Nimi: Puumaja
Kirjoittaja: Bambitar
Ikäraja: S
Genre: romance, slash, pienimuotoinen angst
Fandom: Stand by Me (elokuva, perustuu Stephen Kingin novelliin Ruumis)
Paritukset: Gordon LaChance/Christopher Chambers
Warnings: Saattaa sisältää spoilereita!
Disclaimer: En omista mitään muuta kuin mielikuvitukseni enkä saa tästä mitään korvausta. En vaikka kuinka haluaisin.
A/N: Oli pakko kirjoittaa noista kahdesta! ♥
__
Ray Browerin nimeä ei mainittu pitkään aikaan. Koulussa emme puhuneet sen kesän tapahtumista lainkaan, ja jos puhuimme, Ray Brower jätettiin pois niistä kertomuksista. Meillä neljällä oli salaisuus josta emme keskustelleet avoimesti missään muualla kuin puumajassa, joka meillä oli ollut niin kauan kuin jaksoin muistaa ja vuosien jälkeenkin se oli yhä ehjä. Vuodenaikojen runtelema, sateen piiskaama ja roudan koettelema, mutta vieläkin pystyssä.
Silloin tällöin menimme yhä samaa reittiä kuin sinä kesänä, ihan vain tarkistamaan onko junarata vielä entisensä ja onko mikään kulkemistamme poluista peittynyt heinikkoihin. Ja ratasilta oli tallella, mutta enää emme lähteneet ylittämään sitä. Olimme jo huomanneet sen ettei nopein tie ollut aina turvallisin, sen olimme oppineet kantapään kautta. Junarata oli petollinen, kestävä mutta pakoon ei päässyt ellei hypännyt alas sillalta – minun ja Vernin tapauksessa vain melkein – ja samalla siitä oli tullut yksi pysäyttävimmistä kokemuksista. Saamarin Teddy! Jos olisimme kuunnelleet Chrisin mielipidettä ja kiertäneet kiltisti senkin uhalla, että olisimme saaneet tarpoa kahdeksan kilometriä, emme olisi olleet vaarassa kuolla. Mutta toisaalta en ollut aikaisemmin kokenut mitään niin jännittävää joten jollain tavalla en katunut sitä. Mehän sentään selvisimme kaikki takaisin ja ilman naarmuja, joten sen puolesta onnistunut reissu. Ilman ihmisuhreja.
Emme paljoakaan nähneet toisiamme neljän kesken sen retken jälkeen, mutta koulussa törmäsimme useinkin toisiimme. Ja vaikka luulin toisin, olimme silti ihan yhtä läheiset kuin aina ennenkin. Vaikka Vern ja Teddy olivatkin hyviä ystäviäni, pystyin silti luottamaan Chrisiin eniten. Hän vaikutti ulkopuolisten silmissä kovikselta ja sellaiselta, jonka mielestä postilaatikkopesis on parasta ajanvietettä, tunsin hänet silti parhaiten; tiesin ettei hän muistuttanut tippaakaan veljeään Richard Chambersia – tämä tunnettiin myös nimellä 'Eyeball' - joka liikkui Castle Rockin pahamaineisimpien tyyppien kanssa. Chris oli oikeasti luova ja mietti aina ennen kuin toimi, hänen järkensä pelasi ja hän oli kaikista tapaamistani ihmisistä epäitsekkäin ja hyväsydämisin.
__
”Luoja, olisitpa nähnyt ilmeesi!” Chris nauroi juostuamme nurkan taakse ennen kuin kukaan ehti nähdä meitä. Chris oli varmuuden vuoksi kähveltänyt isänsä pistoolin, siltä varalta jos jokin petoeläin kävisi kimppuumme tai jotain.
”Idiootti, tiesit sen olevan ladattu!” huudahdin ja huomasin säikähtäneeni enemmän kuin luulinkaan. Jollain tasolla itseänikin nauratti, mutta olin enemmän vihainen kuin iloinen.
”Rauhoitu nyt. En tiennyt, lupaan sen”, Chris sanoi ja hänen ilmeensä vaihtui salamannopeasti vakavampaan. Hengitin hetken aikaa syvään ennen kuin kykenin jatkamaan kävelemistä.
