Nimi: Neljä karhua
Kirjoittaja: Crescen
Genre: femme
Ikäraja: K-11
Pähkinänkuoressa: Myöhemmin ajattelin, että kenties koko maailma menettää hohtonsa kasvaessaan, mutta nyt myönnän olleeni väärässä.
A/N: Sain LW12-haasteeseen helpot lyriikat. Tai niin minä luulin. En tiedä tekeekö tämä oikeutta hyville sanoille - joiden biisiä en ehkä pysty enää koskaan kuuntelemaan, taisin renkuttaa sitä liikaa inspiraatiota odotellessani - mutta toivottavasti joku nauttii tästä hämärästä aikaansaannoksesta. Josta itseasiassa itse pidän hämmästyttävän paljon. En ole hetkeen kirjoittanut minä-kertojalla, joten olin jo melkein unohtanut, kuinka huippua se on.
Neljä karhua
En oikeastaan edes osaa varmasti sanoa, missä tapasin hänet ensimmäisen kerran – ehkä, koska sillä hetkellä koko muu maailma muuttui jotenkin valjuksi, kuin auringon haalistamaksi kukkapöytäliinaksi. Hieman kauhtuneeksi, jotenkin surulliseksi muistoksi menneistä ajoista, ohitse kiitäneistä vuosikymmenistä ja kaikista niistä kahvikupeista, joiden pohjista kankaaseen painautuneet tahrat saattoivat haalistua, mutta ne eivät koskaan täysin kadonneet.
Tuntui kuin olisin käärinyt koko entisen elämäni siihen tekstiilinpalaan, sitonut kangasnyytin sähkönlinjan alta katkaistuun jykevään pajunvarteen ja lähtenyt sydän rauhattomasti lepattaen matkaan kohti tuntemattomia vuorten huippuja. Avoimin mielin ja varovaisin askelin kävin pitkin sitä lapsuuden kinttupolkua, joka oli samalla sekä kiehtonut että kauhistuttanut minua sydänjuuriani myöten. Kun metsä polun ympärillä oli käynyt tiheämmäksi ja valo vähäisemmäksi, pelko oli aina kangistanut raajani ja kuusten juuret takertuneet nilkkoihini, kiertyen kahleiksi jalkojeni ympärille kuin käärmeet. Itku kurkussa olin aina juossut takaisin, kompastellut sammalmaton alle piiloutuneisiin kiviin ja kantoihin, kiitänyt kuin tuulispää, niin kauan että ympärilläni ei ollut kuin se hyväntuulinen, hiljaa tuulessa suhiseva koivikko, josta kävimme äidin kanssa aina keräämässä kanttarelleja. Kaikesta turvallisuudestaan huolimatta se oli taianomainen paikka, eteenkin kesällä, kun auringonvalo siivilöityi vaaleanvihreiden lehtien lomasta polvenkorkuiseen heinikkoon. Myöhemmin ajattelin, että kenties koko maailma menettää hohtonsa kasvaessaan, mutta nyt myönnän olleeni väärässä.
Kun olin viidentoista, metsissä ei ollut mitään siistiä, ainoastaan hyttysiä ja muuta ikävää. Silloin muistin kovaan ääneen ihmetellä sitä, kuinka muka olin lapsena pystynyt viihtymään ulkona niin pitkään, että minua oli pitänyt illan tullen joutua etsimään. Kesällä olin aina herännyt ennen kukonlaulua, pakannut mummon solmimaan pajukoriin viltin, satukirjoja, eväsleipiä ja pullollisen viinimarjamehua. Niine hyvineni olin hiipinyt ulos oveakaan narauttamatta – lähdin aina ilman kenkiä, sillä paljain jaloin oli paljon hiljaisempaa laskeutua alas portaita, eivätkä varpaat valittaneet aamukasteessa tassuttelusta. Äiti pelkäsi kyyn puremia, mutta ainoa käärme jonka lapsuusvuosinani metsässä tapasin, oli jalkani alle jäänyt epäonninen pieni vaskitsa. Äidin silmät pullistuivat melkein päästä, kun kerroin tapauksesta hänelle.
Viidentoista vanhana löysin Jumalan. Tai niin minä ainakin kuvittelin. Rippileirin jälkeen vannoin tulleeni uskoon. Juoksin alvariisa raamattupiireissä ja nuortenilloissa, kannoin kaulassani ristiä ja rukoilin paljon. Isäni piti minua varmasti hieman hupsuna, mutta ei koskaan sanonut sitä ääreen.
