Nimi: M. Madeleinen kasvot
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Les Misérables (Kurjat)
Tyylilaji: Tosi pömpöösiä romantiikkaa, pining, flirttiä, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Javert/Madeleine!Jean Valjean
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Itsehän olen enimmäkseen Victor Hugon alkuperäisromaanin ystävä. Musikaali taas on vähän semmoinen, että viihdyn sen parissa silloin kun viihdyn – ja vuoden 2012 elokuvasta sen verran, että jos jonkun mielestä Russell Crowe oli ainoa asia hanurista kyseisessä tuotannossa, niin en tiiä sit mitään tästä todellisuudesta. Tai sit vaan tykkään herra Crowesta vähän liikaa ja se herättää minussa äidillisiä vaistoja. Koko se elokuva on oikeasti ihan eräukosta, mutta katselen sitä tasaisin väliajoin ihan vain kuvitellakseni Russell Crowen ja Hugh Jackmanin hinkkaamassa toisiaan vasten. As a good reason as any. Tämä tarina taas ei liity just yhtään mihinkään, ei oikein kirjakaanoniin eikä mihinkään muuhunkaan, koska minua ei tällä kertaa faktat kiinnosta ja koko teksti lähti siitä, et ajattelin Russellia ja Hughta klähmimässä vähän liian pitkään. Ottaa tai jättää.
Missä muuten ihmeessä mä olen ollut nukkumassa kun en ole yhtään huomannut, että Finissä ei ole enää K-13 ikärajaa? Vähän meni heitoksi, mutta K-15 on selkeästi minusta liian jyrkkä.
M. Madeleinen kasvot
Javert nytkähti hereille kiihtyneenä ja kuumissaan. Sydän tykytti hänen kurkussaan, muttei ollenkaan kiukusta tai taisteluntahdosta, sillä nuo molemmat tunteet olivat tarkastajalle tuttuja, eikä tällä kuohahduksella ollut näiden kanssa mitään muuta yhteistä kuin veren värittämät posket. Juotuaan lasillisen vettä ja avattuaan huoneensa vaatimattoman akkunan hänen ruumiinsa kuitenkin rauhoittui - mutta mieli juoksi vielä omia teitään.
Javert ei koettanut tavoittaa järjellä levottomia ajatuksiaan, se ei olisi tiennyt hänen sielulleen hyväksi. Eikä hän tapaillut muistaa uniaan, sillä hän tiesi unella olevan M. Madeleinen kasvot.
Aamuyö oli tuskin aluillaan. Silti Javert päätti nousta peseytyäkseen ja pukeutuakseen, sillä se tuntui paremmalta kuin koettaa nukahtaa uudestaan ahnauden hiostamissa lakanoissa. Raitis ilma olisi parasta lääkettä ylikiihkeille tunnoille. Viima veti huonetta ristiin, käyden purevasti kiinni kosteaan miehenlihaan. Unikuvien riettaat rippeet karisivat irti iholta. Paleltuma tai paha vilustuminen se tästä vielä puuttuisi, niin sopiva rangaistus kuin se olisikin.
Javert tunsi olonsa huomattavasti puhtaammaksi ajettuaan partansa ja kammattuaan tukkansa, vaikkei ulkokuorella ollut tekemistä hänen sisäisen Seinensä kanssa. Mekaaninen rutiini oli kuitenkin omiaan tyynnyttämään aaltojen kassapäät, eikä Javertin mielen päällä sitten ollut yhden yhtäkään ajatusta kun hän astui sinä aamuna ulos ovesta. Jopa hänen univormunsa napit kiiltelivät puhtoisuuttaan, kuin mikään keskiyöllinen riivaus ei olisi tarkastajaa käynyt syntisillä houkutuksillaan viettelemässä.
Eikä yksikään ajatus palannut hänen mieleensä, ei ennen kun hän vasta alkuillasta käänsi kulkunsa kohti kaupungintaloa Montreuil-sur-Merin vehriäisessä keskustassa. Talo oli kaunis, mutta ennen aikojaan rapistunut. Joskin Monsieur le maire suuressa anteliaisuudessaan oli korjauttanut katon ja siistinyt julkisivua maksattaen työn omasta pussistaan. Työn jälki oli erinomaista sieltä mistä sitä oli aloitettu, paikalliset kun rakastivat kaupunkinsa isää kuin kirkkopyhiä konsanaan.
