A/N: Tässä nyt valtiot ovat saanet sähköpostin numero kaksi. Yhdessä sähköpostissa on useampienkien shippien nimiä, mutta en vain kirjoita niistä kaikista..
Ja joo, mä en oo varmaan ikinä kirjottanut mitään tällasta, mun tekstit on aina ollut tosi synkkiä tai sellaisia mietteliäitä. Toivottavasti nyt edes jollakin on vähän samanlainen huumorintaju kun mulla
2. luku
”Juon, juon, minä poika juon. Minä tykkään olla kännissä. Juon, juon, minä poika juon. Tahdon heilua hulluna humalassa. Hei jaa jaa ja otetaan taas!”Suomi ja Venäjä olivat kännissä. Sen sai kuulla jokainen parin kilometrin päässä majaileva. Siihen tosin oltiin jo totuttu. Ainoa muisto Suomen Venäjällä viettämistä vuosista nykyään olivat heidän yhteiset säännölliset känni-iltansa. Keski-Eurooppa pitäköön oluensa, tämä Pohjoisen kaksikko joi vodkaa kuin vettä. Alussa he olivat kilpailleet, kummalla on parempi viinapää, mutta monen yrityksen jälkeen sopineet tasapelin. He olivat kruunanneet itsensä kiistattomiksi vodkakuninkaiksi, tosin he muistivat kiittää Puolaa vuosittain kortilla (olihan tämä vodkan alunperin keksinytkin).
Joku voisi sanoa, että on tylsää olla vain kännissä kotona yhden toisen henkilön kesken. Joskus Suomi ja Venäjä keksivät jonkinlaisia pelejä, joita pystyi pelaamaan kahdestaan, mutta useinmiten tarpeeksi huvia sai pelkästä laulamisesta. Joskus he lauloivat myös toistensa kielillä. Se oli enemmän kuin hauskaa. Nyt kumpikin kuitenkin vain hoilasi omia laulujaan ja yritti tehdä sen kovempaa kuin toinen.
”Oi, Финляндия. Odota... hetki. Sain sähköpostia. Vittu sähköpostia! Voitko kuvitella, Suomiseni?”
Suomenkin mielestä tämä oli hauskaa (hän ei tiennyt miksi, olipahan vain. Mitä väliä, miksi joku on hauskaa, jos se on?)
Heidän naurunsa vain yltyi, kun Venäjä viimeinkin sai puhelimensa lukituksen auki ja avasi sähköpostin.
”Vittu että RusFin! Odotas..”
Suomikin hoiperteli sohvalla istuvan Venäjän luokse ja istahti tämän viereen, tai melkeinpä puoliksi syliin. Hetken hiljaisuudessa he katselivat, kun puhelin latasi kuvia. Latauksen ollessa valmis puhkesivat he raikuvaan nauruun.
”Voi helvetin perkele. Mitä paskaa?”
Suomi hihitti nyt kokonaan Venäjän sylissä ja koitti haukkoa henkeä. Venäjäkin nauroi niin että kyyneleet valuivat.
”Tiedätkö, tämä vähän muistuttaa 1800 -luvun puoliväliä.”
”Mutta nyt on 2010 -luku! Eivätkö he vittu tiedä sitä?”
Heidän naurunsa yltyi sitä mukaa, mitä he katselivat kuvia. Joillakin oli kyllä mielikuvitusta. Osa kuvista oli kyllä yllättävän lähellä todellisuutta, mutta se oli vain entistä hauskempaa.
Jossain vaiheessa iltaa ovelta kuului voimakasta koputusta. Venäjä ei ollut enää kävelykunnossa, eikä kyllä oikeastaan ovelle konttaava Suomikaan. Hän valmistautui anteeksipyytelypuheeseen, sillä oven takana varmasti olisi joku uusi naapuri, joka ei vielä tiennyt, ettei näitä kahta saanut hiljaiseksi. Lopulta Suomi sai oven auki. Siellä ei ollut uutta naapuria, vaan erittäin vanha tuttu.
”Ai katos, Ruotsi-poikahan se siinä. Tiedätkö, olemme kovin pahoillamme, jos meteli kuului kotiisi asti. Mutta ei ole meidän ongelma. Hyvät yöt ja..”
