Jos oot jo perillä, S, femme

[Zarroc]

Author: Zarroc
Pairing: Katri/Irene
Rating: S
Genre: romance, fluff, drama, femme
Sanamäärä: 497
Summary: Hän oli kohottanut kätensä poskelleni ja kysynyt, sietäisinkö minä häntä.
A/N. Viimeinen Femme10:iin osallistuva tekstini. Osallistuu myös Ficlet300:seen sanalla 21. harmoninen.
Otsikko ja kappaleen sanat ovat Yölinnun Minne maailma kuljettaa.

Kirjoittelin tämän aamukahvin yhteydessä, oikeastaanhan tässä ei ole paljoakaan ideaa, mutta toivottavasti riittää edes fiilistelynä :3

Jos oot jo perillä


    Kenen on haaveet joiden vuoksi päiväs uhraat
    ja kelle työsi teet
    Jos rakastat, sä miksi pelokkaasti kuiskaat
    ne tunteet heränneet

    Mikä on tarkoitus ja missä määränpää
    Jos huomaamattasi sä oletkin jo siellä
    Jos oot jo perillä

Irene söi marjapiirakkaa vaniljakastikkeella.
Hänen hiuksensa, jotka olivat nostettu ylös nutturalle ja huivi kietaistuna niiden yli, olivat saman väriset kuin kuningatarpiiraan sisus. Tumman, kenties lempeänkin, violettipunaiset.
Minä olin tottunut vain niihin koviin ja kylmiin violetin sävyihin, jotka heijastelivat siniseen ja mustaan. En kuitenkaan ollut rimpuillut lainkaan vastaan, kun Irene oli tullut kampaajalta noinkin pehmeissä sävyissä.

Katselin häntä poissaolevana.

Huomasin, kuinka Irenen kummallisen väriset silmät vilkaisivat minua tummien kulmien takaa. Hänen silmänsä olivat lähes oranssit, ruskea näkyi niissä kokonaisuudessaan vain harvoin. Se katse poltti aina minun sisuksiani.

Tämä lähes seesteinen rauha ikään kuin kuvotti minua, jälleen.

Ponnahdin seisomaan, lusikka kilahti kuppia vasten ja Irene kohotti minulle kulmiaan. Niin, niin, hänen aamukahvirauhansa ja vaniljakastiketta huulilla.

”Minun on mentävä käymään ulkona.” sanoin, vaikka siellä satoi.

Irene tiesi sen myös, varsin hyvin.

Hän nousi seisomaan perässäni, asteli eteiseen ja odotti rauhassa, että puin päälleni.

”Se johtuu taas minusta, eikö.” hän sanoi, eikä suostunut näyttämään suruaan.
”Niin.” vastasin, enkä suostunut näyttämään varmuuttani.

”Ehkä sinun sitten pitäisi vain lähteä lopullisesti.”

Paiskasin oven kiinni perässäni, haluamatta jäädä katselemaan lauseen riippumista ilmassa.

Kävellessäni sateessa, minun mieleeni tuli, että olinko tässä suhteessa minä vain se ongelma? Minä olin levoton, ei minulle kelvannut Irenen rakkaus, ei rauha.
En minä halunnut jäädä paikoilleni, vaikka olin taistellut hänen saamisestaan. Irene oli aina niin varma, aina niin rauhallinen. Minä en tiennyt mistään mitään.

Katseeni osui vanhalle leikkipaikalle, joka oli aina ollut läsnä lapsuudessani, vaikka olin välillä asunut kaukanakin. Siellä ei ollut ketään, kiikut heiluivat yksinäisenä tuulessa.
Astuin sisään portista, joka narahti vaimeasti sateen lävitse. Pysäytin yhden keinuista, istuin siihen ja jäin vain tyhjästi tuijottamaan eteeni.

Enkö minä ollut luvannut Irenelle yrittäväni? Että olisin hänen rinnallaan, vaikka meillä olisi vaikeaa? Muistin, kuinka hän oli vain hymyillyt arvoituksellisesti, kun olin kysynyt, luuliko hän sietävänsä minua.
Hän oli kohottanut kätensä poskelleni ja kysynyt, sietäisinkö minä häntä.

Painoin silmäni kiinni ja yritin estää itkua. Minä olin ollut niin onnellinen, niin huumaantunut hänestä, etten ollut välittänyt. Olin vain vastannut, että tietysti, tietysti.
Suudellut häntä.

Hän oli kietonut kätensä ympärilleni ja hymyillyt suutani vasten.

”Katri.” kuulin hiljaisen äänen sanovan, säpsähdin äkisti irti ajatuksistani. Kuinka kauan olin edes istunut tässä? Käänsin päätäni ja katsoin litimärkää Ireneä.
Nutturasta oli karannut kiharoita ja hänen silmänsä olivat vielä surullisemmat, vaikka liekit nuolivat jälleen vartaloani.

Nousin seisomaan, enkä välittänyt kun halasin häntä ja painoin kasvoni hänen hartiaansa. Itku purkautui syvinä nyyhkäyksinä kurkustani. Irene hengitti hiljaa minua vasten, silitti alaselkääni.
”Minä en tarkoittanut sitä”, Irene sanoi minulle. ”Enhän?” hän lisäsi, ehkä enemmän itselleen.
Pudistin päätäni häntä vasten ja kohotin kasvoni.
”Et, ethän.”