Vietin monta kesää rippileirien isosena, ja voin kai vieläkin sanoa, että ne viikot olivat nuoruuteni parasta aikaa. Leirikeskus oli lähellä järveä, jonka vesi oli kirkkainta koskaan näkemääni. Kivipohjainen, karu järvi oli samaan aikaan sekä hurmaavan kaunis että pysäyttävä, melkein luotaan työntävä. Monta kertaa laiturin päässä istuessani laskin jalkapohjani veden tasoon ja mietin, kuinka vapauttavaa olisi kävellä vetten päällä kuin Jeesus. Mielikuvissani astelin aina keskelle järveä, ennen kuin käännyin katsomaan kohti rantaa. Silloin en osannut aavistaa, mistä moinen mielihalu mahtaisi johtua. Monet varmasti tuntevat sanonnan, jonka mukaan toisinaan on mentävä kauas, jotta voi nähdä lähelle. Tajusin sen sinä vuonna kun olin täyttänyt kaksikymmentä.
Olimme viettämässä juhannusta serkkujeni mökillä – koska minä en juonut alkoholia, tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi ja häivyin viinipäissään hekottelevasta nuotiopiiristä vähin äänin. Vuorokausi oli jo taittunut toiseen, järven pinta oli satumaisen tyyni ja kuikka huusi jossakin kauempana. Rantaan astellessani säikäytin kaislikossa piileksineen sorsapesueen, joka ui kiireen vilkkaa kauemmas, turvaan pahalta ihmispedolta. Kävelin laiturin päähän ja hengitin yötä keuhoihini. Olen aina pitänyt ristiriitaisuutta jollain tapaa viettelevänä, ja siihen kai kesäyönkin lumo perustui. Samaan aikaan maailma oli kuin niille sijoilleen pysähtynyt, mutta silti enemmän elossa kuin koskaan. Kaikki vaatteet riisuttuani laskeuduin hitaasti veteen – se oli ensimmäinen kerta, kun uin täysin alasti – ja rantaan kertaakaan katsomatta uin keskelle järveä. Siellä olin samaan aikaan täydellisen yksin ja kaukana kaikesta, mutta kuitenkin niin lähellä, että saatoin kuulla vedenpintaa pitkin kiirivät serkkujeni hoilotukset yhtä selkeästi, kuin kuulisin ne nurkan takana olevaan ulkohuussiin. Taivas ylläni ja minun surkeanpuoleiselle matikkapäälleni käsittämätön vesimassa vasten ihoani, tuudittaen minua kuin kehto. Se antoi minulle sitä perspektiiviä, jota olin janonnut jo muutama vuosi sitten. Ymmärsin oman pienuuteni, sen kuinka olen vain yksi rakennuspalikka tässä valtavassa maailmassa. Siitä huolimatta minulla ei koskaan ollut rohkeutta koettaa, josko veden pinta olisi kannatellut askeleitani sittenkin. Vaikka Jumalalle uskollinen pääni työnsikin koko ajatusleikin kauemmas häpeällisenä epäilyksenä, ei sieluni kai koskaan lakannut toivomasta, että minussa olisi jotain erityistä.
Se oli elämäni hartainta aikaa, kun sitten eräänä päivänä tapasin hänet. Muistan hänen luotisuoran ryhtinsä, punahohtoiset kuparinväriset hiuksensa, joiden loiste oli hänen päässään kuin näkymätön tiara, jota hän ylväänä kantoi. Toisinaan toivoin, että olisin osannut itsekin näyttää yhtä vaikuttavalta. Hänen ihonsa oli vaalein, jonka olin koskaan nähnyt. Muista tytöistä poiketen, hän vältteli auringonvaloa kuin se olisi polttanut häntä. Siksi en koskaan nähnyt häntä ennen iltaa, ja silloinkin ainoastaan kaiken peittäviin vaatteisiin verhoutuneena.
Aluksi yritin olla huomaamatta häntä, ehkä siksi, että minun oli vaikea pitää katsettani erossa hänestä, ehkä siksi, että keskiajalla sen näköiset naiset olisi poltettu roviolla noitina. Huomasin kuitenkin pian, ettei välttelystä tullut yhtikäs mitään, sillä hän oli huomannut minut myös. Hänen tarkat silmänsä tuntuivat seuraavan jokaista liikettäni – se oli samaan aikaan sekä imartelevaa, että ahdistavaa. Hän ei puhunut paljon, mutta kun hän puhui, hän puhui minulle.
