Nimi: Kaksi puuta
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: S
Genret: angst, (deathfic), draama
Paritukset: jonkinasteinen Lily/Severus
Varoitukset: Ei oikeastaan, kuolema hyvin hyvin hyvin kaukaisena sivumainintana, enemmänkin luettavissa rivien välistä.
Vastuuvapautus: En omista hahmoja tai paikkoja, jotka tunnistaa kuuluviksi Rowlingille. Juha Tapio omistaa kappaleen Kaksi puuta. En saa tästä rahaa tai materiaa.
Yhteenveto: Me olemme kuin nuo puut.
A/N: Oi Doris - eli lauluista teksteihin haasteeseen Juha Tapion Kaksi puuta -kappaleella. Het10.
Yleensä Severus Kalkaros nautti hiljaisuudesta ympärillään, mutta sinä iltana hän oli levoton. Toisinaan tietynlaiset tapahtumat saivat miehessä aikaan muistojen virran, joka ei ottanut tyrehtyäkseen, ei vaikka mies miten yritti työntää niitä takaisin aivojensa perukoille.
”Katso Severus. Minä sain sen”, punapäinen tyttö hyppi innoissaan rauhallisemman Severuksen ympärillä. ”Minä pääsin sinne. Aivan kuten lupasitkin. Minä pääsen Tylypahkaan.”
”Niin. Niinhän minä sanoin”, Severus totesi hiljaisella äänellä. ”Lily, minä---.”
”Mikä hätänä, Severus?” Lily kysyi pysähtyen kesken hyppynsä. ”Onko kaikki hyvin?”
”Ethän anna sen haitata?”
”Minkä?”
”Sen, että olemme eri tuvassa”, Severuksen ääni oli hiljainen ja hieman pelokaskin.
”Älä hulluja puhu. Me emme anna minkään erottaa meitä”, Lily nauroi halatessaan Severusta.
Severus yritti hymyillä takaisin, mutta sai aikaan vain irvistyksen.
Sade sen teki. Sai muistamaan parhaimmat ja pahimmat hetket elämässä. Sai esille muistot, jotka pilkkaavat omistajaansa kiusoitellen olemassaolollaan. Muistuttavat siitä mitä ei enää ole ja mitä ei enää saa takaisin. Severus irvisti pelkästä ajatuksestakin. Miehen katse osuu kuvaan, jonka olemassaolon hän on salannut kaikilta. Vasta rikkoutuvan lasin särähdys saa Severuksen tajuamaan tekonsa. Punainen viiru valui pitkin kehystämätöntä valokuvaa, kuin verivana muuten niin täydellisissä kasvoissa.
”Lily Evans!”
Severus katseli kuinka punapäinen tyttö asteli tärisevin jaloin kohti pientä puupenkkiä. Poika tiesi, että oli hullua edes toivoa tytön päätyvän Luihuiseen, mutta niin hän toivoi. Severus työnsi molemmat kätensä koulukaapunsa taskuihin ja piteli peukkujaan pystyssä.
”ROHKELIKKO!”
Pettymys välähti Severuksen silmissä, mutta Lilyn hymy sai pojan muistamaan tytön lupauksen. He voisivat olla kaikesta huolimatta edelleen ystäviä keskenään. Severus nosti katseensa Suuren salin lumottuun kattoon peittääkseen pienen hymynpoikasen huulillaan. Satoi vettä.
Toisinaan mies mietti mitä olisi tapahtunut jos hän olisi ollut toisenlainen. Jos hän ei olisi koskaan astunut sitä viimeistä ja ratkaisevaa askelta pimeyden puolelle, vaan antanut Lilyn vetää hänet valoon. Sillä Lily oli kuitenkin ojentanut kätensä ja pyytänyt häntä tarttumaan siihen. Severus oli kävellyt pois ja nauranut tytön sinisilmäisyydelle.
”Katso, Severus.”
”Mitä?”
”Tuolla, näetkö? Yksisarvinen.”
Severus ei nähnyt, mutta sanoi näkevänsä. Lily nauroi pehmeästi ja painoi huulensa pojan kalpealle poskelle. Severuksen mielestä se oli parasta maailmassa.
”Sinä olet hupsu kun yrität miellyttää minua”, Lily totesi hymyn leikitellessä tämän suupielissä. ”Sinä et katso tarpeeksi pitkälle, Severus. Sinä näet vain sen mitä haluat nähdä.”
”Älä höpise”, Severus tuhahti, mutta yritti kuitenkin katsoa pidemmälle kuin metsän laitaan.
Hän näki vain puita ja pensaita.
”Katso nyt noita puita, Severus.”
”Koko ajan.”
”Me olemme kuin nuo puut.”
”Joskus sinä puhut ihan outoja.”
”Ne seisovat erillään niin kuin mekin. Mutta loppujen lopuksi, ne ovat yhtä. Aivan kuten mekin.”
”Sinä olet outo.”
Lily vain nauroi.
Severus ei ollut käynyt Lilyn haudalla tämän hautajaisten jälkeen. Hän ei ollut sellainen ihminen, joka suri menettämäänsä käymällä tämän viimeisellä lepopaikalla. Sen sijaan Severus oli päätynyt Lilyn kuoleman ensimmäisenä vuosipäivänä Kielletyn metsän laidalla sijaitsevien puiden luokse. Niiden kahden muista erillään olevan. Toiseen, siihen vahvempirunkoiseen, Severus oli kirjoittanut omat muistosanansa.
Me olimme kuin kaksi puuta. Erillään, mutta yhdessä.
Minä rakastan näitä
iltojani kanssans sun
kun hetken päässä aamu odottaa
ja me nauramme ja
silmiämme pyyhimme ja
helppo huominen on unohtaa
oomme taas kuin kaksi lasta
jotka aikoinaan
puolivahingossa lähti
samaa tietä kulkemaan
ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "me kai ollaan niin kuin nuo"
kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään
kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan
kaksi ylvästä ja nuorta
varmoina on voimistaan
taivaan kantta kohti kasvaneet
ehkä vuodet ovat kuorta
ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet
kuinka onkaan kaksi lasta
matkan myötä muuttuneet
se ihme on kai vasta
oomme tänne selvinneet
ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "mehän ollaan niin kuin nuo"
kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään
kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan
kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja kestää joka tuulen ja sään
kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään
ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan
