Ficin nimi: Raaka jalokiveni
Kirjoittaja(t): Iiko-chan
Tyylilaji/Genre: Romance, slice of life, slash, drama
Ikäraja: K11 (viittaus huumeisiin)
Paritus/Päähenkilöt: Conan Jones & Fran Makunde
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: "
Tartuin miestä hitaalla tahdilla vyötäisiltä, ja annoin huulten ottaa vielä viime pisarat irti tästä olennosta, jota en koskaan tulisi ymmärtään, ja johon minun olisi lakattava tänä iltana itseni vuoksi lopullisesti kiintymästä."
Varoitukset: Huumeita häivän verran.
A/N: Tiedän ehkä, mitä ajattelette. Taas se palasi kirjoittamaan samoista pojista, vaikka se on kirjoittanut niistä jo niin paljon että me emme jaksaisi enää lukea Fronania enempää. Mutta ennen kuin nyt suljet tämän ja oletat, että taas on tiedossa sitä samaa vanhaa Fronania - odota! Tämä taitaa nimittäin näillä näkymin olla viimeinen Fronan-postaukseni, ja samalla pyrin kirjoittamaan pojille sellaisen lopun, että he osaavat siitä eteenpäin itsekin jatkaa.
Sitä paitsi Franilla oli viime perjantaina synttäri, ja tämä vähän niin kuin on kirjoitettu sen kunniaksi. Toivottavasti jaksaisit vielä kerran lukea pojista ja antaa myös kommenttia tekstistä, koska se on tällä kertaa kovasti erilaista kuin millä tyylillä olen Fronaneita tähän asti kirjoitellut
Mutta en vie aikaasi enempää, nauttikaatten viimeistä kertaa
! Paitsi jos joskus 70 vuoden päästä sorrun kirjoittamaan näistä vaikka kuumaa eläkeläis-fanfictionia, fufufu.Baarin ilma on liian tunkkaista tänä iltana. Ilmassa leijuvat parfyymit ja hajuvedet luovat ellottavan cocktailin, jonka makua ei kieleltä häädä edes baarin uusin drinkki, tequilalla terästetty olut. Suosikkijuomallani vahvemmaksi blandattu kalja ei sävähdytä yhtä paljon cocktailina kuin shottimuodossa, mutta kun baaritiskin takana seissyt, keskivertoa komeampi baarimikko oli iskenyt paukun eteeni ja todennut talon tarjoavan, olisi kieltäytyminen ollut järjetöntä.
Mitä täällä oikeastaan teinkään? Tämän illan DJ ei olisi kiinnostanut jonkinlaisen arvostelukyvyn omaavaa ihmistä edes Jumalan selän takana, tanssilattialla roikkui vain roiskeläppien ja strassikorvakorujen nimeen vannovia pintaliitäjiä eikä järkevästä bilekansasta näkynyt vilaustakaan heidän järjettömien päidensä välistä. Bileet olivat yhtä kiinnostavat kuin lantrattu kaljani.
Vilkaisin rannekelloon, ja yritin pitää mielessä naurettavan periaatteeni siitä, että jokaisille bileille piti antaa kahden akateemisen vartin pituinen mahdollisuus. Pakollisesta bileajastani oli kulunut reilu puolet, joten päätin viihdyttää itseäni lantratulla virvokkeella enää hetken ja poistua sitten suotuisammille vesille. Naapurikorttelissa humalaista päätäni odotteli todennäköisesti jo komistus jos toinenkin, seuraa tai vähintään persepanoa vailla.
DJ:n yrittäessä kulahtanein rytmein virittää baariin jonkinlaista eloa, tajusin että tequilalla minua vokotellut baarimikko oli liukunut takaisin istumapaikkani läheisyyteen. Musiikin jytkeen läpi tämä tuntui puhuttelevan minua, mutta onnekseni en saanut sanoista selvää. Olin pitänyt baarimikon kanssa silmä- ja käsipeliä pari viikkoa sitten baarin takahuoneessa melkoisessa tuiskeessa, enkä muistanut yhteisestä tuokiostamme muuta kuin hänen huohotuksensa korvassani ja hedelmävahalta tuoksuneet hiukset sormieni välissä. Pariminuuttisen kohtaamisemme vuoksi baarimikko oli ottanut kertaheitolla härkää sarvista, ja viikon sisään kärkkynyt puhelinnumeroani lähes kaikilta Peacockissa asioivilta tutuiltani. Surullista kyllä joku heistä oli numeroni vuotanut, ja kyseinen baarimikko (jonka nimeä en enää edes muistanut) soitteli öiseen aikaan niin ellottavia vonkauspuheluita, että harkitsin toistuvasti puhelimen ja liittymän vaihtoa. Vaikka olihan noita perseilijöitä New Yorkissa kohdattu enemmän kuin torakoita katuojissa; ilman niitä kaupungin vetreä ja urbaani imago voisi romuttua.
