House M.D.: Etsin vain ehdotonta rakkautta [S]

[tellie]

Ficin nimi: Etsin vain ehdotonta rakkautta
Kirjoittaja: tellie
Fandom: House M.D.
Genre: angst
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Cuddy, Rachel
Tiivistelmä: Lisa istui äitiyden elinkautista sellitovereinaan pehmonallet ja -ankat, jotka tuijottivat häntä tunteettomilla mitäännäkemättömillä nappisilmillään, kukin omalta paikaltaan.




1.          Yövaloja

Lisa laski lasin pöydälle ja istui sohvalleen. Ulkona pimeys peitti takapihan gerberat. Mikroaaltouunissa lämmitetyn päivällisen viereen oli levitetty National Geographicin uusin numero, mutta sen lukeminen ei huvittanut Lisaa. Juuri mikään ei ollut huvittanut häntä koko päivänä. Se oli yksi niistä päivistä, joina olisi halunnut ryömiä peiton alle, rutistaa lapsuutensa suosikkinallen rintaansa vasten ja itkeä yksinäisyytensä pehmolelun nuhjuiseen karvaan.

Tähän aikaan kuusta Lisalla oli aina erityisen kurja ja yksinäinen olo, mutta ei se oikeasti helpottanut koskaan. Yksinäisyys ja rakkaudettomuus vain painuivat taka-alalle odottamaan väsymystä tai hormonimyrskyä. Se muistuttaisi, että jokainen ihminen Lisan elämässä äitiä myöten vaati häneltä aivan liian paljon.



2.          Tutkahavainto

Toisinaan joku tärkeistä potilaista sai päähänsä vaatia dekaanin läsnäoloa. Silloin Lisa peitti ärtymyksensä huolellisesti, kuunteli ja usein toteuttikin toiveen.

Tällä kertaa kysymyksessä oli avokätisen rahoittajan vaimo. Koko synnytys oli kuin oppikirjasta: supistuksia, hidasta ja kivuliasta avautumista, ponnistamista, verta, virtsaa ja ulostetta.

Ja tietysti vauva. Pieni poika, kolme ja puoli kiljuvaa kiloa. Ryppyistä punaista ihoa, hienoa haituvaa päälaella ja kirkkaansiniset silmät. Huulet, jotka hamuilivat maitoa äidin rinnoilta, epävarmoina ensimmäistä kertaa. Äidin hymy, kun hän sai lapsensa syliinsä.

Kun Lisa näki hymyn, hänen oli lähdettävä toimistoonsa itkemään. Hän oli tuskin koko elämänsä aikana ollut yhtä onnellinen kuin sen pienen pojan äiti.



3.          Ensimmäisen asteen yhteys

Rachel ei tehnyt muuta kuin itki. Lisa puhui vauvalle, keinutti sitä, kanniskeli ja työnteli kynnyksen yli vaunuissa. Mikään ei auttanut.

Oli vaippoja, oli äidinmaidonkorviketta. Oli talkkia, tutteja. Oli pullonlämmitintä ja itkuhälytintä, vaikka jälkimmäistä Lisa ei edes tarvinnut. Hän tiesi ilmankin, milloin vauva itki. Se nimittäin itki koko ajan. Miten sellaista pystyi rakastamaan, joka ei tehnyt muuta kuin itki? Lisa olisi voinut olla sille kuka hyvänsä. Hän olisi voinut olla sille mikä hyvä, vaikka eloton esine.

Lisa tuijotti lasta ja itki. Hän istui äitiyden elinkautista sellitovereinaan pehmonallet ja -ankat, jotka tuijottivat häntä tunteettomilla mitäännäkemättömillä nappisilmillään, kukin omalta paikaltaan.



4.          Toisen lajin lähituntuma

Rachelin huoneen ovi paukahti kiinni. Tyttö oli taas mennyt murjottamaan huoneeseensa vihapäissään, kohta varmaan heittelisi vaaleanpunaisia koristetyynäjään ja pehmolelujaan pitkin huoneen lattiaa. Siivoamisesta saisi aikaan seuraavan riidan.

Lisa kuuli oven paukahduksen, muttei kääntänyt katsettaan pois harmaasta taivaasta kaksikon kerrostaloasunnon ikkunaruudun takana. Olihan hän tiennyt, että asia nousisi esiin ennemmin tai myöhemmin.

Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että luultavasti se nousisi esiin ennemmin kuin myöhemmin. Rachel oli murrosikäinen. Hän oli alkanut kokeilla rajojaan, ottaa etäisyyttä äitiinsä niin kuin murrosikäiset ottivat. Silti sanat kaikuivat Lisan päässä. Ja ne sattuivat.

Et edes ole minun oikea äitini. Minun oikea äitini on kuollut.



5.          Kolmannen asteen yksinäisyys

Lisa joi kulauksen kaakaostaan ja kääri huopaa tiukemmin ympärilleen. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli kaakaota. Jotain vain oli pakko syödä, vaikka vieläkin tuntui niin pahalta, että oksetti. Eikä Rachel tulisi takaisin, vaikka Lisa näännyttäisi itsensä henkihieveriin. Jos tyttö (tai nainenhan hän nyt jo oli) jotain kautta asiasta kuulisi... Se kiittämätön kakara luultavasti sanoisi, että oli Lisan ongelma, jos hän oli tarpeeksi idiootti näännyttämään itseään.

