Nimi: Myrskyyräjahti
Kirjoittaja: Ronen
Esilukija: Avaruuspiraatti, pus
Ikäraja: S
Genre: hötöhkö taikaolentoseikkailu
Hahmot: Luna Lovekiva/Rolf Scamander
Vastuuvapaus: En omista, en tienaa.
Haasteet: Tonttuiluhaaste (pelastuskierros), Luonnonilmiöistä (lumi), Otsikoinnin iloja -lisäkurssi (eläinotsikko)
A/N: Heissulivei vaan Piccidutalle Tonttuiluhaasteen puitteista! Mulle tuli hommaksi pelastajana kirjoittaa sulle jotakin, ja lukutoiveisiisi kuului jotain jouluista Potter-höttöä. Tämän inspiskuvan myötä sain vision Lunasta ja Sveitsistä, ja tällainen pieni seikkailuficci pullahti ulos aivoistani sormien ja näppäimistön avustuksella. 
Toivottavasti tykkäät!
Luna pudisteli lunta sateenkaaren väreissä loistavasta pipostaan ja kietoi paksua kaulahuiviaan tiukemmin kaulan ympärille. Joulukuun viimat Sveitsin vuoristossa olivat yllättävän kylmiä ja joku muu saattaisi olla mukavasti majatalossa – pehmoisessa nojatuolissa lukemassa hyvää kirjaa, juomassa höyryävän kuumaa glögiä ja mutustamassa pipareita… mutta ei Luna! Hän oli tullut Schneebergin viehättävään kylään jahtaamaan salaperäistä myrskyyrää – maanjäristyksiä ja massaliikuntoja aiheuttavaa ihmeotusta, joka pystyy aiheuttamaan massiivisia tuulia ja sateita lähialueellaan maaperän
sisässä. Ongelma vain olikin se, että tarinoiden perusteella myrskyyrät poistuivat maaperästä hyvin harvoin, kerran vuodessa, haukkaamaan happea ja keräämään lumesta energiaa seuraavia myrskyjä varten.
Mutta nyt Lunalla oli käynyt uskomaton tuuri. Saivartelijan lähteiden kautta hän oli saanut tiedon siitä, että Alpeilla, Schneebergin lähistöllä, oli tehty havaintoja myrskyyrien jäljistä. Tästä Luna oli päätellyt kaksi asiaa – alueella oli pakko olla myrskyyriä
ja koska jälkiä oli niin paljon, myrskyyriäkin oli oltava paljon. Eivätkä ne kaikki tietenkään nousisi maanpintaan kerralla vaan tipoittain, jolloin Luna oli varannut heti liput ensimmäiseen lentokoneeseen kohti Zürichiä. (Lentokoneen hän oli valinnut sen takia, että myrskyyrien löytäminen oli luonnollisesti erittäin harvinaista. Jollakin muulla, taiallisella matkustuskeinolla hän olisi saattanut herättää liikaa huomiota muiden velhojen keskuudessa, jolloin joku muu saattaisi myös tulla pelottelemaan hänen arvokkaat löytönsä pois.)
Luna tiesi olevansa niin kovin lähellä tämän iltapäivän tutkintojen jälkeen. Hän oli pitkien etsintöjen jälkeen löytänyt hyvin tuoreita myrskyyrän jälkiä läheltä kylän keskusta (vaikka lähellä seisoskellut moottorikelkkavuokraaja olikin kiven kovaa väittänyt, että jäljet olivat tulleet retkelle lähteneistä lumikenkäilijöistä, mutta Luna tunsi jäljissä jotain maagista). Ne olivat johdattaneet hänet muutaman kilometrin päähän metsikköön, jossa tuuli puhalsi tykkylumisista kuusista ja muista havupuista lunta hänen päälleen. Tuiverruksessa oli vaikea saada selvää siitä, missä jäljet kulkivat, mutta Luna jatkoi eteenpäin. Hän oli niin lähellä nyt; hän tiesi löytävänsä myrskyyrän pian, kunhan vain jaksaisi jatkaa jälkien perässä myräkästä välittämättä. Luna pujotteli kuusien välistä, varoi huitaisemasta itseään oksalla kasvoihin – ja törmäsi yhtäkkiä johonkuhun, joka kyökki myös puiden välissä.