Myös Javert tunsi syvää kiintymystä M. Madeleinea kohtaan. Sen hän saattoi kirkkain silmin myöntää, hän ihaili Madeleinea, kunnioitti jo ennen ensitapaamista, sillä hän oli kuullut tuosta ihmeellisestä miehestä niin paljon hyvää ja nähnyt hänen anteliaisuutensa hedelmät kaikkialla Motreuil-sur-Merin ympäristössä. Tuntui kuin kaikki mihin M. Madeleinen koski muuttui kullaksi - ja jos ei kullaksi, niin kauniiksi ainakin. Hänen kättensä työtä oli muutamassa vuodessa koottu vauraus, jota ei M. Madeleinen kaltainen hyväntekijä muiden miesten tavoin hamunnut vain itselleen. Onni levisi kaikkialle, minne hänen kätensä ulottuivat.
Javert oli luonteeltaan kuuliainen, siis lainkuuliainen, mutta sana lienee turhan lapsekas. Kuinka hän kehtasi antaa sopimattomien tunteiden kasvaa kitkemättä? On totta, että Javert olisi antanut mitä tahansa siitä, että Jumala ottaisi sydämen pois hänen rinnastaan ja laittaisi tilalle tikittävän metronomin. Parhaansa hän yritti kuitenkin olla ajattelematta, ajattelematta yhtikäs mitään, sillä aate on teon alkujuuri. Ajatuksessa on kaikkien aktien siemen, eikä Javert sallinut itselleen erivapauksia edes uneksiakseen M. Madeleinen lempeydestä, tai hänen silmistään, tai hänen jumalista pyhyyttään janoavasta suustaan.
Se mikä oli paheksuttavaa muissa oli poliisitarkastajasta yhtä pahaa hänessä itsessään. Pahempaakin, sillä lainvalvojan eritoten tuli, Javertin vakaumuksen mukaan, pidättäytyä kaikesta nuhteesta, niin maallisessa oikeudessa kuin hengellään.
Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka,
sinä joka tuomitset muita, kuka sitten lienetkin.
Tuomitessasi muita julistat tuomion myös itsellesi,
koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja.
Room. 2:1
Vaatiakseen ja vaaliakseen oikeutta, niin maanpäällistä kuin taivaallistakin, on itse kunkin tuomarin oltava itse sanojensa väärti. Sydämensä pohjamutia myöten. Oi, kurja sielu, jota lihalliset unet piinaavat himokkuudellaan! Mutta yhden lohdutuksen Javert valvojaisikseen keksi.
”Kiitos ja kirous vallankumoukselle”, Javert huoahti astuessaan kaupungintalon kynnykselle. ”Kiitos sille, ettei maallinen laki enää tunne tätä rikosta, eikä se kuulu tuomittavien piiriin.”
Mukanaan nipullinen papereita ja kirja Javert työntyi sisään M. Madeleinen valtakuntaan. Ovi hänen työhuoneeseensa oli auki, mutta mies itse oli poissa. Työhuoneen takana oli jonkinmoinen kamari, kenties kirjasto tai yksityisempi soppi. Javert ei tiennyt mihin M. Madeleine entistä palveliston kulkukäytävää käytti, muuten kuin piipahtaakseen takapihan puutarhassa. Madeleinen rakkaus kaikkiin maan vihertäviin nuppuihin oli tunnettu tosiseikka ja taas yksi todiste hänen pohjattomasta hyvyydestään. Kaupungilla sanottiin pormestarin saapuvankin aina takakautta, ei juuri koskaan etuovesta. Tällä haavaa tosin hän tuskin oli lähtenyt, sillä hänen hattunsa ja takkinsa roikkuivat edelleen työhuoneen naulakossa herraansa vailla. Javert tyytyi odottamaan.
