Ikäraja: S
Tyylilaji: femme, angst, tajunnanvirta
Varoitukset: eipä muuta lyödy kuin muutama ruma sana, sydänsärkyä ja huono elämänasenne
Yhteenveto: Eikä Mozart soinut sen jälkeen enää, eikä missään ollut mitään outoa.
A/N: Ah, viimein selätin kirjoitusblokkini nyt hetkeksi ainakin, yay! Ja vieläpä jollakin minulle niinkin harvinaisella asialla kuin femme. (Sekä tunteistani kirjoittaminen, jännää...)
Jokatapauksessa en nyt selitä mitään sen enempää, vaan annan tekstin nyt puhua puolestani. Kiitos niille jotka tämän nyt lukevat, ily all.
Sur-sur-surrealismi (ole hereillä, jooko)
Mä en koskaan pitänyt surrealismista. Mun mielestä se oli aina vaan niin masentavaa katsoa jonkun huumehourailuja, kun ne asiat ei tulisi koskaan olemaan totta, maailma jäisi vaan tylsäksi itsekseen. Ja kaikki olisi realistista ja loogista, eikä missään olisi mitään outoa. Paitsi sussa. Tietenkin olisi. Tietenkin sussa olisi kaikki mun elämän outous, koska sä keräilit aina outoja asioita itseesi. Mä tiesin, että sä teit sen aina siksi, ettet sä vain voinut katsoa sitä samaa puuduttavaa maailmaa, joka hyrräisi ikuisesti samoilla raiteilla.
Se meissä olikin yhteistä. Vaikka sä olitkin täyssurrealisti ja mä täysrealisti.
Mä en vaan uskaltanut toivoa, koska seiskyt-viisi prosenttia musta tiesi, miten toivominen oli ihan turhaa. Ja se olikin. Mutta mä en voinut syyttää sua, koska sä aina katsoit pilviin se muovinen ilme sun kasvoilla. Mutta silloin kun sä käännyit muhun kohti ja avasit suusi, sun hymy näytti edes hetken ajan ihan aidolta.
"Sun täytyy pitää kiinni unelmistasi, Aamu", sä sanoit, ja mä hymyilin takaisin.
Mutta mä en halunnut pitää kiinni unelmistani. Sun oli aina niin helppo saarnata siitä asiasta, kun sä et oikeasti tiennyt yhtään mitään siitä, mistä mä todellisuudessa unelmoin. Jos sä olisit tiennyt, sä olisit ymmärtänyt heti, miksi mä yritin heittää mun unelmat jorpakkoon. Etkä sä olisi käskenyt pitää niistä kiinni, vaan säkin olisit halunnut niistä eroon. Koska mun unelma oli vain sinä, minä ja ikuisuus. Mä en osannut unelmoida mistään muusta. Vaikka mä niin monelta sain kuulla, miten ne olisivat halunneet mut. Kunpa mä en vain olisi ollut niin realistia, etten voinut valehdella itselleni. Muuten mä olisin juossut niiden muiden perään ja huutanut niille kuinka mä rakastan niitä. Mutta mä olin se realisti, ja sä olit se surrealisti. Joskus mä jopa yritin vihata sua sen takia. Vaan en mä kauaa osannut vihata sua, koska muuten se olisi ollut niin helppoa. Ja elämä ei ollut koskaan helppoa unelmien kanssa. Sekin oli niitä asioita, joita sä et tajunnut.
Mutta eipä sulla koskaan ollut ollutkaan unelmaa. Musta se oli jotenkin huvittavaa, kun sulle ne kuitenkin merkitsi niin paljon. Jos tarkemmin ajattelee asiaa, niin ehkä sä unelmoit unelmoinnista. Se ei yllättäisi, koska sä et koskaan tuntenut itseäsi. Mutta ei kukaan muukaan tuntenut sua.
Paitsi Senja. Paitsi tietysti se Senja, mutta eihän se lopulta tehnyt muuta kuin panikoituneena työnsi sut varovaisesti pois luotaan. Kyseisen faktan olisi ihan hyvin pitänyt riittää mulle mun kriteerien mukaan varoitusmerkiksi, mutta mä ajoin sun luokse ihan liian kovaa vauhtia ja ihan liian huolimattomasti.