”Mitä jos olisin osoittanut suoraan sinuun? Mitä jos olisin vetänyt liipaisimesta? Olisin vahingossa tappanut sinut, Chambers!” en voinutkaan hillitä itseäni, ainakaan vielä. Vaikka Chris olikin meistä vanhin ja fiksuin, tällä kertaa hän ei kovin pitkälle ajatellut.
Chris kietoi kätensä olkapäälleni ja huokaisi syvään.
”Ihan tosi, en todellakaan tiennyt”, Chris sanoi ja totta kai uskoin häntä, ei hän minulle olisi valehdellut. Ei vaikka olisi kirveellä uhattu. Me olimme rehellisiä toisillemme.
”Vannotko äitisi nimeen, vaikka palaisit helvetin liekeissä valheesi takia?” sanoin tuijottaen häntä silmiin.
”Vannon, vaikka palaisin helvetin liekeissä valehdeltuani.”
”Pikkusormesi kautta?”
”Ihan varmasti.”
__
Ainoa mikä tuli mieleeni kun tunsin kiskojen tärinän jalkojeni alla, oli se, että minun oli pakko huutaa. Pakko huutaa niin, että koko osavaltio kuulisi. Pakko huutaa niin, että keuhkoihin alkoi sattua heti kun edes avasin suuni, pelkäsin niin liikaa. Helvetin paljon.
"JUNA!"
__
”Muija oli varmasti kytännyt sitä hametta viikkokausia”, Chris tuhahti nojaten selkäänsä puunrunkoon ja olkapäätään minun olkaani vasten. Chris oli yleensä lakaissut huolensa sivuun ja keskittynyt onnellisiin hetkiin, eli kaikkeen aikaansa jota hän vietti ollessaan kaukana väkivaltaisesta perheestään, ja tämä yö oli ensimmäinen kerta kun hän avautui minulle turhautuneista ajatuksistaan ja peloistaan tulevaisuuden suhteen. Me kaikki neljä olimme jollain tavalla elämän murjomia, ja se oli yksi yhdistävistä tekijöistä ystävyydessämme. Pystyin silti luottamaan vain Chrisiin, silloin tällöin hän oli minulle kuin veli tai isä. Hän tuntui läheisemmältä kuin oma perheeni.
Olin aina ollut huono lohduttamaan muita, mutta halusin silti Chrisin tietävän että ymmärsin miltä hänestä tuntui. Koulussa häntä pidettiin vain yhtenä Chambersin sisaruksista, joista ”ei koskaan tulisi mitään muuta kuin huligaaneja”. Vaikka hänen perheensä oli mitä oli, Chris itse oli poikkeus heihin verrattuna.
”Silloin tällöin haluaisin vain lähteä jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa olisin kaikille täysin vieras. Kukaan ei tuntisi minua”, Chris mumisi, mutta kuulin selvästi. Tuntiessani lämpimien kyyneleiden kastelevan hihani, kiersin käteni Chrisin ympärille ja vedin häntä hieman lähemmäs itseäni. En osannut oikein sanoa mitään, mutta tahdoin hänen tajuavan etten koskaan jättäisi häntä yksin, etten koskaan hylkäisi häntä minkään takia. Että ymmärsin hänen tunteensa ja olisin hänen tukenaan aina, vaikka en koskaan löytäisikään sanoja parantamaan hänen oloaan.
”Sinusta olen varmaan ihan nysvä, enkö vain?”
Tällä kertaa osasin vastata.
”Et tietenkään ole, Chris, et tietenkään.”
__
Ray Browerin ruumis kyhjötti pusikossa jotenkin viattoman oloisena. Jos hän eläisi vielä, mitä tästä tulisi aikuisena? Mkä mahtoi olla hänen lempivärinsä? Millaista musiikkia hän kuunteli?
Tätä kaikkea en koskaan saanut selville. Miksi onnettomuuksia tapahtuu, miksi ihmisiä kuolee turhaan? Pystyin tuntemaan tuskan, josta Browerit yrittivät varmasti selvitä jokaisen päivänsä läpi menetettyään yhden perheenjäsenen. Ja samalla mieleeni ilmestyi se sama uni, jota olen nähnyt liikaa.