Oli mies sitten minkälainen luonteeltaan, kylmä taikka tarkka, tunteikas tai herkkä, niin henkisesti heikot kuin vahvatahtoisetkin ovat uteliaita, jos suinkin ovat ihmisiä. Eikä Javertkaan ollut poikkeus. Ennen kuin hän ehti pidätellä mielihaluaan hän kokeili Madeleinen pitkän villatakin selkämystä kämmenellään. Kangas oli jäykkää, niin paksua, ettei se juuri taipunut kosketuksesta. Oli helppo kuvitella, että selkä tuntuisi juuri miten samanlaiselta, vaikka se olisi ollut puettuna M. Madeleinen päällä, napitettuna ja tiukasti kuin hansikas. Javert veti terävästi ilmaa hampaidensa välistä hoksattuaan pidätelleensä henkeään. Pakahdus meni suoraa keuhkoista otsalle, niin pyörryttävä oli kuvitelma siitä, miten Javert kiertäisi kätensä pormestarin vyötäisille, ja jos suinkin voisi, painaisi itsensä tämän selkää vasten.
Siitäkin huolimatta, ettei Javert ollut sallinut itselleen yhtäkään ajatusta koko päivänä, nousi verenkuohahdus silti hänen poskilleen kun hän tajusi kuinka hävytön olisi hänen kättensä hyväily Madeleinen selällä, jos takki tosissaan olisi muun kuin naulakon yllä. Ei tuonut lohtua sekään, ettei takki tosiaan ollut kuin tyhjänä naulassaan, sillä mielessään Javert oli pukenut M. Madeleinen eteensä kuin kauneimman nuken ja kosketteli häntä, niin kuin hän nyt koski takin helmaa ja hihaa ja kuvitteli siihen miehen ja miehen sisään sielun, jota hän tällaisilla kauheilla himoilla tahrasi tahtomattaan. Häpeästäkään ei ollut halua suitsimaan, päinvastoin. Häväistyksen maku vain terävöitti tunteen ja vei sen päästä vatsaan. Villakankaassa oli M. Madeleinen huumaava tuoksu.
”Tarkastaja Javert! Olen pahoillani, poikkesin vain hetkeksi ulos astelemaan, en uskonut teidän tulevan jo. Ette yleensä ehdi tehtäviltänne ennen myöhäisistä myöhäisintä. Hyvää iltaa, käykää vain peremmälle”, M. Madeleine tervehti tultuaan sisään Javertin kuulematta. Veri vain kohisi hänen korvissaan, mutta Madeleine, ah Madeleine oli niin hienostunut, niin kiltti, eikä sanonut mitään, vaikka Javert oli täysin varma, että hänen syntinsä näkyi nahan ja luiden läpi yhtä kirkkaasti kuin aurinko paistoi läpi katedraalin lasimaalausten. Olisi ollut oikein erota siltä istumalta.
”Monsieur”, Javert kumarsi hillitysti, hattu kainalossaan. ”Ehdin juuri ihailla takkianne. Teillä on taitava räätäli”, hän lisäsi hymyillen pidättyneesti. Javert ei tavaksi asti hymyillyt, mutta osasi käyttäytymisen periaatteet. M. Madeleine taas vastasi hymyyn samalla mitalla, kuin Pyhä Henki itse olisi säteillyt hänestä ulos ja paistanut saman auringon lailla hänen hampaissaan.
”Mutta Javert! Teidän suustanne kohteliaisuus on harvinaistakin harvinaisempi! Kenties tahdotte suosituksen, jotta saisitte tarjouksen tilauksesta? Vai vaatettaako poliisilaitos järjestään teidät kaikki? En muista koskaan nähneeni teitä muussa kuin univormussanne.”
”Oikeuden toteutuminen on velvollisuus, joka ei katso työvuoroja Monsieur, eikä virantoimitus lopu niin kauan kuin lakia vielä rikotaan”, Javert myötäili, eikä saattanut uskoa omaa äänensävyään. Niin kummallinen väri sanojen takana, samanlainen pilke Madeleinen silmäkulmissa, eikä Javert oikein kyennyt tulkitsemaan kumpaakaan. Joko M. Madeleine ei nähnyt pintaa syvemmälle, tai sitten hän näki sitäkin tarkemmin. Hänen naurunsa ja kevyt leikinlaskunsa tavallisten työasioiden edessä toimitti armahduksen virkaa, sillä ensimmäistä kertaa kenties koskaan Javert antoi itselleen anteeksi sen, mitä ei pystynyt hallitsemaan. Hän lähti mukaan leikkiin, vastasi kokeilevasti piikittelyyn kuin hampaitaan kokeileva koiranpentu, tietämättä kuinka kovaa purra. Oliko se keimailua? Entä se tunne, joka lepatti liekkinä hänen rinnassaan kun hän lähti saatuaan todistukset, nimikirjoitukset ja tarvittavat leimat virkakirjeisiinsä?