Kesken kaiken Ruotsi kaappasi Suomen olalleen. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi kannoillaan, paiskasi oven kiinni ja kantoi Suomen pois. Venäjä ja Suomi eivät nimittäin olleet ainoita, jotka olivat tänään saaneet sähköpostia, jossa luki RusFin.
***
Kiina istui tietokoneensa ääressä. Hän teki sitä ehkä jopa vähemmän kuin muut valtiot, mutta häneltäkään ei ollut jäänyt pimentoon oudon sähköpostin aiheuttamalta kohulta. Hän oli tarkistanut oman sähköpostinsa, mutta koska sieltä ei ollut löytynyt mitään häneen tai hänen kasvatteihinsa liittyvää, oli hän jättänyt asian omaan arvoonsa.
Nyt hän oli saanut toisenkin sähköpostin. Samalta lähettäjältä, ishipallthecountries@hotmail.com. Tällä kertaa siinä näytti olevan uusia sanoja. Hän päätti tarkastaa nekin, ihan varmuuden vuoksi. Ensimmäiset sanat olivat ihan normaaleja. Sitten tuli kohta, joka käski googlaamaan sanat ”tea pair”. Teepari. Hän ja Englanti.
Kiina oli järkyttynyt. Nykyään hän oli asiallisissa väleissä Englannin kanssa, mutta tämä oli kyllä liikaa. Hän ei ikinä voisi edes halata Englantia ja tässä oli kyllä menty jo paljon halausta pidemmälle. Teetä he kyllä silloin tällöin joivat yhdessä ja sen mukaan heidät oli nyt sitten nimetty.
Kiina hautasi kasvonsa käsiinsä. Ei, ei, ei. Kuka tämän oli tehnyt? Mikseivät muut valtiot voineet noudattaa samanlaisia sääntöjä ja rajoituksia kuin hän netin kanssa?
Nyt hänkin ymmärsi, miksi muut valtiot olivat niin kovasti yrittäneet perustaa hätäkokouksen huomiseksi. Aluksi hän ei ollut meinannut osallistua, mutta nyt kyllä oli pakko. Tämä täytyi saada pois netistä.
***
Unkari oli juomassa aamuteetään, kun sisään hänen keittiöönsä astui erittäin raivoisa preussilainen perässään erittäin vaivautunut itävaltalainen. Unkaria melkein nauratti tämä tilanne, sillä yleensä hän oli tämän kolmikon raivoisa osapuoli. Nyt nainen kuitenkin päätti pitää pokkansa, sillä häntä kiinnosti, mikä oli saanut Preussin näin vihaiseksi. Ei Unkari mielestään viime aikoina ollut mitään tehnyt.
”Helvetin hullu nainen! Luulisi, että sinullekin riittäisi, että saat ottaa ”salakuviasi”, mutta ei helvetti soikoon niitä pitänyt kaikille näyttää! Sitä paitsi, minä olen liian mahtava alentumaan sinun metkuihisi! Eikä kenenkään pitänyt kuulla siitä yöstä Österreichin kanssa, mihin meidät pakotit!”
”Hän yrittää sanoa, että me emme oikein osaa arvostaa sitä, että olet jaellut hieman.. intiimejä kuviamme netissä. Olisitko ystävällinen ja poistaisit ne?”
Unkari oli hämmästynyt. Enemmän kuin hämmästynyt. Oliko joku päässyt hänen kuvakokoelmiinsa käsiksi hänen huomaamattaan?
”Hah! Luulit siis, ettet ikinä jäisi kiinni! Mahtava Preussen saa kaiken aina selville!”
”Itse asiassa, Preussen, sinä sait nämä selville sähköpostin avulla etkä niinkään omilla taidoillasi.”
”Mutta sainpahan kuitenkin!”
Yltyvän taistelun estämiseksi Unkari päätti ensimmäistä kertaa avata suunsa.
