Author: maisamiisa
Title: And how you suffered for his sanity
Genre: angst, drama
Rating: S
Pairing: Destiel
Fandom: Supernatural
Disclaimer: en omista hahmoja, kuuluvat WB:lle. En omista Supernaturalia, sekin kuuluu WB:lle. Enkä omista myöskään biisejä: Oasiksen Wonderwall ja Don McLeanin Vincent. Sarjassa tätä ei tapahtunut, paitsi alkutilanne, ja on myös fakta, että D ja Cas kuuntelivat autossa muutamaa jaksoa myöhemmin kyseistä kappaletta. En saa rahaa, vain kummallista tyydytystä.
Summary: Now I understand
What you tried to say to me
And how you suffered for your sanity
And how you tried to set them free
A/N: Kauden 7 loppu. Nauttikaa. Rakastan Megiä.
Demonisuudesta on jotain iloakin. Meg istuu jalat sängyllä tuolissaan, toinen jalkateristä koskettaa kevyesti sängyssä paikoillaan, aivan hiljaa makaavan Castielin reittä. Kuulokkeet pauhaavat korvaan Megin lempi-Spotify-soittolistaa, vähän sekalaista. Lihapuvulla on hyvä musiikkimaku, tai ainakin kuunneltava, ja Rolling Stones miellyttää enemmän kuin tarpeeksi. Luojalle kiitos älypuhelimista ja suoramaksulla maksettavista rajattomista musiikkikiintiöistä, joita Spotify tarjoaa. Lihapuvun iPhone on uusinta mallia ja lihapuvulla, jonka nimeä Megiä ei kiinnosta muistella, on hyvät kuulokkeet, joten mikäs siinä ollessa. Etäisesti demoni pohtii ihmiselämän kurjuutta - nimettömäksi jäävä vartalon entinen omistaja yrittää silloin tällöin huutaa äänensä kuuluviin Megin korviin, siinä harvemmin onnistumatta, koska Meg sylkäisee aina välillä mielessään naisen suuntaan, ja se tuntuu loukkaavan tuota erittäin hienostunutta olentoa enemmän kuin laki sallii. Voi tyttö parkaa, voisi sanoa, Meg sanoisi jos kiinnostaisi. On naisen oma moka, että vartalo oli liian herkullinen olla käyttämättä. Meg rakastaa vartaloon kuuluvaa ääntä, se on paljon pehmeämpi kuin aiemmat kerrassaan, sellainen, että sillä on mukava laulaa mukana, kun kuuntelee hyvää kappaletta. Niin kuin nyt, kun Meg kuuntelee.
Enkelivahtiminen on tylsää. Äärettömän tylsää. Castiel makaa silmät auki kattoon tuijottaen, mutta se on Megin velvollisuus katsoa enkelin perään, koska tuntuu siltä, että Cas on Megin... mikä? Sylikoira? Vähän niin kuin Paris Hiltonin Tinkerbell ja mitä niitä chihuahuoita nyt olikaan, ei Meg niitä kaikkia muista. Vartalon omistajatar ilmoittaa Megille listan nimiä, ja hetken kuunneltuaan Meg näyttää keskisormeaan naiselle ja toteaa ääneen, ettei aikuisen naisen pitäisi tietää Paris Hiltonin lemmikkien nimiä. Nainen hiljenee, ja Meg painaa musiikkia kovemmalle.
Rolling Stonesista musiikki vaihtuu soljuvasti Lana Del Reyn kautta eteenpäin Oasikseen, and after all, you're my wonderwall, ja Meg innostuu laulamaan mukana. Wonderwall. Winchesterit ampuisivat Megin, jos kuulisivat demonin musiikkimausta, joka on kieltämättä melko kummallinen noin niin kuin yleisesti, mutta kuitenkin. Dean Winchester on mies, joka ampuisi Megin juuri nyt tähän paikkaan, käyttäisi jopa yhtään epäröimättä yhden Coltin arvokkaista luodeista: ei sen takia, että Meg on demoni, eikä myöskään sen takia, että Meg on vallannut itselleen naisen, peräti hyvissa ruumiin voimissa olevan sellaisen (sielun voimista ei voi sanoa mitään, nainen alistui aika helposti antamaan päänsä ja vartalonsa Megin käyttöön, mitä nyt huutelee välillä Tinkerbelleistä sun muista). Eikä Dean ampuisi Megiä sen takia, että Meg... no, naisen omin sanoin ilmaistuna on aikamoinen vittupää. Dean ampuisi Megin ihan vain Oasiksen takia. Dean Winchester on varsin monipuolinen persoona.
