Fandom: Kuroshitsuji (manga)
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, leikin ilman mitään korvauksia.
Otsikko: Huonoin hätäpiilo koskaan
Kirjoittaja: Pics
Paritus: lievä Sebastian/Ciel
Ikäraja: K-11
Genre: draama
Varokaa: hivenen jännitettä alle 16-vuotiaan ja huomattavasti vanhemman henkilön välillä
Summary: Oli sysipimeää ja jokin tuntui yrittävän tukehduttaa hänet, ja se jokin hengitti.
A/N Sain sitten mangaa lukiessa sellaisen ihi ihi fanityttö -kohtauksen että oli ihan pakko kirjoittaa tämä pikkuinen. Välillä rakastan canonia hyvin syvästi. <3 Uskoisin tilanteen aukeavan kyllä myös sarjaa tuntemattomille ihan tarpeeksi.
Älyttömät otsikot 3 -haasteeseen tämä, ja Ficletpakka-haasteeseen. Vau, vaihteeksi lyhyehköä kamaa, ihmeellistä. Ja syntyi nopeasti ilman että kypsyttelin ideaa ikuisuuden ensin, eikä edes jäänyt jumittamaan keskeneräisenä. Mitäs hittoa tämä nyt oikein on...? No, en valita. Olkaa hyvät.
Huonoin hätäpiilo koskaan
Ciel jähmettyi kauhusta kuullessaan askeleet takaansa. Hän oli ollut niin keskittynyt vaatearkun penkomiseen ettei ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ympäristöönsä, ja nyt hänellä ei enää ollut aikaa piiloutua mihinkään. Heidän valepukunsa paljastuisivat ja he joutuisivat keksimään uuden suunnitelman ja –
Häneen tartuttiin niin odottamatta ettei hän heti ymmärtänyt edes huutaa. Kun hän ymmärsi, hänen suulleen oli jo painunut käsi, niin lujasti että kangas tunkeutui hänen hampaidensa väliin. Kangas... hansikas?
Liike oli niin nopeaa, että tuntui kuin hän olisi vain silmänräpäyksessä siirtynyt paikasta toiseen. Yhtenä hetkenä hän oli polvillaan arkun ääressä, ja seuraavana hetkenä hän makasi erittäin ahtaassa tilassa. Oli sysipimeää ja jokin tuntui yrittävän tukehduttaa hänet, ja se jokin hengitti.
Ciel alkoi vaistomaisesti rimpuilla ennen kuin käsitti mitä ihmettä oli tekeillä, mutta ote hänen ympärillään oli vastustamattoman luja vaikkakaan ei julma, eikä hän juuri pystynyt edes liikahtamaan. Hengitys hänen korvansa juuressa lamaannutti hänet paikalleen, jolloin hän kuuli lähes äänettömät sanat.
”Älä liiku, herrani.”
Sebastian.
Sebastian oli tarrannut häneen ja kiskaissut hänet mukanaan arkkuun ennen kuin tulija ennättäisi nähdä heidät.
Arkkuun joka ehdottomasti oli liian pieni heille kahdelle, eikä Ciel voinut tehdä sille mitään. Hän kuuli lähestyvät askeleet eikä voinut kuin hengittää mahdollisimman äänettömästi ja yrittää olla tiedostamatta, miten tiukasti joutui ahtaassa tilassa painumaan Sebastiania vasten.
Sebastianin järjenvastaisen pitkät jalat veivät varmaan puolet arkussa olevasta tilasta ja Cielin jalat kohosivat tämän reisien yli, hänen kylkensä oli tiiviisti vasten Sebastianin rintaa ja vatsaa, ja hän saattoi tuntea joka ikisen hengenvedon.
Hän hengittää ihan niin kuin ihmisetkin...
Hän tunsi joka ikisen uloshengityksen kevyen virran korvallaan. Sebastianin toinen käsivarsi oli hänen niskansa alla tukemassa niin mukavasti kuin tässä suinkin oli mahdollista, ja toinen käsi vapautti hänen suunsa nyt kun hän oli tajunnut olla huutamatta.
Cielistä tuntui että hän kuolisi ellei saisi nielaista kurkkuunsa kohonnutta palaa, mutta siitä saattaisi kuulua liikaa ääntä. Sebastian oli vain äkkiä niin hirvittävän lähellä. Tietenkin Sebastian auttoi häntä kylpemään ja pukeutumaan, ja kantoi häntä jos hän oli liian väsynyt tai loukkaantunut kävelemään itse, joten koskettaminen ei ollut aivan uutta, mutta tämä oli eri asia. Koskaan ennen häntä ei ollut vedetty aivan näin lähelle Sebastianin lämmintä vartaloa, niin että tuntui kuin hän voisi kokonaan hukkua tämän synkkään syleilyyn. Hän kuvitteli tuntevansa Sebastianin auran kietoutuvan ympärilleen täynnä vaarallista ja silti eleganttia voimaa, aavistuksen jotakin epäinhimillistä.
Hän oli varma siitä, että Sebastian kuuli hänen sydämensä epätahtisen laukkaamisen.
