ollut ihmisiä, mutta koko temppeli oli eristetty poliisin eristämä alue –nauhalla. Olin ihmeissäni, mutta kiellosta huolimatta kävin temppelissä. Kaikki tuntui olevan entisellään. Värit olivat haalistuneet ja temppeli oli beigen sävyinen. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan mistä eilen oli ollut kyse, sillä temppeli näytti juuri siltä miltä sen kuuluikin näyttää.
Harhailin temppelin keskiosaan, mutta en ollut yksin. Vaistosin sen. Tiesin varjoissa piileskelevän seuralaiseni olevan ihminen. Olinhan väärällä puolella nauhaa, mutta en ollut olettanut kenenkään toisen olevan samalla puolella kanssani. Käännyin katsomaan ihmistä, mutta hän piiloutui varjoihin ja suurten doorilaisten pylväiden taakse. Sanoin hänelle, että tiesin hänen läsnäolostaa ja mies tuli suosiolla esiin. Hänellä oli enkelimäiset vaaleat hiukset ja pehmeät huulet. Olet varmasti samaa mieltä kanssani, että puhun serkustasi. Olin varma, että hän tiesi mistä eilen oli ollut kysymys. Pyysin häntä kertomaan tapahtuneesta ja hän selitti kaiken minulle. Oli syntynyt huhu, jonka mukaan pari turistia olisi nähnyt itse Athenen temppelissään. Kreikkalaisen mytologian jumalat olivat palanneet ja edellispäiväinen ihmisjoukko oli tullut palvomaan ja ihmettelemään palannutta jumalatartaan. Aksel oli lähetetty tutkimaan tapausta jo paljon aikaisemmin kuin minut oli lähetetty työmatkalleni. Kysyin oliko tapaus totta, mutta hän kieltäytyi vastaamasta tai kertomasta ainuttakaan yksityiskohtaa jonka tiesi, jos tiesi.
Hän piti minua turistina, joka oli tullut selvittämään asian todenperäisyyden omin silmin. Selitin hänelle olevani historian tutkija ja hän lopulta suostui kertomaan havaintonsa. Se oli totta. Athenen uskottiin palanneen temppeliinsä. En kuitenkaan tuntenut minkään yliluonnollisen läsnäoloa, mutta Aksel vakuutti tuntevansa sen. Hän oli kerännyt havaintoja turisteilta, ja eräs väitti puhuneensa itse Athenen kanssa. Pidin sitä itse hyvin epätodennäköisenä, mutta Aksel vakuutti itsekin nähneensä jotain yliluonnollista. Hän oli pyytänyt Athenen antavan merkkiä olemassa olostaan ja pian sen jälkeen hän oli kuullut heleää kantelen soittoa. Hän kertoi nähneensä näyn, jossa öljypuu kasvoi temppelin viereen. Aksel uskoi näyn tarkoittavan uutta alkua. Öljypuu oli kasvanut maasta kauniiksi kukkivaksi puuksi. Puu oli saanut uuden alun ja näin myös Aksel uskoi Athenen saavan.
--pakko jatkaa toiseen viestiin--