”Nyt hiljaa molemmat! Minä en ikinä jakaisi otoksiani, ne ovat minun eivätkä kuulu muille. Paitsi muutamille ystävilleni. Kuten Japanille. Mutta minä en koskaan jakaisi niitä ilmaiseksi pois kaikkien nähtäville. Nyt selvitetään tämä asia.”
Itävalta ja jopa Preussi löysivät naisen puheista järkeä, he tuntivat unkarilaisen tarpeeksi hyvin. Niinpä he hiljaisina päättivät lähteä seuraamaan naista, joka pian pysähtyi unkarilaista maaseutua esittävän maalauksen eteen ja alkoi kopeloida kehyksiä. Kohta taulu osoittautuikin oveksi, joka kätki taakseen salalokeron.
”Et sitten helpompaa piilopaikkaa keksinyt? Tottakai joku löytäisi näin helpon ”piilo”paikan. Olisin odottanut jotain haasteelisempaa sinulta! Olen pettynyt!”
Unkari vaiensi Preussin valituksen yhdellä katseella ja keskittyi näppäilemään pinkoodin (joka näytti muodostuvan suunnilleen kahdestakymmenestä numerosta). Kaapin sisältä paljastui pieni, noin kämmenen kokoinen paistinpannu.
”Jos et osaa olla hiljaa, voin kyllä vaientaa sinut tällä. Se on pieni, mutta tehokas.”
Preussi tyytyi vain vaikenemaan ja katsomaan muualle, kuin ei olisi kuullutkaan mitään.
”Sitä minäkin.”
Seuraavaksi kolmikon matka jatkui kylpyhuoneeseen. Siellä oli laattalattia ja nainen etsi seinän vierestä yhden laatan, joka oli hieman eri sävyinen kuin muut. Hän laski paistinpannun siihen. Seuraavaksi nainen asteli allaskaappinsa luo ja avasi sen. Seuraavana avautui takaseinän salalokero.
”Se ei avaudu, ellei tuon laatan päällä ole tismalleen oikeaa painoa, eli tuota paistinpannua”, Itävalta yritti valaista Preussille, joka edelleen hieman peloissaan tuijotti lattialla olevaa pannua.
”Aivan! Paistinpannut ovat aliarvostettuja. Niillähän saa aikaan vaikka mitä..”
Unkari olisi varmaan aloittanut luennon nimeltä ”Konstit on monet -375 uutta käyttötarkoitusta paistinpannuille”, mutta oli juuri nyt sen verran kiireinen, ettei päässyt edes aloittamaan. Salalokerosta oli paljastunut pieni shakkinappula, musta ratsu.
Seuraavana heidän matkansa kävi kohti tallia. Unkarilla välillä oli hevosia, tällä hetkellä hän oli liian kiireinen, joten taliilla majaili vain satunnaisia vieraita. Tavallaan hänellä oli ikävä aikoja, jolloin oli omistanut useammankin hevosen samaan aikaan, mutta hän oli myös järkevä ja tiesi, että nyt ei ollut aikaa sellaiselle. Hän käveli hämmentynyttä miestä kannoillaan kohti satulahuonetta. Huoneeseen päästyään hän meni seinän luokse ja pisti shakkinappulan seinää vasten. Pieni kolahdus kertoi, että jokin seinän sisällä oli liikkunut. Itävalta päätti taas valistaa Preussia.
”Shakkinappula on magneetti ja seinän sisällä on jotain magneettista.”
”No en minä nyt mikään idiootti ole ja minulla on silmät päässäni!”
Unkari viittasi miehiä vaikenemaan, mikä tehosi heti. Molemmat olivat tilanteesta liian hämillään alkaakseen tappelemaan. Nyt Unkarilla oli kädessän avain, jonka hän oli saanut seinässä olevan pienen reiän kautta.
Unkari johdatti heidät makuuhuoneeseensa. Hän siirsi mattoa, joka sekin paljasti altaan salaluukun. Unkari pyöräytti avainta pariin otteeseen, kunnes luukku avautui. Sisällä oli tallelokero. Unkari painoi peukalonsa sormenjälkitunnistimeen, joka avautui. Seuraavana unkarilainen näppäili salasanan, jonka hän jopa luki ääneen, sillä ei uskonut toisten muistavan sitä. Megszentségteleníthetetlenségeskedéseitekért.