Veljeni arkku on liian valkoinen, sen valkoisuus tuntuu liian uskonnolliselta. Toisaalta olen helpottunut ettei arkku ole musta, muuten mielessäni seilaisi vain ajatus siitä että hän joutuisi helvettiin.
Yritän itkeä, mutta kyyneleitä ei vain tule. Henkisesti huudan mieltäni verille, mutta en saa yhtäkään kyyneltä valumaan poskelleni osoittaakseni, ettei tämä ole minullekaan helppoa. Yllättäen isä kääntyy minuun päin ja katsoo pelottavalla ilmeellä suoraan silmiini, kuin hän yrittäisi tunkeutua sieluuni ja saada minut tuntemaan oloni vieläkin kurjemmaksi.
”Sen olisi pitänyt olla sinä , Gordon, sinä! Mikset se ollut sinä, Gordon? Veljesi oli niin paljon parempi, niin paljon parempi....”
Chris hätkähti ja nosti katseensa minuun huudahtaessani.
”Miksi sinun täytyi kuolla?”
Toistelin tätä mielessäni ja ääneen, yrittäen saada selvyyttä. Ray Brower ei vastannut mitään, makasi vain elottomana eikä tarjonnut mitään vastauksia. Mitään.
”Teddy, Vern, menkää te vaikka etsiskelemään niitä keppejä tai jotain”, Chris tokaisi vilkaisten muihin ystäviini. Teddy ja Vern olivat hiljaa ja nyökkäsivät vain, kunnes he kääntyivät poispäin ja loittonivat meistä.
”Isäni vihaa minua, Chris, eikö vain, hän vihaa minua. Isäni vihaa minua”, sanoin tuijottaen eteenpäin lasittunein silmin. Tuntiessani Chrisin rauhoittelevan kosketuksen, romahdin.
”Gordie, ei hän vihaa sinua. Hän ei vain oikein tunne sinua”, Chris vastasi ja istui viereeni kaatuneelle puunrungolle.
”Vihaapas. Minun olisi pitänyt kuolla eikä Dennyn, ihan totta, hän vihaa minua.”
”Älä sano noin! Tietenkään hän ei vihaa sinua. Älä ole hölmö.”
Olin hetken aikaa hiljaa, tällä kertaa pystyin itkemään. Se ei tuntunut yhtään vaikealta, en edes oikein huomannut sitä. Laskin pääni Chrisin olkapäälle ja päätin nyyhkyttää niin paljon kuin silmäni kestivät, se tuntui niin helpolta ja rauhoittavalta ratkaisulta.
”Tiedätkö, Gordo, sinusta tulee joskus kuuluisa kirjailija. Sinulla on mahtava mielikuvitus”, Chris sanoi hiljaa ja piti katseensa tummissa hiuksissani. Vernin kammalle olisi nyt ollut käyttöä.
”Ja jos sinulta loppuvat aiheet kesken, niin saatat kirjoittaa vaikka meistä jotain.”
Nyt uskalsin jo sanoa jotain, hymyilin jopa.
”Eivät ne lopu.”
__
Ace Merrill katsoi meitä neljää ja hymyili ivallisesti. Hänen laumaansa oli paljon enemmän, ja he olisivat totta kai voineet hakata meidät hengiltä, joten emme uskaltaneet haastaa riitaa.
"Teillä on kaksi vaihtoehtoa - voitte joko suksia kuuseen ja luovuttaa nulikan ruumiin meille, tai sitten voitte jäädä tänne ja me murskaamme kallonne. Mitä ruumiseen tulee, meille se jää kuitenkin."
Muut heistä nauroivat voitonriemuisina. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekisimme. En halunnut päätyä Acen, Eyeballin ja muiden hakattavaksi, mutta pettymys olisi sanoinkuvaamaton jos joutuisimme palaamaan takaisin nyt.
Vern ja Teddy olivat perääntyneet. En oikeastaan edes nähnyt heitä missään lähistöllä, ja ollessani kaksin Chrisin kanssa minua alkoi hermostuttaa.
