Kirjoittaja: Vanamo
Nimi: Talveton Talvi
Ikäraja: K-11
Varoitukset: KuolemaTalveton Talvi
Talvi oli aina ollut Hulda Katarinalle tärkeintä koko maailmassa. Talvi toi ensimmäisenä mieleen kuunkeltaiset villalapaset ja tohvelinjäljet etupihan lumimatossa. Talven tunnetilaa saattoi tulkita varaston huurtuneeseen ikkunaan kuin itsestään piirtyneistä naurunaamoista tai surusuista. Talven mieliala oli useimmiten hymyllä kuvailtavissa. Vain niinä talvina, joina järven jää jätti jäätymättä ja taivaalle kumpusi karman kaluamia pilvityynyjä, varaston ikkunassa möllötteli mutrusuu. Talven kynänjälki oli poikkeuksellisen teräväreunaista.
Hulda ei tiennyt, mikäli hänen rakkautensa lunta ja pakkasasteita kohtaan oli aina sydänalasta asti kumpuavaa kiintymystä vaiko vain reunamuruja siitä, mitä hän todella rakasti. Talvi ei ollut talvi ilman valkoisia lumikiteitä ja pieniä paleltumapisteitä poskipäissä. Talvetta ei kesäkään ollut kesä, syksy ei syksy eikä kevät oikea kevät. Sen Hulda tosin oppi huomaamaan vasta paljon sen jälkeen, kun varaston ikkunan virnevanan viimeisetkin rippeet olivat jääneet uusien jääkidekerrosten alle.
Kohokohta koko talvessa oli jouluaatto. Ne kaksikymmentäneljä kellonkiertoa olivat täynnä taikaa ja tuiketta. Talvi hekumoi aina joulutunnelmassa, auliisti ollen painottamatta aattoa omana syntymäjuhlanaan. Talvi oli syntynyt juuri joulunvastaisena yönä. Holgerilla oli tapana sanoa, että se oli ollut paras joululahja sitten Jeesuksen syntymän. Hulda Katarina oli samaa mieltä. Talven poskipäille nousi häntä onniteltaessa poikkeuksetta joulupallon sävyinen puna. Onnentoivotuksiin hän vastasi toivottamalla piparintuoksuista joulua. Hänen joulutervehdyksissään ei ikinä ollut valmiiden korttipohjien tavanomaisia adjektiiviturinoita hyvästä saatikka iloisesta joulusta. ”Hienovaraisen hupaisaa neljättä adventtia” oli Hulda Katarinan mieleen ollut sanailuketju. Vastineeksi sisarensa sulosoinnuista Huldalla oli tapana neuloa lapasia Talven kohmeisten, kuurankuullottamien käsien koristukseksi. Kuunkeltaisista, hohtohelmin koristetuista tumpuista Talvi oli pitänyt erityisen suuresti. Huldasta oli tuntunut hyvältä nähdä kintaiden viuhuntaa vasten valkoista lunta vuodesta toiseen. Talven tumpuilla verhottu kosketus jätti jälkeensä ripauksen antamisen iloa. Se tuntui pienenä läikehdintänä Huldan rintalastassa.
Talvi oli kuollut syntymäpäivänään. Sinä jouluaattona lumi oli satanut taivaalta ihan tavallisesti, mutta jossain vaiheessa suuren hiutalemäärän tanssia Talvi oli lakannut olemasta. Sitä edellisenä jouluna Talvi oli tahtonut sonnustautua tonttuasuun, vaikka aaton asuvalintaa oli edeltänyt pitkällinen pohdinta tonttutytön mekon ja enkelin valkean olemuksen välillä. ”Tänä vuonna minä tahdon olla tonttu, ehkä seuraavaksi sitten enkeli”, oli Talvi kuiskannut Hulda Katarinan korvaan vain muutamaa minuuttia ennen sujuttautumista joulunpunaiseen vaatekertaansa. Hulda oli luvannut väkertää Talvelle enkelinsiivet ensi vuoden neljänteen adventtiin mennessä.