Mutta sä saitkin mut sillä tavoin aina sekaisin. Sä sait mut niin sekaisin, että jopa mä halusin jotain outoa elämääni. Mutta kuitenkin se outo, minkä halusin, olitkin sä. Mä voisin syyttää sua siitä, koska sä olit niin tutulla tavalla outoa. Ja sä olit niin saatavilla. Hetkeksi. Tai no, sä et koskaan sanonut "ei", vaikka sun olisi pitänyt vain kieltää mua ja kaikki olisi ollut sekunnissa ohi. Sä kun et koskaan tajunnut tehdä niin.
Senja tajusi tehdä sen itse. Ainakin se pystyi siihen. Ja kuinka mä ihailinkin Senjaa ja kuinka sä aina nauroit sille faktalle. Mutta sä et koskaan tiennyt koko totuutta. Sulle totuus oli väritetty pinkiksi niin kuin kauniiden neitien hiukset niissä pariisilaisissa mustavalkopostikorteissa. Et sä muuten koskaan olisi voinut kuunnella mitään totuudenhiventäkään sisältävää, jos sitä ei olisi ensin hillotettu. Sä kun et halunnut nähdä maailmaa muulla tavalla.
Ja ehkä jopa sen takia mä olin niin varma, että Senja oli realisti myös. Ja sen takia myös, koska kaikki aina muistuttaa siitä, miten mä ja Senja omalla hassulla tavallamme oltiin niin samankaltaisia.
Eikä Senja olisi lähtenyt jos se olisi ymmärtänyt sun outoutta yhtään enemmän kuin liian vähän.
Sä aina sanoit, ettei sillä ole väliä, jos kaksi ihmistä ei tule ihan täydellisesti toimeen keskenään. Välillä musta tuntui, että sä vain yritit lohduttaa mua sillä, koska mä en vaan osannut olla sun seurassa. Tai sitten sä vain lohdutit itseäsi, koska sä taasen et osannut olla mun seurassa. Mutta en mä sitä ihmettele, koska oltiin liian erilaisia vaan kaikin mahdollisin tavoin.
Sulle elämä nimittäin oli samaa viivaa, jonka sä jaksotit eri elokuvien näyttöajoin. Mä taas olin se, joka aina etsi jokaiselle kappalejaolle hyvää ja tiivistä lopetusta, koska se oli vaan mun osa siinä hullussa näytelmässä, jota jotkut joskus kutsui elämäksi. Mutta sun kanssa kaikki kappalejaot vaan levisivät käsiin, koska meidän tie oli vain mutkaa mutkan jälkeen. Lopulta mä tajusin, ettei se ollut tie ollenkaan, vaan tanssikaava. Ja siinä mä odotin, että meidän soundtrack vaihtuisi pois Mozartista johonkin toiseen, mutta niin vaan ei koskaan tapahtunut. Ja vaikka mä monta kertaa laitoin äänet pois, niin sä aina huomasit ja tulit käskemään, että mä laittaisin musiikin takaisin päälle. Sitä jatkui ihan liian pitkään ja lopulta me muistettiin joka sointu ulkoa. Mutta se olikin sulle helpompaa. Sä tiesit joka hetkelle sen teeskennellyn ilmeen, ulkoa opetellut lausahdukset ja sen kuvottavan tekonaurun.
Niinä hetkinä mun teki aina mieli sanoa, että voisin aina kävellä kauppaan ja ostaa sieltä barbien, jos sellaisen tarpeessa olisin. Mutta en mä koskaan kehdannut avata suutani, koska mä pelkäsin, että sä suuttuisit.
Oikeastaan, mä tiesin, että sä suuttuisit. Ja siksi mun juurikin olisi pitänyt sanoa ne kaikki ilkeät asiat, jotka mä sanomisen sijaan sulloin sisääni.