Vähän vielä kovemmalle, kiitos, yhden painalluksen verran. Sopivasti. Olisipa jotain luettavaa, jotain muuta kuin roskalehdet, joita lihapuvun käsilaukku pursui. Kirja, joku mielenkiintoinen, ehkä joku jolla voisi ärsyttää Deania, voi, se olisi upeaa. Ehkä Houkutus. Ei sillä että Dean olisi tulossa, Dean jätti Castielin Megin huomaan ja karkasi yön selkään jälleen kerran kuoleman kielistä pelastetun pikkuveljen kanssa. Niin, kiitos Dean; kaikki me tiedämme, että Castielin ja Deanin välillä on jotain enemmän kuin Dean väittää, Meg tietää hienosti, mitä tapahtuu. Meg on sentään käynyt Castielin mielen sisällä, ja Deanin mielen sisällä useammin kuin mies edes tietää. Dean-maassa on usein rauhallista, huolimatta siitä kaikesta murjotuksesta, kiukuttelusta ja yleisestä maailman vihaamisesta, mutta Castielin mieli on kiihottava myrsky. Tällä hetkellä mieltä myrskyttää vielä entisestään Lucifer, jonka enkelinrenttu vei Samin ajatuksista, mutta Lucifer tuntuu sekoittavan enkeliveljensä mielessä vastapäivään, niin että mieli oikeastaan enemmän tyyntyy kuin kiehuu enemmän. Castiel ei ole kunnossa, selvä se, mutta rauhallisempi kuin aikoihin.
Oasis vaihtuu Don McLeaniin, ja Meg rakastaa hetken aikaa sitä, miten lihapuvun ääni soljuu ulos huulien välistä, ilman, että sen eteen tarvitsee tehdä erikseen töitä.
”Now I understand, what you tried to say to me”, lihapuku laulaa tyytyväisenä yhdessä Megin kanssa, vaikka totta puhuakseen Meg ei todellakaan ymmärrä, mitä vartalon omistaja tai Castiel yrittävät sanoa, vai yrittävätkö sanoa mitään. ”And how you suffered for your sanity”, ja sen Meg kyllä allekirjoittaa täysin katsellessaan Clarenceksi nimeämäänsä enkeliparkaa, ”and how you tried to set them free”, ja tässä kohtaa he viittaavat Samiin ja Deaniin. Enemmän Deaniin, koska Castiel vapautti isoveljen piinaavasta, murskaavasta huolesta.
Castiel pompahtaa istualleen, katsoo vauhkona ympärilleen.
”Clarence, rauhassa vain”, Megin ääni venyttelee, vetää nappikuulokkeet korvistaan.
”Vincent”, on kaikki mitä enkeli saa sanottua.
”Kyllä, Vincent.”
”Minä olen kuullut – ei. Minä tulen kuulemaan, niin”, Castiel sanoo, ja nyt miehen ääni on pehmeämpi, ihan kuin Castiel ei olisi koko enkeliloistossaan pilannutkaan Jimmy Novakin äänihuulia ja laskenut ääntä pysyvästi paljon matalammalle. ”Minä tulen kuulemaan – minun täytyy mennä, on pakko.”
”Clarence, sinä et mene mihinkään”, Meg ilmoittaa. ”Sinulla on treffit Luciferin kanssa.”
Mutta Luciferista välittämättä Castiel nousee ylös, on aivan vaiti, ja jättää Megin yksin siipien lepatuksen keskelle. Jumalaisten siipien lepatus tuntuu vain vahvistuvan Castielin hulluudesta, tai ehkä se vahvistuu Luciferista, tai kuka tietää. Ehkä Meg vain kuvittelee. Nainen haparoi puhelintaan, sitä ihmisten käyttämää, koska kirouksella Deania tuskin saisi kovin hyvin kiinni. Juuri kun nainen on painamassa valikosta W1-nimeä, kyseinen Winchester yksi päättää soittaa.
”Miten helvetissä Cas on minun takapenkilläni”, Dean menee tapansa mukaan ja hyvien tapojen vastaisesti suoraan asiaan, ja Meg hymyilee. Tietenkin. Missäpä muuallakaan.
”Cas”, Dean sanoo varoittavasti, ”takaisin.” Ihan kuin koiralle puhuisi.
Castielin sinisten silmien takana ei ole enää aavistustakaan siitä myrskystä, jonka Dean näki viimeksi Castielin haukkoessa kauhistuneena henkeä, kun Lucifer enkelin pään sisällä uskotteli kaiken olevan pahasta ja kaiken olevan vaarallista.
”Ei”, Castiel sanoo ykskantaan, ja Dean tuhahtaa.
”Cas, minä en rupea raahaamaan mitään enkelinpuolikkaita ympäriinsä, minulla on lauma leviathaneja lynkattavana.”
”Ei, minä olen kokonainen”, Castiel sanoo, ja sieltä se tuli taas: kirjaimellisuus.
”Sinun pääsi ei ole.”
”Minun päässäni ei ole mitään vikaa. Eikä enkeliradiossa. Eikä missään. Minä olen täysin kunnossa.”