Nyt viimeinen luukku avautui ja paljasti nipun kuvia ja muistitikkuja. Unkari nopeasti laski kaiken ja ennen kuin Itävalta tai Preussi ehtivät tehdä mitään kuvien tuhoamiseksi, oli tallelokero jo kiinni ja salaluukussaan.
”Kaikki tallella. Kukaan ei siis ole varastanut kuviani ja laittanut niitä nettiin.”
Miesvaltiot olivat järkyttyneitä kuvien määrästä ja nyt Preussi kuiskaili Itävallalle heidän suunnitelmaansa, kuinka he nyt reitin tietäessään voisivat tuhota ne.
”Hei, älkääpä luulkokaan. Luulitteko tosiaan, että nämä ovat ainoat piilot? Minulla on seitsemän muutakin piilopaikkaa. Avaimetkin luontaisesti löytyvät kolmestakymmenestäseitsemästä eri piilopaikasta. Nyt meidän pitää selvittää, kuinka kuvat ovat oikein joutuneet kaiken kansan ihmeteltäviksi.”
***
Hollanti istui parvekkeella ja poltti jotain, mikä tuoksui epäilyttävän makealta. Muut valtiot olivat parin päivän ajan olleet ihan sekaisin jonkun turhan sähköpostin takia. Hän tai hänen pikkusisaruksensa eivät olleet mukana, joten Hollantia ei voinut vähempää kiinnostaa. Hän mietti, miksi muita kiinnosti niin paljon, varsinkin kun kaikki viestissä oli aivan totta. Kaikki tiesivät, että Englanti ja Ranska, Suomi ja Ruotsi, Tanska ja Norja ja monet muut ovat yhdessä. Jotkut heistä yrittivät kovasti piilottaa tätä, toiset taas olivat yhdessä ihan avoimesti. Sillä ei ollut väliä, kaikki kuitenkin aina tiesivät. Tämä oli yksi syy, miksi Hollantia eivät kiinostaneet muut valtiot siinä mielessä. Jos hän olisi valtion kanssa, kaikki tietäisivät siitä. Nyt hänellä oli yhden yön juttuja tavallisten ihmisten kanssa, eikä ketään kiinnostanut. Niin Hollanti halusi asian olevan. Eikä häntä löytynyt oudoista sähköposteistakaan sen takia.
”Hei kuule Nederland.”
Hollanti nosti katseensa siskoonsa osoittaakseen kuuntelevansa.
”Meille tuli toinen sähköposti.”
Hollantia ei kiinnostanut ja hän käänsi katseensa pois kohauttaen olkiaan ja sytyttäen uuden sätkän.
”Sinäkin olet siinä. Tanskan kanssa.”
”Miksi minä häntä panisin?”
”No, itse asiassa hän panee sinua.”
”Ei helvetti.”
***
Ukraina katsoi hieman peloissaan Valko-Venäjää. Olihan hän jo tottunut siskonsa pahimpiin raivoamisiin, mutta tämä oli jo pelottavaa ihan uudella tavalla. Naisen poskilla valuivat kyynelvanat. Hän näytti erittäin loukkaantuneelta ja siltä, että joku tulisi pian maksamaan.
”Mitä isoveli onkaan mennyt tekemään? Eikö hän enää rakastakaan minua?”
”Mutta Білорусь, tottakai hän rakastaa! Olet hänen pikkusiskonsa!”
”Meneekö hän sitten kanssani naimisiin?”
”Ei. Hän rakastaa sinua eri tavalla. Tavalla, jota ei voi mitata naimisiin menemisellä!”
Valko-Venäjä pyyhki kyyneleitään ja katsoi siskoaan.
”Todellako?”
”Kyllä.”
”Mutta mitä nämä kuvat ovat? Miksi Ukraina, miksi?”
Ukraina katsoi kuvaa, jossa oli kuvattu Venäjä ja Liettua. Ukraina ei tosiaankaan tiennyt. Sen verran hän veljensä menoista tiesi, että tätä ei kiinnostanut Liettua sillä tavalla yhtään sen enempää kuin Valko-Venäjäkään.