Kuivasin kyyneleitäni kämmenselkään, kun tunsin Irenen kohottavan kätensä jälleen poskelleni.
”Muistatko, kun tein näin viimeksi?” hän kysyi, minä nyökkäsin paikalleni jähmettyen. Hänen katseensa laskeutui  hyväilemään huulieni kaarta.
”Minä kysyin, sietäisitkö sinä minua.”

Purin hampaitani yhteen, ihmettelin, miten hän edes muisti.
”Se ei ollut oikea kysymys”, hän totesi. ”Oikea oli, miten minä ikinä kestäisin enää ilman sinua.”

Minä itkin taas, koska en mahtanut sille mitään.
Irene hymyili minulle surullisesti, tarttui kiinni käteeni.
”Mennään kotiin.” Hän pyysi, mutta minä vain suutelin häntä. Kiedoin käteni hänen niskaansa ja vedin hänet lähelle, nykäisten loputkin hiukset auki nutturalta.

Irene puristi minut itseään vasten ja minä toivoin, ettei hän enää joutuisi esittämään niitä kysymyksiä.

Ainakaan minun vuokseni.

[Sokerisiipi]

Voi miten kaunis! Todella ihana pikkuteksti. Minä olen vähän semmoinen, että luen femmeä todella sattumanvaraisesti. Sillä lailla, että jos sitä eteen tulee, niin sitten ehkä, mutta yleensä en etsiskele. En tiedä miksi, mutta jotenkin tämä teksti vakuutti minut, että tällä tavalla femmeä pitääkin lukea: ilman odotuksia ja oletuksia, koska silloin se on kaikkein nautinnollisinta. Omituista höpötystä minulta. Mennäänpäs nyt siihen tekstiin, että minustakin saadaan irti jotain järkevää

Pidin kovasti siitä, miten leikit väreillä ja maalasit niiden avulla kuvan Irenestä. Se toi sellaista eksotiikkaa muuten arkiseen tekstiin. Oranssiin vivahtavat silmät ja violetinpunaiset hiukset. Ja se, että katse polttaa. Yhdistin tämän kielikuvan ja värin liekkeihin ja tuleen. Nyt olen sitä mieltä, että Irene on yleensä lämmin ja rauhallinen persoona, mutta joskus tukalan kuuma ja savunkatkuinen. Katria selvästikin on viehättänyt tämä vaarallisempi puoli ja nyt pehmeä, tavallinen arki kuvottaa. Hienosti olit tavoittanut sen pelon, että riittääkö se. Haluaako Katri sitä todella vai onko lupaukset olleet silkkaa itsepetosta? En pysty sanomaan, että voisin samaistua kertojaan, mutta hän vaikutti aidolta ja todelliselta sekavine tunteineen ja ristiriitaisine ajatuksineen. Hahmo oli hyvin eläväinen.

Sitten tuo sade. Harmaa arki sateineen tyypillisesti ahdistaa, tekee olon tylsäksi ja turraksi. Ainakin Katrille, mutta minusta sateella oli tekstissä myös puhdistava merkitys. Kastutaan lämpimäräksi ja ollaan rehellisiä. Itketään, pyydetään anteeksi, jotta voidaan palata kotiin. Irenen silmien surullisuus ei tavallaan lupaillut onnellista loppua, mutta ei Katrikaan suinkaan säteillyt ilosta, vaikka Irene oli siinä ja sanoi, mitä oikeasti tarkoitti. Enemmänkin siellä oli helpotusta, mikä on minusta suloisempaa. Toinen ei jätä eikä lähde, vaikka olenkin tällainen. Todella suloista. Eihän Katri itselleen mitään mahda ja ahdistus siitä, ettei riitä tai kelpaa, on sellainen, mitä jokainen ihminen varmasti tuntee joskus, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Kaikki eivät tuollaista jaksaisi, mutta onneksi Irene näyttää ymmärtävän ja tietää, että se on Katrillekin vaikeaa. Niin herkkää, aitoa ja nättiä. Awws.

Loppu oli haikea, pehmoinen ja hellä. Sellainen "kaikki on nyt hyvin", mutta ei sellaisella kornilla tavalla. Lukijakin vain hymyilee haikeasti ja miettii, että noin sen kuuluu mennäkin. Ei jäädä kaipaamaan mitään muuta. Tämä riittää. Suuret kiitokset tästä kauniista tekstistä, sen tunnelmasta ja hurmaavista hahmoista. Minä pidin oikein kovasti

[Zarroc]

Sokerisiipi, yllätyin kovasti, kun näin kommenttisi. En itse asiassa edes odottanut tähän kommentteja, en ole mikään fluffyn ystävä ja hairahdun siihen aika harvoin. Tietysti tähän sekoittui enemmän mielitekojani, draamaa ja sekavaa angstailua vesisateessa.
Hienoa, että tunteet välittyi tekstistä ja ettei mennyt liian korniksi 8'D Irene on minullekin melkoinen arvoitus, mutta sehän tässä harrastuksessa on parasta.

kiitos kommentista! :3