”Eva, miksi Jumala vihaa noituutta?” hän kysyi kerran pää kallellaan, kasvot totisena.
Hämmästyin kysymystä niin paljon, että läikytin teetä paidalleni. En enää muista, mitä vastasin hänelle – se lienee muutoinkin yhdentekevää – mutta se päivä oli kai loppuelämäni ensimmäinen. Sen jälkeen söimme lounasta aina yhdessä ja iltaisin makoilimme hänen persialaisella matollaan, tuijottaen kattoa ja puhuen hiljaa, sillä siinä talossa seinät olivat kuin paperia. Hänen asuntonsa oli myös oudosti sisustettu, mutta silloin en vielä ymmärtänyt kaikkien niiden vieraiden esineiden tarkoitusta.
Niihin aikoihin rukoiluni alkoi harventua, ja jossain vaiheessa se unohtui kokonaan. En enää lukenut raamattua yhtä usein kuin ennen, enkä käynyt enää kirkossa kuin kerran kuussa, jos silloinkaan. Omalla tavallaan se oli nöyryyttävää, sillä saatoin usein tuntea ystävieni katseet selässäni, istuessani hänen pöytäänsä. Kun kävelin heidän ohitseen, he muistivat aina mainita petturin, kavaltajan. Totuin syntisen viittaani nopeasti, sillä olinhan pukenut sen ylleni omasta tahdostani. Ja niinä iltoina, joina pyörin lakanani ryttyyn saamatta unta, vakuuttelin itselleni, ettei minun tarvinnut olla uskollinen kenellekään muulle kuin Jumalalle. Se yleensä auttoi minua rauhoittumaan.
Olin kaksikymmentä kolme, kun join itseni ensimmäistä kertaa humalaan. Eräänä iltana hän kaatoi meille molemmille lasit täyteen punaviiniä – kolme tuntia myöhemmin tanssimme yökerhon lattialla, hänen vartalonsa liian lähellä omaani. Aamupostin tullessa hänen huulensa olivat painautuneet vasten omiani ja kehomme olivat kietoutuneet yhteen kuin pirunnyrkki. Vaikka seuraavana aamuna päätäni koski ja tunsin oloni muutenkin häpeälliseksi, en koskaan katunut sitä yötä edes silmänräpäyksen vertaa. Eikä kulunut aikaakaan, kun siitä tuli tapa. Aluksi joimme viiniä niin kauan, että minä tunsin oloni rennoksi, mutta jossain vaiheessa sekin jäi. Me rakastelimme yöt pitkät, joskus päivätkin. Minä en enää avannut raamattua – oikeastaan piilotin sen myös komeroni perälle, sillä yöpöydällä se muistutti minua velvollisuudesta, joka sai omatuntoni kolkuttamaan – enkä käynyt kirkossa. Vanhat ystäväni eivät enää puhuneet minusta pahaa, sillä he eivät edes vilkaisseet minuun.
Hänen ystävänsä pitivät minusta, mutta eivät kuitenkaan yhtä paljon, kuin hänestä. Maata hänen jalkojensa alla palvottiin kuin pyhintä, enkä minä ollut koskaan ennen ollut mistään niin mustasukkainen. Jouduin myös huomaamaan, että vaikka olin omistanut viimeisen vuoden elämästäni lähes kokonaan hänelle, en tiennyt hänestä paljoakaan. Mutta oikeastaan siitä hetkestä alkaen, hän on paljastunut eteeni samanlaisella rytinällä, kuin hänen koskemattoman kaunis vartalonsa oli tehnyt sinä sumeana yönä.
En koskaan määritellyt meitä mitenkään, sillä en ollut edes varma, oliko mitään meitä. Puhuessaan hän muisti aina painottaa nimeäni, sillä tavoin syvästi ja keimailevasti, mutta emme koskaan pitäneet toisiamme kädestä. Olimme kuin toistemme varjoja, mutta silti välillämme tuntui tietynlainen viimeisen tason etäisyys. Joskus minusta tuntui siltä, että jos olisin päässyt vielä hieman lähemmäs, olisin saattanut kuulla hänen ajatuksensa ominani. Se saattoi kuitenkin johtua myös siitä, että mitä paremmin opimme toisemme tuntemaan, sitä vähemmän me puhuimme. Me kyllä keskustelimme, mutta aivan toisella kielellä. Hän luki minun kehoani kuin avointa kirjaa, enkä minäkään jäänyt siinä harrasteessa toiseksi.