Luna horjahti taaksepäin ja yritti korjata tasapainonsa. Hän ei aivan onnistunut siinä ja pölläyttikin lunta komeassa kaaressa ympärilleen pyllähtäessään hankeen. Edessä oleva mies käännähti ympäri katsomaan Lunaa, kuuli sen jälkeen rapinaa takaansa ja käännähti puoliksi takaisin. Hänen oli selkeästi vaikea valita, olisiko kääntänyt auttamaan Lunan ylös lumihangesta vai seurannut rapinan lähdettä. Lopulta hän kuitenkin ojensi nahkahansikkaisen kätensä Lunalle, joka otti siitä tiukasti kiinni ja pomppasi pystyyn. Luna ehti kurkata miehen ohi syvemmälle metsikköön ja näki vain tummanpuhuvan palleron sukeltavan lumihankeen. Sen oli pakko olla –
”Oliko tuo myrskyyrä?” Luna kysyi mieheltä, jonka lempeänruskeille kasvoille nousi leveä virnistys.
”Olipa hyvinkin! Tai, noh, niin, se todella
oli myrskyyrä, varmaan nyt jo ehti karkuun…” mies vastasi. Luna tajusi miehen sanoista heti, että taisi olla hänen syytään, että myrskyyrä oli paennut.
”Voi ei, olen pahoillani…”
”Äh, ei se mitään. Luulen, että saatamme vielä päästä uuden jäljille, jos olemme sinnikkäitä! Ai, niin, hmm, olenpa minä tänään kovin epäkohtelias. Nimeni on Scamander, Rolf Scamander, ja olen magizoologisti. Ja sinä olet…?”
”Luna Lovekiva. Oikein mukava tavata, herra Scamander.”
”Äh, sano Rolf vaan. Mutta hei, toiset löytämäni jäljet ovat toisella puolella kylää, joten suuntaisimmeko yhdessä sinne? Niin, jos et todella pistä pahaksesi sitä, että teemme tässä yhteistyötä! En nimittäin ole aiemmin tavannut ketään muuta, joka edes tietäisi myrskyyrien olemassaolosta… tai edes uskoisi niihin…” Rolf naurahti ja raapi karvalakin peittämää ohimoaan.
”Toki se kelpaa minulle, Rolf! Ehkä meillä käy tuuri!”
Niinpä kaksikko sitten lähti kulkemaan kohti kylää. Keskusaukion reunalla Luna tajusi, että häntä paleli aika paljon – lumihankeen tupsahtaminen olikin kylmettänyt häntä enemmän kuin hän oli ensin tajunnutkaan. Pahoitteluna törmäyksestä Rolf vielä vaati, että saisi tarjota Lunalle kuumaa juotavaa aukiolla olevasta glögimajasta, eikä Luna nyt erityisen hanakasti halunnut kieltäytyäkään tarjouksesta. Rolf osti kaksi mukillista glögiä (ja sähläsi samalla jästirahojen kanssa, jolloin Lunan oli pakko tulla pelastamaan hänet Hermionelta opittujen toimintamallien avulla) ja yhdessä he istahtivat ikkunapöytään. Luna puhalteli keltaisesta mukista nousevaa höyryä ja tuoksutteli syvän mausteisia tuoksuja. Vuoristopuromaisesti soljuvan keskustelun lomassa Luna huomasi, kuinka Rolfin intohimoiset puheet obskuureista haiskuihin ja kaikkeen siltä väliltä heijastuivat hänen kasvoilleen. Valloittavat hymykuopat, naururypyt silmäkulmissa, leukaperät teräviksi kiristävät leveät virneet…
Lopulta Luna ja Rolf jättivät tyhjät glögimukit jälkeensä ja suuntasivat kohti toista paikkaa, josta Rolf oli onnistunut löytämään myrskyyrän jälkiä.
”Mitä aiot tehdä myrskyyrälle? Ottaa sen kiinni ja tutkia?” Luna päätti kysyä, koska hänelle oli vielä vähän epäselvää, oliko Rolfin aikomuksena toimia isoisänsä kaltaisesti (glögin äärellä Luna oli tajunnut, että
tietysti Rolfin isoisä oli ihmeotuksista kirjankin kirjoittanut Lisko Scamander) ja napata olento kiinni.
