Nimi: Tabula rasa
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: angst, deathfic
A/N: Osallistuu Minä olen henkilö -haasteeseen ja tämän kirjoittaminen oli yllättävän hankalaa. Osittain sen takia, että tässä ficissä käsitellään tunteita, joita en itse halua edes ajatella. Olen joutunut seuraamaan vierestä tuskaa, jota olen tässä yrittänyt käsitellä. Inspiraationa tälle tarinalle toimi
a Journey in the North. Tässä tekstissä olevan puheet itkemisestä ja itkijöistä viittaavaat vanhaan itäsuomalaiseen itkuvirsiperinteeseen. Tämä on taas yksi niistä teksteistä, jonka ikärajoittaminen on ihan älyttömän vaikeaa. Tekstissä on myös tarkoituksellisesti haistatettu paikoin pitkät suomen kielioppisäännöille ja isoille alkukirjaimille.
Arkku on kaunis, kauniimpi kuin monet muut asiat, mutta samalla se repii sydämen toinen toistaan pienemmiksi sirpaleiksi, joita ei enää voi koota uudelleen. Elämä ei ole palapeli, sen hajottua palasia ei voi enää saada ehjiksi, ne vain ovat, leijuvat tyhjiössä odottamassa loppua. Arkun toisella puolella alkaa musta meri, jolla ei ole rantoja. Matka tuon meren toiselle puolelle on pitkä ja karikkoinen eikä meillä ole karttaa. Sellaista ei ole koskaan. Surun läpi ei ole oikoteitä, on vain tyhjä taulu, jolle voi maalata oman surunsa kasvot ja harmaansävyisen maailman.
Olemme kokoontuneet yhteen siunaamaan Virna Karoliina Järven haudan lepoonhän purskahtaa itkuun ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Sattuu, sattuu, sydän murtuu palasiksi. Nuo papin yksinkertaiset sanat tuntuvat pyyhkivän pois kaiken toivon jättäen jäljelle vain kaikuvan tyhjyyden ja yksinäisyyden, jolle ei anneta loppua. Kun minun vuoroni mennä lausumaan viimeiset sanat arkun viereen koittaa, katselen valkoista arkkua (liian pientä, aivan liian pientä) vaieten, tunne patoaa sanat jonnekin syvälle sisälleni.
ikävä
ikävä
ikävä
ikävä
tuska
Tunteet poukkoilevat ilman päämäärää, mutta eivät muodosta sanoja. Lopulta tunteet pukeutuvat itkuvirren hahmoon ja riistäytyvät ilmoille. Ennen puolta väliä sanat katkeavat nyyhkytyksiin ja hän kietoo vahvat käsivartensa ympärilleni. Hän joutuu auttamaan minut pois arkun luota, sillä omat jalkani eivät enää kanna.
Virnaa jäävät kaipaamaan äiti, isä ja lukuisia muita sukulaisia ja ystäviäSurijat käyvät jättämässä omat jäähyväisensä Virnalle ja heistä muutama itkee muistuttaen minua siitä, kuinka emme halunneet paikalle itkijöitä. Halusin itse toimia itkijänä omalle tytölleni, mutta nyt en löytänyt voimia itkemiseen.
hän kietoo käsivartensa kaulaani ja kätkee kasvonsa hiuksiini, joita peittää musta huivi.
Virna, Virna, Virna, Virna.
Seremonian edetessä yksi toisensa jälkeen vieraat ottavat esiin rummut saattaakseen vainajan sielun manan maille, mutta minä en enää kuule. Kuukkeli on asettunut minun pienen tyttäreni paikalle ja Loviatar on vaatinut omansa.