Mutta eihän Castiel ole kunnossa. Ei Castiel voi olla kunnossa. Aikaa on kulunut kaksi ja puoli päivää siitä, kun Sam ja Dean jättivät Castielin Megin huomaan Samin entiseen hullujenhuonesänkyyn. Ei voi olla.
”Minä kuulin laulun”, mies sanoo.
”Minua ei kiinnosta sinun virtesi”, Dean äsähtää, ”ei yhtään.”
”Se ei ollut virsi”, Castiels sanoo. ”Sinä kuulet sen radiosta kai… viikon kuluttua? En ole ihan varma.”
”Selvä…”
”Ja minä olen täällä silloin sinun kanssasi”, Castiel kertoo, ”ja silloin sinä kerrot, mitä täällä oikeasti tapahtuu.”
”Minä kerron sinulle, mitä täällä tapahtuu”, Dean sanoo tuijottaen peruutuspeilin kautta Castielia suoraan silmiin. ”Sinä menet nyt takaisin ihan helvetin nopeasti, koska me Samin kanssa lynkkaamme leviathanit, etkä sinä voi silloin pyöriä jaloissa.”
”Sinä tarvitset minua”, Castiel ilmoittaa.
”Ei, minä en tarvitse sinua siihen.”
”Sinä tarvitset minua kaikkeen muuhun. Sinä tarvitset minut, Dean.”
”Mitä?” Nyt Dean ei enää usko korviaan.
”Minä erehdyin”, Castiel sanoo, tuijottaa Deania pistävästi silmiin peilin kautta. ”Me emme keskustele siitä silloin… sinä kerrot minulle nyt, mitä täällä oikeasti tapahtuu.”
”Täällä tapahtuu sitä, että minulla on velvollisuuksia.”
”Dean.”
”Cas, helvetti sentään –”
”Ei. Sinä tarvitset minua.”
”Ehkä tarvitsenkin. Sinulla on kuitenkin enkelimojosi, ja olet osoittanut muutaman kerran olevasi kohtuullisen tarpeellinen. Entä sitten?”
”Sinä tarvitset minua muuhunkin. Sinä tarvitset minua nostamaan sinut ylös sängystä, Dean”, Castiel kertoo, ja miehen ääni on laskenut taas omalle mataluudelleen, ja se saa kylmät väreet juoksemaan pitkin Deanin selkää kaikella monotonisuudellaan. ”Ei ehkä fyysisesti, sinun fyysinen kuntosi on erittäin hyvä, mutta sinä tarvitset minua jaksaaksesi tätä kaikkea”
”Entä sitten?” Dean ei anna Castielin nähdä sanojen aikaan saamaa reaktiota.
”Minä en ole koskaan katsonut sinun sisällesi, Dean”, Castiel sanoo, ”enkä minä nytkään tarkoittanut, mutta minä näin, koska minä kuulin Vincentin.”
”Ai sen Vincentin?”
”Vincentin. Ja minä tiedän. Ja minä…”
Siipien lepatus täyttää koko Impalan. Hetken Dean toivoo, tai ehkä kuitenkin pelkää, Castielin lähteneen pois, jättäneen lauseen vain puolikkaaksi, mutta enkeli istuu etupenkillä Deanin vieressä ennen kuin Dean kunnolla edes huomaa Castielin kadonneen takapenkiltä.
Hetken aikaa Castiel vain katsoo Deania, mutta kumartuu sitten eteenpäin, painaa huulensa Deanin huuliille. Dean ei ole koskaan aiemmin tuntenut mitään tällaista, ei lähellekään mitään vastaavaa. Enkeli Jimmy Novakin vartalossa tuntuu kummalliselta sekoitukselta ihmistä – ihmistä Dean on suudellut, jopa ihmismiestä – ja jotain aivan muuta, jotain, mitä Dean ei voi kuvitellakaan muuksi kuin armoksi, joka Castielin sisällä virtaa. Armo virtaa Deaninkin suoniin ja kaikkiin soluihin, ja armo liimaa Deanin kiinni Castieliin. Ei sillä, ei Dean myöskään haluaisi olla missään muuallakaan. Armo muuttaa Deanin Castielille kuuluvaksi ja Castielin suojatiksi, ja kerrankin, kerrankin se on niin päin.
”Avuksi”, Castiel sanoo, edelleen vakavana, kun armon kiinnitys lopultakin pettää.
Castielin katoamisesta on kulunut puolitoista tuntia siinä vaiheessa, kun ensin yhden silmänräpäystä aiemmin enkeli ei ole sängyssä ja sitten hän onkin. Meg hymyilee enkelilleen tyytyväisenä, ja melkein näkee, miten hulluus valtaa taas enkelin myrskysilmät. Puolitoista tuntia selväjärkisyyttä, se on jo ihan hyvin.