”En tiedä. Meistä kaikista on outoja kuvia.”
”Minustakin?”
”Eh.. en ole varma.”
”Onko. Minusta. Tällaisia. Kuvia. Netissä?”
Ukraina ei vastannut mitään, vaan antoi puhelimensa Valko-Venäjän käsiin. Hänestä tuntui, että tällä hetkellä ei ollut hyvä idea vastustaa toista.
Valko-Venäjä tosiaankin jakoi saman kohtalon muiden kanssa ja tuijotti nyt näyttöä järkyttyneenä. Jos joku sanoi hänen olevan creepy ihan viisi minuuttia sitten, oli hän nyt ihan oikeasti pelottavan näköinen. Ukrainakin päätti liikkua hiukan takavasemmalle.
”Mitä.”
Pöydällä ollut paperi revittiin kahtia.
”Helvettiä.”
Kynä napsahti poikki.
”Joku.”
Lasi paiskautui lattialle.
”On.”
Kaikki pöydän tavarat seurasivat lasia.
”Mennyt.”
Myös pöytä pamahti perään.
”TEKEMÄÄN?”
Puhelin lensi seinään. Siis ihan oikeasti upposi seinään sisälle.
Seuraava lause tuli hiljaa ja sellaisella sävyllä, joka saisi historian jokaisen sarjamurhaajan vapisemaan haudassaan sekä pelosta että häpeästä.
”Minä en vittu ikinä koskisi tuohon amerikkalaiseen edes ruttosuojapuku päälläni!”
Seuraavaksi Valko-Venäjä painui kasaksi maahan ja alkoi nyyhkyttää. Nyhkytyksen lomasta hän lauloi surumielistä valkovenäläistä laulua, joka tosin kuulosti turhan paljon kiljumiselta.
Ukraina päätti, että nyt hänen täytyi toimia.
”Shh, сестричка. Tiedät, ettei isoveli pidä tuosta. Noniin, hyvä. Rauhoitu. Me saamme tämän hoidettua.”
”Mutta entä jos isoveli suuttuu?”
”Höpsis, ei hän suutu. Ei tämä ole sinun vikasi. Hänestäkin löytyi näitä kuvia. Näitkö, emme ole oikeasti valinneet tätä. Tule, unohdetaan tämä nyt. Me emme ole ensimmäisiä, joilla on tämä ongelma. Huomenna on hätäkokous tämän takia. Älä huoli.”
***
Kanada oli järkyttynyt. Enemmän hän oli järkyttynyt siinä, että hänet oli muistettu kuin siitä mitä nyt ruudullaan näki. Hän punaistui, kun katsoi kuvaa, jossa suuteli Preussin kanssa. Hänellä ei ollut paitaa. Eikä ollut Preussillakaan. Hän ei ikinä voisi kuvitellakaan itseään tuollaiseen tilanteeseen. Jos joku hänen perheensä ulkopuolelta edes huomasi hänet, loppuviikon hän oli häkeltynyt. Puhumattakaan nyt tällaisesta.
Jokin asia sai Kanadan vielä punaisemmaksi. Hän nimittäin oli vuosien varrella tullut vähän liiankin paljon kasvatti-isäänsä Ranskaan. Ja häntä ei oikeastaan hävettänyt enää yhtään niin paljoa. Hän piti näkemästään. Ja seuraavasta kuvasta vielä enemmän. Siinä oltiin menty paljon pelkkää suutelua pidemmälle, eikä Kanada voinut enää itselleen mitään kun hänen nenänsä alkoi vuotaa verta.
Seuraavaksi Kanada teki jotain mikä muuttaisi hänen elämänsä lopullisesti.
Vielä hän ei sitä tiennyt, mutta kolmen kuukauden päästä hänellä olisi tumblrin suosituin PruCan -shippausblogi.
***
Saksakin oli joutunut sähköpostien uhriksi. Hän oli Italian kanssa, joten se ei valtiota haitannut yhtään. Oikeastaan hän oli käyttänyt koko aamun tutkiessaan tumblrin GerIta -hashtagia. Hän oli saanut myös erittäin tärkeän tiedon. Tai ei hän vielä tiennyt, oliko totta, että Italian hiuskiehkura oli tämän erogeeninen alue. Saksa ottaisi asiasta selvää, mahdollisimman pian.