Aloimme tekemään pitkiä kävelyjä synkkiin metsiin, sellaisiin joissa saattaa tuntea puiden painon omilla hartioillaan, synkkänä salaisuuksien taakkana. Edes tuuli ei suhissut kuusien raskailla oksilla, mutta joskus saattoi kuulla korpin rääkäisevän. Joskus emme puhuneet retkilläme lainkaan, toisiaan hän löysi mitä ihmeellisempiä aiheita, joista hän minulle luennoi. Minä imin kaiken tiedon sinääni halukkaasti, enkä koskaan keskeyttänyt hänen kertomuksiaan. Palkkiona siitä – en oikeasti tiedä, oliko se mikään palkinto, mutta olen aina halunnut ajatella niin – hän vei minut kerran niin syvälle korpeen, etten ollut enää varma, löytäisimmekö koskaan takaisin. Metsän syvyyksissä oli vanha raunio, joka muistutti etäisesti Skotlannin vanhoja linnoja. En vieläkään tiedä, mikä se oli alun perin ollut. Hän olisi ehkä tiennyt, mutta en tullut koskaan kysyneeksi. Kivisiä seinämiä pitkin kasvoi sammalta ja puuntaimet kurkottelivat oksiaan avonaisista ikkunanpaikoista. Rappeutuneita portaita pitkin saattoi kiivetä parvelle, jonka turvallusuudesta en koskaan täysin vakuuttunut. Mutta sieltä katsottuna koko metsä oli meidän valtakuntamme. Se oli hänen oma salainen huoneensa, johon ainoastaan minä olin saanut kutsun. Enkä vieläkään ymmärrä, miksi se olin kaikista ihmisistä juuri minä, Jeesus-tyttö. Hänen ystävänsä joskus viittasivat minuun sillä nimellä, saatuaan kuulla minun taustastani. Hän ei kuitenkaan koskaan kutsunut minua siksi. Olin ainoastaan Eva, kun hän taas oli saanut minun päässäni monia lempinimiä. Enkeliä ja noitaa käytin eniten, sillä pidin niiden ristiriitaisuudesta, ja siitä, kuinka ne molemmat kuvastivat niin täydellisesti sitä, mitä hän minulle oli.
Aluksi retkemmä raunioille olivat lyhyitä, emmekä viipyneet päivää pidempään. Seuraavana kesänä me kuitenkin melkein muutimme sinne. Tummanvihreisiin kaapuhuihin kietoutuneena ja tuohikorit täynnä tarpeellisia tavaroita, vaelsimme sysimetsään. Eikä koreissa ollut trangiaa tai muita partiolaisten moderneja selviytymiskamppeita. Meillä oli puukkoja, köyttä, jousia ja nuolia. En ollut koskaan ennen tappanut mitään paarmaa suurempaa, mutta sinä kesänä totuin katselemaan jaloistaan kivilinnan katoon roikkumaan kiinnitettyjä jäniksiä. Myöhemmin tulin miettineeksi, oliko touhumme edes laillista. Luultavasti ei, mutta koska se ei kiinnostanut häntä, en minäkään antanut sen painaa mieltäni. Hän oli aivan erityisen taitava metsästäjä – sukuvika, hän myönsi. Minä en ollut kovin lahjakas, mutta hän oli kärsivällinen opettaja.
Se oli heinäkuun loppua, kun pudotin ensimmäisen lintuni oksalta. Nuoli upposi syvälle riekon rintaan, mutta kuten tavallista, lintu ei kuollut vielä siihen. Tartuin siivekästä jaloista ja nostin sen ilmaan, katsellen sen silmistä peilautuvaa nöyryyttä, antautumista omaan osaansa. Ravintoketjussa minä olin sen yläpuolella.