Pahinta oli, että Lisa oli periaatteessa onnekas. Oli niin paljon pahempiakin tapoja menettää lapsi. Se ei kuitenkaan paljon lohduttanut, ja menetyksen lisäksi kirveli petetyksi tulemisen tunne. Eikö lasten pitänyt rakastaa vanhempiaan ilman ehtoja?

[Kaatosade]

En ole katsonut sarjaa niin paljon, että muistaisin nähneeni Rachelia ollenkaan, mutta hyvin tässä silti kesti kärryillä. Cuddy. <3

Mukavia tunnelmia pitkän ajanjakson varrelta, raapalemuoto tuntui sopivan tekstille mainiosti. Tykkäilin siitä, miten teksti päättyi samankaltaisiin tunnelmiin eikä sitä absoluuttista onnea sitten löydykään mistään itsensä ulkopuolisesta asiasta, edes siitä lapsesta.

Lopetus tuntui sopivan pahalta, kiitoksia tästä. <3

[Räntsäke]

Minunkin täytyy sanoa, että sarjan seuraaminen loppui harmittavan lyhyeen, eikä Lisan lapsi ole minulle tuttu. Mutta se ei haitannut nyt ollenkaan, sillä jo pelkästään tämä aihevalinta ilahdutti minua! Perhesuhteet ja vanhemmuus ovat asioita, josta luen oikein mielelläni.

Tässä käsiteltiin ihanasti äitiyden varjopuolia. Itkevä vauva, joka ei rauhoitu millään. Sitä se joskus vain on. Ja murkkuikäinen tyttö, huhhuh. Neidillä on tuntui olevan melkoinen temperamentti, mikä tietysti saa nämä törmäyskurssille keskenään. Vaikka viimeinen raapale päättyi surullisesti, haluan uskoa, että Lisan ja tyttären välit korjaantuisivat joskus jotenkuten. Ovat kenties aina loppuun saakka myrskyisät, mutta silti.

Sun teksti on ihanan helppolukuista. "Kolme ja puoli kiljuvaa kiloa" sai minut naurahtamaan osuvuudellaan, ja sillä, että edelleen kaikki sujui "oppikirjojen mukaan", kun muksukin oli sen kokoinen kuin vastasyntyneen suurin piirtein kuuluu olla.

Kiitos tästä. Tykkäsin todella.

[tellie]

Kiitos kommenteista

Pics, minulle House on aina ollut sellainen sarja, että se kertoo onnellisuudesta ja erityisesti sen puutteesta tai pysymättömyydestä. Kiinnitin katsoessani huomiota siihen, että oikeastaan kukaan vaihtelevilla tasoilla onnettomista pää- tai sivuhenkilöistä ei ollut pitkässä/pysyvässä parisuhteessa, ja lapsetkin tulivat kehiin huomattavan myöhäisessä vaiheessa eivätkä välttämättä kauhean suuressa tai syvällisesti käsitellyssä roolissa.

Tätä taustaa vasten naputtelin sitten tämän tekstin, jossa tosiaan pääajatus oli, että paskasta olosta lähdetään, paskan olon kautta kuljetaan ja paskaan oloon päädytään, eikä lapsikaan ole mikään oikotie onnen ja raGGauden täyttämään elämään.

Räntsäke, tunnustan googlettaneeni vauvojen toivottua syntymäpainoa Oma kokemuspiiri lapsista kun ulottuu aika pitkälti siihen, että jos joku tyrkkää minulle vauvan syliin, niin ihmistoukka alkaa välittömästi karjumaan sen oloisesti kuin yrittäisin syöttää sitä elävältä luolaleijonille

[Sokerisiipi]

Kommenttikampanjasta tervehdys!

Onnistuin jotenkin taidokkaasti sivuuttamaan alkutiedoissa ilmoitetut genren ja tiivistelmän, ja luin tekstiä odotuksella, että se vauva tuo äitiyden onnen, joka myös pysyy. Mutta eihän se sitten mennytkään niin. Vikaa raapaletta lukiessani olin ihan, että mitä helvettiä Onnistuit siis yllättämään ja varmaan sen vuoksi tuli ihan oikeasti paha mieli Lisan puolesta.

Sarjaa katsoin tosiaan joskus miljoona vuotta sitten ihan viikottainkin, niitä ensimmäisiä kausia siis ja muistan Cuddyn kaipuun saada se lapsi. Et kyllä kauhean kivaa elämää lapsen kanssa ole hänelle antanut, mutta jos olisit, tuskinpa olisi vaikuttanut meikäläiseen yhtä vahvasti.

Todella hienosti olet alle 100 ("otsikoita" ei muuten lasketa raapaleiden sanamäärään) sanaan saanut olennaisesti kunkin osan tunnelman, tunteet ja tapahtumat. Tosi tiivis ja voimakas sisältö. Äitiyden elinkautinen oli jotenkin puistattava varjopuoli äitiyteen, mutta hyvin ilmaistu.

Hyvin vaikuttavan onneton kokonaisuus. Oli virkistävää lukea jotain näin erilaista