Chris Chambers ei koskaan antanut periksi, ei missään tilanteessa. Ei senkään uhalla, että olisi saanut kunnolla selkäänsä. Ehkä siksi ihailinkin häntä, hän uskalsi mitä vain.
Mutta ehkä ei ollut viisasta antaa hänen aukoa päätään, etenkään kun Acen refleksit toimivat nopeammin kuin Chrisin ja hetken aikaa luulin Ray Browerin saavan seuraa Chrisistä.
Poikaparka jäi kuitenkin vaille kohtalotoveria. Onneksi.
___
Chris oli antanut hiustensa kasvaa, niissä oli auringon vaalentamia raitoja jotka alkoivat hänen hiusrajastaan jatkuen kapeina viiruina latvoihin.
Puumaja oli sinä iltana hyvin viileä, joten varauduimme kylmään yöhön lukuisilla peitoilla ja vilteillä, joita levittelimme sinne sun tänne. Riisuin vanhat tennistossut ja kääriydyin yhteen niistä. Syksyinen perjantai-ilta oli sateinen, mutta samalla myös tunnelmallinen.
Vern ja Teddy eivät olleet kanssamme tällä kertaa, vaikka silloin tällöin vietimme aikaa keskenämme kuten ennenkin. Tällä kertaa he tosin eivät edes tienneet minun ja Chrisin suunnitelmista, ja tarvitsin välillä kunnollista aikaa hänen kanssaan. Kahdestaan. Ilman ketään ulkopuolista joka ei tajunnut meidän jutuistamme mitään.
Chris kiskoi minut peittoineni lähelle ikkunaa ja käpertyi siihen itsekin, hyvin lähelle minua. Hän tuntui hyvin turvalliselta ja niin lämpimältä. Ulkona oli tosiaankin kylmä, kuten myös pienen puumajan sisälläkin. Mutta Chrisin läsnäolo lämmitti sekä kehoani että mieltäni, ja jossain vaiheessa minua alkoi väsyttää.
"Kuule, Gordie", kuulin Chrisin kysyvän ja säpsähdin hereille jonkinlaisesta unitilasta.
"Kuulen", vastasin naurahtaen hiljaa ja virnistin.
"Millainen esikoisromaanistasi tulee?"
Tätä kysymystä jouduin miettimään hetken. Tosiaan, millainen? Aikaahan olisi koko lapsuus vielä, voisin suunnitella vaikka kuinka kauan.
"Parempi kuin yksikään lukemasi."
Ehkä kirjoitankin siitä, miten rakentaa täydellinen puumaja. Kahdelle. Kahdelle kaksitoistavuotiaalle pojalle joiden mielet täyttyivät mitä erikoisimmista seikkailuista ja jännityksentäyteisistä unelmista ja, tietenkin - toisistaan.
Asetin suuren untuvatyynyn pääni alle ja valuin makaamaan. Yhtäkkiä minua ei väsyttänyt enää, ja tunsin itseni puheliaammaksi kuin koskaan ennen.
"Chris, haluaisitko koskaan matkustaa Kuuhun?"
"Chris hei, rakennetaan joskus vielä suurempi puumaja. Kattoikkunalla."
"Ajattele, Chris, jos meidän ei tarvitsisi käydä koulua ollenkaan."
"Chris, mieti jos yhtäkkiä Ray Browerin haamu koputtaisi ja pyytäisi, jos saisi liittyä seuraan."
Ilmeisesti Chrisin kädet ympärilleni kietoutuneina olivat jonkinlainen varoitus.
"Ei mutta Chris, me voisimme muuttaa kokonaan pois kotoa ja elää kuten ikinä haluamme."
"Sininen ulko-ovi ainakin, eikö, Chris?"
"Sinä haluat tietysti suurimman huoneen, vai mitä, Chris?"
"Älä ole hölmö, Chris, olen kohta sinua pidempi joten suurin huone tulee min-"
Oikeassa olin.
Mutta rehellisesti sanottuna, Chrisin keinot vaientaa minut antoivat minulle vain lisää energiaa puhua loputtomasti.
Tai siis, varovaiset ja hellät suudelmat hänen antaminaan maistuivat paremmilta kuin olin koskaan edes ajatellut.