”Viillä sen kurkku auki”, hän kehotti, painaen vastikään teroitetun puukon vapaaseen käteeni. Tietysti se tuntui hieman inhottavalta, mutta olin varautunut pahempaan. Enkä oikeastaan tuntenut mitään muuta kuin kiitollisuutta ja helpotusta, kun katsoin linnun veren valuvan puusta veistettyyn pieneen kippoon. Itse en ollut koskaan pitänyt veren rautaisesta mausta, mutta koska riekko oli ensimmäinen saaliini, join mukisematta kaksi pientä kulausta lämmintä verta, juurikaan irvistelemättä. Hän piti veren mausta enemmän – siksi joskus mietinkin, olisiko minun pitänyt sittenkin kutsua häntä draculaksi – mutta suurimmaksi osaksi käytimme veren muihin tarkoituksiin.
Korvessa oli paljon tärkeitä paikkoja, jotka opin kesän aikana tuntemaan melko hyvin. Hän kutsui niitä hiisiksi, pyhiksi lehdoiksi. Eräs hiisistä oli pieni maanalainen metsäpuro, jonka hiljaisen solinan saattoi kuulla, jos siihen oikein keskittyi. Jos jotakin opin sinä kesänä, niin lukemaan ympäristöäni niin, etteivät edes aavemaisen sumuiset aamut enää pelottaneet minua. Hänen mielestään ne olivat parasta aikaa tavata metsän henkiä, haltioita ja muita olentoja, jotka pitivät metsän niin elinvoimaisena. Siksi vietimmekin paljon aikaa puron hiittä kunnioittaen, sillä puhdas vesi keskellä synkkää korpea oli elintärkeää niin meille, kuin monille muillekin metsän asukeille. Sananjalkojen alla piilottelevasta puron lähteestä joivat meidän lisäksemme myös metsäpeurat ja hirvet. Emme kuitenkaan koskaan sattuneet lähteelle samaan aikaan, mutta hän osasi tunnistaa eläinten jälkiä lähes ilmiömäisen hyvin. Ei sillä, että olisin halunnut kohdata yhtäkään sarvipäätä – niin ylväitä eläimiä kuin ne olivatkin, ne eivät liiemmin pitäneet ihmisistä. Enkä minä uskonut, että me kaksi olisimme minkään valtakunnan poikkeus. En koskaan kysynyt asiasta, mutta luulen, että hän ei ollut asiasta samaa mieltä.
Näimme kerran pieniä karhunpentuja kiipeilemässä avonaisemmassa männikössä, ja kuten kuka tahansa suomalaisen peruskoulun käynyt, olin suunniltani kauhusta. En halunnut päätyä karhuemon lounaaksi, mutta vaikka kuinka anelin häntä lähtemään, eivät hänen jalkansa liikahtaneetkaan varvikossa. Vaikka huppu varjostikin hänen kasvojaan, näin hänen silmänsä hyvin selkästi. Hän katsoi karhulapsosia kuin vertaisiaan, eikä edes puiden varjoista esiin tallustanut karhuemo ollut hänelle vihainen. Kylki kyljessä, sormet lomittautuen seisoimme aukion laidalla ja katselimme kontion urahtelevan hongissa leikittelevälle jälkikasvulleen, joka kuuliaisesti laskeutui takaisin maankamaralle. Muistan elävästi sen onnellisen hymyn, joka kareili hänen huulillaan vielä silloinkin, kun iltahämärän tullen kapusimme kiviportaikkoa pitkin parvelle ja heittäydyimme havupatjalle.
”Olen oikeasti karhu”, hän sanoi avatessaan jo hieman takkuuntuneita palmikoitani. Puusta veistetty kammantapainen repi hiuksia joskus ikävästi, mutta siihen tottui nopeasti. Enkä minä tietenkään uskonut häntä, sillä hän näytti punaisine hiuksineen pikemminkin ketulta, tai vaikka leikkisältä oravalta. En muista koska muulloin hän olisi naurannut niin katketakseen.
”Eva, sinä olet varmasti pöllö”, hän vakuutti hymyillen. Sen jälkeen käytin monta kuukautta miettien, näytinkö tosiaankin pöllöltä. Silmäni olivat kieltämättä tavanomaista suuremmat ja pyöreämmät – tai ehkä aloin itse vain nähdä ne sillä tavoin, tarpeeksi niitä kuvajaisestani tuijotettuani. Sen jälkeen pelkäsin myös, että hän alkaisi kutsumaan minua pöllöksi. Mutta tietenkään niin ei tapahtunut. Kaulaani suudellessaan hänen huulensa kuiskivat edelleen Evaa, yhtä viehkeästi kuin aina ennenkin. Enkä minä tulisi luultavasti koskaan näkemään mitään kauniimpaa, kuin hänen paksut, leteistä kihartuneet hiuksensa valuen pitkin hänen kuunkalpeaa ihoaan kuin vesiputous, taustalla yön tummiin sävyihin sonnustautunut metsä. Mitään vankeudessa elävää on vaikea pitää enää kauniina sen jälkeen, kun on nähnyt miten lumoavaa vapaus on.
