Author: Zarroc
Genre: angst, romance
Rating: S
Pairing: kertoja/sinä
Summary: Mitä enemmän jostakusta välittää, sen vaikeampi on päästää menemään ja helpompi mennä itse perässä.
A/N. Linja-auto on rakkaus.
Jäin kiinni tunteeseen
Kuu on oranssi tänä yönä. Istun yksin linja-autossa ja katselen taivaalle mietteliäänä. Kuulokkeista soi Dead by Aprilin Losing You ja minä hymyilen hiljaa muistoille. Niitä en kuitenkaan voi saada takaisin, sinä olet mennyt ja haluan vain itkeä perääsi.
Mutta tiedän että en jaksa enää.
Hiljaisuus ympäröi minua vetäessäni huppua paremmin päähäni. Matkaa on vielä paljon, monta tuntia istuttavana. Se olisi helpompaa sinä vierelläni, parantamassa sitä kipua mikä pisteli ja vihloi sisältä päin.
Mutta ehkä yksinäisyys on hintana niille kaikille hetkille sinun kanssasi. Kyllä minä tiedän, me olimme jotain aivan liian kiellettyä ja olemme edelleenkin. Sillä minä en vain ole jaksanut uskoa siihen että sinä olet poissa ikuisesti.
Se on sitä itsesuojeluvaistoa. Tiedän liian hyvin että todennäköisesti sekoaisin sillä hetkellä kun lakkaisin uskomasta paluuseesi. Luottamukseni sinuun olen menettänyt jo kauan sitten, mutta silti jaksan yrittää sinun vuoksesi. Minä en halua nähdä sinun putoavan.
Kuu värjää sumua punertavaksi.
Aavistelen pahinta ennen aamua ja pelkään mitä huominen tuo tullessaan.
Linja-auto hidastaa, kuulen renkaiden äänen musiikin läpi. Kohta se kiihdyttää taas, korvani ovat lukossa enkä käsitä syytä siihen. Hiljaisuudessa kuuluu liikaa ääniä, mutta ne eivät häiritse minua, joten se on vain hiljaisuutta.
Wanna let you know I die for you - yleensä sietokykyni menee näillä nurkilla. En kestä romantiikkaa, vaikka tiedän osan olevan rehellistä totuutta.
Mutta sillä ei ole mitään väliä, koska sinä et ole ikinä välittänyt siirapista ja sanot vain että "he jotka lepertelevät, myös valehtelevat yleensä kaiken".
Silloin minä haluan kysyä sinulta että kuinka sinä voit ikinä näyttää että välität, jos olet aina kiveä? Mutta minun ei tarvitse esittää kysymystä, koska en tarvitse vastausta siihen.
Minulla on se jo.
Puolanka 72 lukee kyltissä, joka ohitetaan, mutta minä olen kuin sumussa.
Ehkä ajattelen liikaa enkä anna elämän viedä, mutta minulle elämä ilman sinua ei ole vaihtoehto. Se on raskasta, pelätä sitä että aamulla sinä olet lähdössä etkä ole siinä enää huomenna.
Varsinkin minulle, koska ennen sinua minä en osannut pelätä.
Nyt minä huomaan että se tuntemus on tullut tutuksi, enkä viitsi enää ihmetellä sitä. Se on jossain ajatuksieni pohjalla odottamassa pääsyä pintaan, mutta en päästä sitä.
Mitä enemmän jostakusta välittää, sen vaikeampi on päästää menemään ja helpompi mennä itse perässä.
Asennon vaihtaminen sattuu, mutta en välitä. Kipu kertoo että olen elossa ja tällä hetkellä se on kaikki mitä tarvitsen.
Ikkuna on kylmä selkää vasten, eikä se tiedä hyvää nukkumisen kannalta.
Ei kai sillään ole väliä, mieleni on väsynyt kipuun ja hengitys karkaa otteesta. Välillä tunnen kuinka se loppuu kun lakkaan ajattelemasta. Onko lähteminen oikeasti niin helppoa? Onko ihmiskeho niin välinpitämätön, että antaa mennä ja lopettaa hengittämisen?
Asiat ovat huonosti, mutta kukaan ei huomaa. Minun ylpeyteni ei anna periksi sitä, että päästäisin ihmiset lähelle. Välillä huomaan vain jääväni ajattelemaan, tunnenko minä edes oikeasti mitään. Vai olenko vain jämähtänyt siihen ajatusmaailmaan, että jos et tunne, esitä edes.
Koska muut eivät ymmärrä kylmyyttä samalla tavalla.
Mietin vain että rakastanko sinua oikeasti, tunnenko selvästi jotain vai esitänkö vain niin hyvin, että hämään itseänikin?
Se hajottaa päätäni, itseni epäileminen. Mutta minäkin olen sekaisin, vaikka en sitä kenellekään paljastaisikaan.
Toisina päivinä sinä satutat minua paljon enemmän kuin toisina. Lopulta minä vain nauran kivulle, kyyneleiden valuessa poskilla yksinäisyyttään juoksuttaen.
En halua olla kiinni ihmisissä. Se on liian hajottavaa, liian tunnepitoista. Mutta silloin kun sinä olet lähellä, minun on päästävä lähemmäksi. Olet minulle kuin turvasatama, jonka tiedän olevan vierelläni silloin kun sinua eniten tarvitsen.
Ehkä sinä valehtelet kaiken, välittämisestä lähtien. Tavallaan minä toivon että sinä kertoisit jos teet niin. Mutta tieto lisää tuskaa, ja minä pelkään päästää irti.
Olen ehkä itsekäs, mutta olen saanut sinulta niin paljon, että koen velvollisuudekseni edes yrittää pitää sinut jaloillasi.
Ja jos se oikeasti tarkoittaisi sitä, että minun on jätettävä sinut rauhaan, silloin minä tekisin niin.
Mutta aina jätettyäsi sinä kuitenkin otat minut takaisin ja herätät toivoni uudestaan. Ja hetkiä kerrallaan minä uskon onnellisuuteen ja parempaan huomiseen.
Minä tarvitsen sinua hengissä pysymiseen.
Hulluinta kaikessa on se, että mitä enemmän sinä vastaat tunteisiin, sitä enemmän minä haluan. Mutta jos sinä et vastaa, minä jäädytän omiani pikkuhiljaa ja yritän käyttäytyä niin kuin mitään ei olisikaan.
Mutta silti en lakkaa yrittämästä.
Minulle on helpompaa olla lähelläsi, vaikka satuttaisit minua, kuin kaukana sinusta jos sinä et satuta. Koska jäin kiinni tunteeseen, jonka herätit.