Lopulta mä sanoinkin ne kaikki ilkeät asiat ja sä loukkaannuit. Mutta silti me jotenkin pysyttiin vielä kavereina. Mä halusin kirkua, koska vaikka sä kuinka väitit välittäväsi musta ja halusit pysyä mun kanssa väleissä, niin mitä ilmeisimmin sä halusit sitä liian vähän. Tai sitten mä halusin kaikkea liikaa ja liian nopeasti. Ainoa vaan että sun syyttäminen oli aina se helpompi tapa asioiden selvittämisessä. Mutta mä olinkin rikkinäinen sun silmissä, niin ei sillä kai ollut väliä.
Ehkä se juurikin sai sut kyllästymään muhun.
Mä muistan, kun sä kyllästyit muhun. Se ei tietenkään tapahtunut sekunneissa, mutta The Päivän jälkeen mä tajusin ottaa etäisyyttä. Paljon. Pitkäksi aikaa.
The Päivä oli aika valaiseva kokemus, koska se kertoi mulle viimein sun mielipiteen musta. Mä en voi sanoa, ettäkö olisin siitä mielipiteestä pitänyt. En mä siitä tietenkään pitänyt. Se halkoi mun sydämen kahtia ja heitti molemmat puolikkaat rikkihappoammeeseen. Tai siltä se ainakin tuntui. Ja sitten tuli se kausi kun mä vihasin sua. Ja sitä tunnevaltamerta, jonka sä olit muhun luonut. Vaan se kausi loppui, kun mä tajusin miten hyödytöntä mun viha oli. Ei sua kiinnostanut. Ei ketään kiinnostanut. Eikä se ollut minkään arvoista.
"Vähän niin kuin sä", sä olisit sanonut. Mä olisin ollut niin varma, ellen olisi jo tiennyt miten merkityksetön mä ja mun elämä oltiin sun silmien edessä.
Ja sinä ja The Päivä olivat ne asiat jotka kunnolla tappoivat mut henkisesti.
Mä en kutsuisi mielelläni The Päivää The Päiväksi, koska se ei ollut sen kummallisempi kuin muutkaan päivät mitä me oltiin eletty. Mutta silloin sä et tullut innoissasi halaamaan mua ensimmäisenä, vaikka sä aina teitkin niin, ja ehkä se just saikin mut unelmoimaan. Vaan okei, mä annoin sulle kaiken vielä anteeksi. Kunnes mä tajusin, ettei se ollut vain yksi hali mistä oli kyse, vaan oikeasti se, ettet sä kiinnittänyt muhun yhtään huomiota.
Kaikkia muita sä huomioit. Ainahan sä huomioit. Olithan sä Miina, maailman suosituin tyttö. Eikä sekään kai ollut vielä niin paha, mutta siinä vaiheessa kun sä oikein hakeuduit niiden luokse ryöstämään huomion, jotka antoi sitä mulle edes vähän, mä en enää voinut olla kuurosokea sun viestille.
Sä et ansaitse tulla huomioiduksi.
Sitä sä tarkoitit. Ja totta puhuen se satutti ihan liikaa, kun mä jo valmiiksi vihasin itseäni. Enkä mä voinut tehdä muuta kuin katsoa sitä sun ilmettä joka rääkyi mun korvaan; "kusiaivo. Aamu, sä olet kusiaivo".
Mä halusin vihata sua, ihan vaan koska taustalla soi vieläkin Mozart. Ja Mozart soi vielä ne pari päivää, soi aina siihen asti kunnes mä otin se yksi yö puhelimen kauniiseen käteen ja tekstasin sulle: "(en tiedä oletko hereillä mutta jos olet niin hei)"
Kesti miljoonia valovuosia - niiltä ne pitkät sekunnit ainakin tuntuivat - ennen kuin vastaus tuli. Se vastaus oli se, ettei mitään vastausta koskaan tullutkaan. Sä olit vain seinä, jolle mä puhuin, koska sä olit kaunein seinä, jolle mä koskaan olin puhunut ja koska ei mulla oikein ollut ketään muutakaan sillä hetkellä, kenelle mä olisin voinut puhua.
Eikä Mozart soinut sen jälkeen enää, eikä missään ollut mitään outoa. Koska mä en osannut maalata kauniiden naisten hiuksia pinkillä tai piirtää glitter-keijuja kiville istumaan.
Mä osasin vain riutua unelmien vuoksi ja toivoa, että mäkin olisin ollut surrealisti. Tai edes pitänyt siitä.