”Ei, herran jestas, ei suinkaan! Odotahan…”
Rolf kiskoi repun selästään ja kaivoi sieltä muistikirjan, jonka sivut olivat täynnä kovin eläväisiä piirustuksia erilaisista olennoista. Osa niistä oli täysin vieraita Lunalle, joka kuitenkin oli kuvitellut oman tietämyksensä magizoologiasta melko kattavaksi. Rolf huomasi nuoren naisen silmissä uteliaan kiillon, kun tämä lehteili muistikirjaa.
”Eivätkö olekin hienoja? Monet löytämistäni olennoista ovat niin harvinaisia, että olisi suoranainen loukkaus taikaolentoekosysteemien monimuotoisuutta kohtaan vangita näitä upeita otuksia.”
”Osut kyllä nappiin tuossa. Isänikin raportoi joskus lehteensä, kuinka Thaimaassa paikallisten velhojen ahneus aiheutti monsuunikiitäjien sukupuuton, kun he yrittivät niiden avulla ohjata monsuunisateiden suuntaa ja voimakkuutta…”
”Hirveää! Juuri tuollaisen takia haluan olla varovaisempi omissa tutkimuksissani. Ah, taidamme muuten nyt olla lähellä – näetkö nuo jäljet lumessa?”
Ja kyllähän Luna näki. Lumihangessa muutaman askeleen päässä oli samanlaisia kapeita, syveneviä uumia kuin edellisessä myrskyyrähavaintopaikassa. Rolf kyykistyi hetkeksi mittaamaan jälkiä ja vahvisti sitten Lunalle, että kyseessä todella oli myrskyyrä. Luna koki Rolfin ilmoituksen myötä sydämensä pompsahtavan rinnassaan – he olivat niin lähellä, nyt piti vain välttää turhat lumihankeen kaatumiset ja vastaavat. Kaksikko lähti etenemään havupuiden sekaan, väisteli kuusenoksia ja työntyi katajien välistä. Hetkeä myöhemmin Rolf pysähtyi ja kääntyi Lunaan päin nostaen etusormensa pystyyn huuliensa eteen. Luna ymmärsi välittömästi kuultuaan Rolfin takaa epämääräistä rapinaa. Ääneti he etenivät viimeisten pensaiden takaa pienelle metsäaukiolle, jossa karvainen olento pyöri lumessa ympyrää ja puhkui tasaisesti ilmaa sisään ja ulos.
Rolf pysähtyi paikoilleen, kaivoi mahdollisimman vaivihkaisin elein sauvansa taskustaan ja keskittyi sitten tähtäämään kohti myrskyyrää. Otuksen liukkaat liikkeet tekivät tehtävän vaikeaksi, ja Luna tunsi hengityksensäkin salpaantuvan – heillä ei olisi oikeastaan kuin tämä yksi mahdollisuus. Rolf seurasi varovasti myrskyyrän liikkeitä sauvankärjellään, ja kun olento viimein pysähtyi pariksi sekunniksi, Rolf täräytti menemään jähmetysloitsun, joka osui kuin osuikin kohteeseensa. Myrskyyrä pysähtyi paikoilleen ja ainoastaan sen silmät liikkuivat – niiden hämmennys ja pelokkuus sai Lunan säälimään olentoa. Hän kuitenkin tiesi, että Rolf ei satuttaisi sitä karvankaan vertaa.
Siispä Rolf kaivoi esiin pikaisesti taikasulkakynänsä ja muistikirjan. Luna hämmästeli, kuinka sulkakynä alkoi piirtää valokuvamaista piirrosta lumihangessa seisovasta myrskyyrästä. Hetkeä myöhemmin teos oli valmis ja Rolf päästi myrskyyrän menemään. Kuten aiempikin lajitoverinsa, se katosi kaksikon näkökentästä nopeammin kuin ehtisi ’jästiä’ sanoa. Rolf silmäili vielä myrskyyräpiirrosta hymyillen ja pakkasi sen jälkeen tarvikkeensa takaisin reppuun. Sitten hän käänsi katseensa Lunaan, jonka höyryävä hengitys osui Rolfin nenänpäähän. Tuon muutaman tunnin aikana Rolf oli havainnut vaaleahiuksisessa naisessa jotain aavistamatonta ja kiehtovaa.
Ja nyt, Lunan kuulaan harmaiden silmien katsoessa häntä silmiin sellaiselta lähietäisyydeltä, Rolf tiesi, että myrskyyrä ei suinkaan ollut ollut tämän Sveitsin-retken arvokkain löytö.