Vaikka sisarensa poismenon jälkeen Hulda oli mitä suurimmalla päättäväisyydellä pyrkinyt välttämään katseensa luomista sen pahemmin kellotauluun kuin almanakkaankaan, painoi tietoisuus jouluntulosta ikävästi hänen tajunnassaan. Hulda Katarinan oli vaikea hyväksyä joulun saapumista, sillä puolet joulukuun kahdenkymmenennenneljännen päivän juhlinnanaiheesta oli pysyvästi poissa. Ulko-ovea avatessaan Hulda pyrki raottamaan sitä niin vähän kuin suinkin oli mahdollista, mutta joulu hiipi tiensä silti sisälle taloon. Talveakaan ei Hulda olisi tahtonut kohdata, mutta sitä oli mahdotonta olla tuntematta. Pakkaslukemat olivat olleet edellisvuotta kireämmät jo marraskuun puolivälistä asti, ja lämpömittarin sininen syöksylasku jatkui adventtien läpi aina joulunpyhiin saakka.
Jouluaattona Hulda käyskenteli edestakaisin luminietoksen kapaloimalla pihamaalla tietämättä varmaksi, mihin suuntaan askeltaa vai kävelläkö ylipäätänsä minnekään. Hän oli melko varma siitä, ettei Talvi ollut läsnä hautuumaalla kullatun ristinsä ja kuivakukkiensa äärellä. Ei Talvi ollut ikinä pitänyt hautausmaista. Silti Hulda Katarina päätyi vuoraamaan hänen hautansa peittäneen lumivaipan pienin pelargoniantuoksuisin tuikuin. Hän oli kuulevinaan kiitoksen kiherryksen korvaansa matkaavassa tuulenvireessä.
Kotipiha vastaanotti kynttilänvientimatkalla olleen Hulda Katarinan periksiantamattoman pimeänä. Valottomuus kietoutui hennon tytön ympärille vahvana ja paksuna. Taivaankantta vienosti halkovasta tähtivyöstä valuva säihky katosi talonkatolla makaavan tumman pilven kitaan ennen kuin se ehti tavoittaa Huldan. Sinä jouluna lumi ei ollut valkoista eikä valoa peilaavaa.
Valottomuudessa Hulda vaelsi varaston ikkunalle. Huurrekidekerroksen suutelema lasiruutu näytti ensisilmäyksellä tavalliselta, mutta kun Hulda laski silmänsä siihen toistamiseen, hän saattoi hahmottaa puhtaanteräviä vanoja rikkomassa yhteen liittyneiden kiteiden koristamaa ikkunanpintaa. Vienon hymynaaman iloinen kiherrys vasten pakkasta oli pientä, mutta ilmiselvää. Hulda Katarina painoi kämmenensä ikkunaruudulle ja tahtoi niin kovasti uskoa, että piirros oli todisteenmurunen hänen sisarensa olemassaolosta.
Nyt Talvesta oli tullut ihka oikea enkeli. Hulda raaputti kyntensä kärjellä siivet ja sädekehän ikkunaruutuun. Vuodenaikana talvi jatkaisi olemassaoloaan aikojen loppuun saakka, mutta Talven elämän jatkumiselle ei sekään suonut myönnytystään. Sitä sanotaan, että jotkut meistä syntyvät enkeleiksi.
Hyvää Joulua, Talvi. Hulda Katarina jäi ikkunan alle makaamaan ja toivoi, että joku muotoilisi lumikinokseen hänenkin ympärilleen menolipun taivaaseen Talven luo. Sinä jouluyönä taivaankansi täyttyi voimakkaista tuulenkiehkuroista. Aamulla Holger löysi varaston vierestä lumienkelin. Hän kummasteli, miten talon jokainen huurtunut ikkuna oli kuin hymyilevinään hänelle.