Tietenkään en kertonut siitä kesästä kenellekään, en eteenkään vanhemmilleni. Jos uskonto oli heidän mielestään hullutusta, he olisivat tarinani kuultuaan lähettäneet minut suljetulle ostastolle. Jos heiltä kysytään, olin koko kesän auttamassa hänen isänsä porofarmilla lapissa. Onnekseni kukaan ei koskaan kysynyt minulta mitään poronhoidosta, sillä vaikka uskottavuuteni turvaksi luin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, olisin varmasti jäänyt kiinni valheestani ennemmin tai myöhemmin. En myöskään suuremmin puhunut vanhemmilleni hänestä. Vaikka en osaakaan sitä sanoin selittää, minulla oli silti siihen syy. Kaiketi se oli jonkinlainen vaisto, aavistus tulevasta.
Seuraavana kesänä lähdin jälleen hoitamaan poroja, mutta se kesä oli erilainen. Näin sen huolenrypyistä hänen otsallaan, tunsin sen hänen käsiensä kaihoisissa kosketuksissa vartalollani. Vaikka en tiennyt mitään, en koskaan kysynyt. Sillä tiesin, ettei hän kertoisi. Kun seuraavan kerran vaahteranlehdet hohtivat yhtä punaisina kuin kruunu hänen hiuksillaan, sain viimeisen suudelmani.
”Eva, muista että minä todella rakastan sinua”, hän sanoi pehmeästi, vaikkakin kyyneleitään pidätellen. Hänen piti lähteä pohjoiseen. Hän halusi minun seuraavan – vaikka eihän hän sitä koskaan ääneen sanonut, mutta luin sen hänen silmistään.
Nyt olen kaksikymmentäkuusi, ja luulen näkeväni lapsuuden koivikon lehdet samassa taianomaisessa valossa, kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tai ehkä se on vain tämä nostalgia, joka pulppuaa rinnassani kuin keväinen puro. Metsäpolku on kasvanut jo melkein umpeen, mutta muistan silti jokaisen käänteen. Tällä kertaa minä en pelkää, eivätkä juurakot edes yritä tarttua nilkkoihini. Enkä aio katsoa taakseni, en ennen kuin olen uinut toiselle puolen järveä. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.
Jippu - Eva (Nukutaan kielletyllä iholla)
Uskovaiset hylkäävät, sitä on turha miettiä
Ne ajaa ulos meistä vääriä henkiä
Mutta mä tarvitsen sinut, laitan salaisen huoneen tyynyt
Sä oot mun ängel i rummet, sinä vain minut tunnet
Sinä vain
Huudetaan parvekkeelta: ei saa tulla jatkoille
Sä olet mun eikä toiset voi sua repii itselleen
Vaikka maailma on kylmä ja meille vihainen
Tänä yönä laitetaan toistemme hiukset leteille
Toistemme hiukset leteille
Oon ehkä Eva Dahlgren kaikista maailman naisista,
Sä olet meistä vahvempi, älä katso rumaa totuutta,
On parempi ettet tiedä mitä ne meistä puhuu,
Me paetaan
Huudetaan parvekkeelta: ei saa tulla jatkoille
Sä olet mun eikä toiset voi sua repii itselleen
Vaikka maailma on kylmä ja meille vihainen
Tänä yönä laitetaan toistemme hiukset leteille
Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta,
Sinä näet sen kaiken, nukutaan kielletyllä iholla
Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta,
Sinä näet sen kaiken, nukutaan kielletyllä iholla
Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta,
Sinä näet sen kaiken, nukutaan kielletyllä iholla
Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta,
Sinä näet sen kaiken, nukutaan kielletyllä iholla...
Huudetaan parvekkeelta: ei saa tulla jatkoille
Sä olet mun eikä toiset voi sua repii itselleen
Vaikka maailma on kylmä ja meille vihainen
Tänä yönä laitetaan toistemme hiukset leteille
Toistemme hiukset leteille