Juuri kun hän arveli ettei ahdinko voisi muuttua enää pahemmaksi, Sebastian alkoi liikahdella ja hapuili jotakin hänen kylkensä alta. Oliko Sebastianin ihan pakko liu’uttaa kätensä tuolla tavalla hänen kylkensä yli? Cielin tuntoaisti tuntui terävöityvän pimeässä ja hän tiedosti voimakkaan vartalon jännittymisen omaansa varten, heidän vaatteidensa hienoisen hankauksen.
Mitä helvettiä sinä oikein yrität!?
Hän toivoi että olisi voinut kiljaista sen ääneen, mutta askeleet olivat jo miltei arkun vieressä. Kansi raottui sekunniksi Sebastianin livauttaessa jotakin ulkopuolelle ja sulkeutui taas, ja sen jälkeen Sebastian pysyi täysin paikallaan.
Tietysti. Joku oli tullut noutamaan arkusta jotakin, eikä olisi käynyt päinsä että tuo henkilö olisi avannut kannen. Ciel yritti ymmärtää miten ihmeessä Sebastian tiesi mitä tulija oli etsimässä ja miten tämä oli löytänyt sen näin pimeässä ja ahtaassa. Sitä olisi turha kysyä, hän tiesi jo millaisen vastauksen saisi.
’Olen Phantomhiven hovimestari. Toki olen kykenevä tällaiseen.’
’Olen pirunmoinen hovimestari.’
Cielin teki äkkiä mieli nauraa ääneen. Tämä oli kerta kaikkiaan absurdia – jaarli Phantomhive sulloutuneena hovimestarinsa kanssa naisen vaatearkkuun. Ja miettimässä palvelijansa tyypillisiä sanontoja. Olisi katastrofi, jos kukaan koskaan saisi tietää.
Hänen hermonsa ratkeaisivat minä hetkenä hyvänsä ja hän repeäisi joko huutamaan tai nauramaan. Ei sen vuoksi että he olivat vaarassa, se oli tuttua. Tuon läheisyyden vuoksi, sitä hän ei kestänyt.
Hänen suulleen painuva käsi varasti hänen huomionsa täysin. Se onnistui tällaisessakin tilanteessa osumaan täsmälleen siihen mihin Sebastian tarkoitti, ja se oli kevyt, melkein hyväilevä. Melkein kuin rakastajan käsi... Yksi hansikkaan peittämä sormi seurasi hänen huultaan ja tuntemus lumosi hänet täysin aloilleen ja hiljaiseksi. Hetken kuluttua hän tajusi, että juuri se liikkeen tarkoituksena olikin ollut. Hiljentää hänet sanomatta sanaakaan.
Ulkopuolelta kuului hienoista kankaan kahinaa ja vääntelehtimistä, kun joku vaihtoi vaatteita.
Sebastian oli niin lämmin ja niin joka puolella, että Cielin vaatteet alkoivat tuntua tukalilta kuumuuden vuoksi. Hän yritti rauhoittua ja huvitti itseään keksimällä millä tavalla voisi parhaiten rangaista Sebastiania, kunhan tämä typerä tehtävä olisi ohi ja he voisivat palata tavalliseen elämäänsä. Sebastiania täytyi rangaista siitä hyvästä, että tämä kehtasi sulloa hänet arkkuun ja vielä tehdä hänen olonsa tällaiseksi.
Ehkä hän ostaisi Sebastianille ’lahjaksi’ koiran ja velvoittaisi tämän huolehtimaan siitä tunnollisesti... voi kyllä, Sebastian absoluuttisesti vihaisi sitä. Tai ehkä hän voisi lähettää Sebastianin päiväksi ostoksille Lizzien kanssa ja käskeä tämän totella tytön jokaista oikkua. Sebastian tulisi takaisin kartanolle pyntättynä naurettavimpiin pitseihin joita Lontoosta löytyisi, ilmeenkään värähtämättä, mutta selvästi havaittava raivon aura ympärillään kiehuen. Voi kyllä... sillä suunnitelmalla olisi sekin hyvä puoli, että Lizzie olisi vähän aikaa hyvällä tuulella saatuaan laittaa jonkun ’söpöksi’.
Askeleet loittonivat arkun luota. He pysyttelivät hiljaa vielä vähän aikaa niiden kadottua Cielin aistien ulottumattomiin, sitten Sebastian avasi arkun kannen ja huoahti. ”Ennätimme juuri ja juuri.”
Ciel oli niin äkäinen ja nöyryytetty, ettei edes keksinyt mitään sanottavaa. Koko jupakan hirvein oivallus oli juuri iskenyt häneen.
Se, että hän oli pettynyt kun heidän oli kömmittävä ulos arkusta. Kenties hän olisi sittenkin halunnut jäädä sinne, mustaan, painostavaan ja silti turvalliseen syleilyyn.
Sebastian asetti hänet jaloilleen ja suoristi hänen vaatteensa kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut. Ihan kuin Sebastian ei olisi hetki sitten sivellyt hänen huultaan tavalla, joka oli ollut vähintään yhtä intiimi kuin suudelma.
”Nuori herra?” Sebastian kysyi huomattuaan hänen murhanhimoisuutensa.
”Se oli huonoin hätäpiilo koskaan”, Ciel kivahti. ”Käsken sinua löytämään ensi kerralla jonkin paremman paikan. Senkin piru!”
Sebastian kumarsi ja sanoi ”Kyllä, herrani”, eikä se tehnyt Cielin oloa yhtään paremmaksi.