Tilaisuus tähän tarjoutui oikeastaan heti, kun pahaa aavistamaton Italia astui huoneeseen. Tämä hymyili, kuten tavallista. Joko hän ei ollut nähnyt kaikkia valtioita järkyttäneitä sähköposteja tai sitten häntä ei vaan kiinnostanut. Miten tahansa asia olikin, hän hyräili iloista sävelmä ja tervehti Saksaa poskisuudelmilla. Joskus kauan sitten Saksa oli vierastanut tätä tervehdystapaa, mutta nyt oli jo tottunut. Oikeastaan hän piti siitä.
Saksa kuunteli puolikorvalla, kun hänen vieressään istuva Italia selitti iloisesti aamustaan, kun Sveitsi ei ollut yrittänyt ampua häntä vaan oli Liechtensteinin mukaan ollut hyvin kiireinen ja poissa tolaltaan. Seuraavana puhe siirtyi lounaaseen, Italian näkemään uneen ja pian Saksa ei enää kuunnellut. Aina sivusilmällä hän vilkaisi Italiaa ja erityisesti tämän hiuskiehkuraa. Ennen Saksa ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, sillä jostain syystä monella valtiolla näytti olevan sellainen. Nyt kiehkura pomppi ylös ja alas Italian selittäessä innostuneena jotakin turhanpäiväistä. Saksa muisti kaikki kuvat, jotka oli nähnyt aiemmin. Hänen teki mieli kokeilla. Nyt heti. Mutta entä jos se ei toimisikaan? Miten hän selittäisi, miksi oli vain yhtäkkiä tarttunut toisen hiuksiin? Ja entä jos se toimisikin? Entä mitäpä jos se satuttaisikin Italiaa sen sijaan, että tuntui hyvältä? Miten Saksa voisi luottaa vain joihinkin netissä näkemiinsä kuviin? Mistä he mitään tietäisivät? Saksan ja Italian suhde oli erikoinen, kuten monen muunkin valtion, mutta kyllä hän pysyi uskollisena Italialle ja oletti toisen olevan hänelle uskollinen. Mutta mistäpä sitä ikinä tiesi? Toinen oli kuitenkin Italia, jolle romanttisuus ja eroottisuus eivät olleet läheskään yhtä henkilökohtaisia asioita kuin Saksalle.
Nyt Saksaa myös hiukan hävetti, miten vähän hän tiesi Italiasta. He olivat olleet omassa erikoisessa suhteessaan jo pitkään ja jakaneet sängyn lukemattomia kertoja. Ja siltikään hän ei tiennyt tuosta oudosta hiuskiehkurasta. Yleensä ihmiset eivät saa seksuaalista mielihyvää hiusten hipelöinnistä. Saksa yritti lohduttaa itseään. Saksa päätti toimia nyt. Hän ei enää jaksaisi pähkäillä asiaa.
Hän kohotti kättään kohti Italian hiuksia.
Italia katsoi hiukan kummastuneena, kun tähän asti kivisenä pysytellyt Saksa yhtäkkiä liikahti. Hän katsoi toista silmiin.
Saksan käsi hidastui.
Se laskeutui Italian olkapäälle.
Ei hemmetti, en minä näin voi sitä tehdä. Tässä ja nyt.
”Tule, mennään valmistamaan illallista.”
Italia oli hetken hämmentynyt kädestä olkapäällään ja sitä seuranneesta ehdotuksesta (olihan kello vasta neljä ja usein Saksa aikaa säästääkseen käytti kokkaukseen vain puoli tuntia aloittaen sen puoli seitsemältä). Italiaa ei ehdotus kuitenkaan haitannut millään muotoa, vaan hän hymyili entistä leveämmin, nousi ylös ja lähes juoksi keittiöön.
Saksa tyytyi vain pudistamaan päätään ja menemään perässä. Ne kuvat oli saatava pois netistä, mikäli ne saivat hänet näin sekaisin.