Miksi Javert suuteli Monsieur le mairen vahasinettiä kuin tämän kauniita, niin kauniita huulia?
Yöllä hiipi vuoteeseen sama kiihko. Samat kasvot, M. Madeleinen kasvot, jotenkin niin tutut, että Javertia melkein pelotti miten hänen ruumiinsa tuntui tuntevan nuo piirteet sellaisella intohimolla, joka oli vierasta näin idyllisessä maisemassa. Vain kaikkein kurjimmissa loukoissa, halveksunnan ja karsastuksen julmissa vankiloissa Javert oli koskaan tuntenut mitään niin vahvaa, mutta se oli ollut inhoa, ei mitään tällaista. Se oli ollut vain vihaa kaikenmoisia ihmisenmuotoisia paholaisia kohtaan.
Varkaat, tappajat, petturit, huorintekijät. Sieluttomat koirat, kuinka Javert vihasi heitä. Yhtä paljon Javert rakasti Madeleinea, yhtä lujasti kuin hän vihasi jok'ikistä leipävarasta. Miten se ei voi olla rikos? Javert riisui univormunsa yksi nappi ja nyöri kerrallaan. Hansikkaat käsissä omakin kosketus tuntui vieraalta, erityisesti vatsan paljaalla iholla. Tältäkö se siis tuntuisi? Varmat kädet lanteilla, reisillä, vatsalla, kaulalla ja huulet huulia vasten.
Tärkeintä on olla sanomatta ääneen kenenkään nimeä. Ei edes yön sumuisina tunteina, ei näiden seinien sisässä. Hiljaisimmankin kuiskauksen voi joku kuulla, ja jos Javert ei tehnyt rikosta häväistessään itse itsensä, muuttuisi kaikki se mitä karmeimmaksi syytökseksi, jos hän vahingossakin erehtyisi puhuttelemaan unensa Madeleinea nimeltä.
Kuinka kauas onkaan Javert vajonnut moraalinsa jättömailla. Valmis onanoimaan nuo kasvot, kasvot, kasvot mielessään, sillä ehdolla, ettei hän vahingossakaan anna himolleen M. Madeleinen nimeä.
Javertin siviilitakki ei ollut yhtä hieno kuin Monsieur le mairen tummanvioletti villatakki, jonka pehmeäksi harjattu pinta oli ollut kuin nukkaa Javertin sormenpäitä vasten. Eivätkä hänen hansikkaansa olleet niin ohuet kuin vasikannahkaiset. Yhtä pilalla kaikki tyynni, turhaan valutetun siemenen tahrimia. Kiihkeä huohotus vain täytti tarkastajan makuuhuoneen.
”Kiitos ja ylistys”, Javert haukkoi hukuttaen itsensä Seinensä syvyyteen. ”Sillä sodomia ei ole enää rikos, eikä se siis ole väärin niissä kirjoissa, jotka on mustalla ja valkoisella määrätty toteenpantavaksi.”
Oi! Mikä kummallinen tunne! Olla yksin ja silti kuin toisen sylissä villatakin hihat hartioiden päällä kuin käsivarret konsanaan. Javert nuuhkaisi kankaan liepeitä ja antoi suudelman näkymättämälle kaulalle. Tuntui kuin kuuman henkäys olisi vastannut suudelmaan, vaikka se oli pelkkää aatosta vain.
Joka aamu sen jälkeen seurasi samanmoinen rutiini. Peseytyminen, puhdistuminen, kampaaminen ja pukeutuminen. Ja jok'ikinen päivä Javert kielsi kaikki ajatukset itseltään yhä uudestaan ja uudestaan, vain avautuakseen kerta kerran jälkeen kaupungintalon kynnyksellä M. Madeleinen kasvojen edessä.
Mikä hän oli vastaan sanomaan? Hänhän oli vain mies, ei pyhimys laisinkaan.
FIN