Vaikka baarimikon pärstä oli kohtuullisen miellyttävä eikä tämän ulkoisessa olemuksessa muutenkaan ikinä ollut valittamista, ei viisarini värähtänyt tuumaakaan tämän suuntaan. Miehessä oli jotain liian sliipattua, jotain viimeisen päälle pedanttia. Tämä varmasti kuului siihen ihmisryhmään, jonka arkiharrasteisiin lukeutuivat hot jooga, pilates ja raudan älytön pumppaaminen, ja joka käytti öisin puuvillaisia yöpaitoja jottei iho menisi ruville. Siksi, sen sijaan että olisi aloittanut silmäpelin kakkosrundia baarimikon kanssa, kulautin loput kaljasta kitaani ja aloin pohtia, viettäisinkö viimeiset baariminuuttini mieluummin vessassa kaakeleita tuijotellen.
”Toi poika on selkeästi unohtanu kiveksensä kotiin”, kuului yllättäen kirkasääninen, varma kommentti selkäni takaa. Lause taisi olla laadultaan ensimmäinen (kuulemani) negatiivinen kommentti esiintyjästä, ja asiasta kiinnostuneena käänsin katseeni kommentaattoria kohti.
Mikä muuten jälkikäteen ajateltuna taisi olla ensimmäinen sinä iltana tekemistäni kardinaalivirheistä. Kiinnostuneeseen katseeseeni nimittäin vastasi turhankin tuttu, kapeapiirteinen ja mauttomaan bleiseriin sonnustautunut miehenpuolikas. Entinen kämppikseni. Entinen petikaverini. Entinen Franini, ja jokapäiväinen heikkouteni heitti minulle virnistyksen ja parkkeerasi sitten takamuksensa viereiselle jakkaralle.
”Kuis panee, kultapoju?” Fran väänteli suu täydellisen typerässä virneessä, josta oli vuosien varrella muotoutunut hänen kiistanalaisen karismansa peruspilari. Pyörittelin kommentille paljonpuhuvasti silmiäni; Fran taisi vaihteeksi olla niin sosiaalisessa humalassa että tuskin muistaisi jälkikäteen edes jutelleensa kanssani tänä iltana. Pojan silmät olivat liian kirkkaat ollakseen selvät, ja tämän hennosti tärisevät kädet saivat hänet näyttämään kylmässä vapisevalta kissanpennulta. Tai pikemminkin narkkarilta, kissanpennun kun saattoi vielä joissakin tapauksissa mieltää sieväksi.
”Tylsät bileet. Aattelin lähteä tässä ennen kuin aivoista valuu kaikki nestekudos baaritiskille”, totesin kuivasti Franin kommenttiin, ja heiluttelin merkiksi hänelle tyhjää lasiani. Surullista kyllä, oli stalkkeribaarimikkoni vaihteeksi virkeänä ja oitis kiikuttamassa minulle toista samanlaista surmanpaukkua. Eikö tuolla pojalla oikeasti ollut muuta tekemistä kuin vongata itselleen iltakävelyseuraa kusenmakuisella- ja värisellä litkulla? Fran vilkaisi huvittuneesti oluttani.
”Sulla taitaa olla tänään kiireinen ilta tiedossa, kun yrität noiden jälkeen jonkun raahata sänkyys”, hän totesi kun kittasin oluestani kerralla reilut puolet vain laimentaakseni rinnassa kytevää vitutusta. Laimea neste ei edes poltellut kurkkua kiihkeästi tequilan tavoin, vaan jätti jälkeensä äskeistäkin rähmäisemmän jälkimaun.
”
Jos yritän. Ei täällä oikeen näy ketään varteenotettavaa takamusta”, huokaisin. Katseeni oli lipunut vaivihkaa takaisin tanssilattian suuntaan, jossa naislauma edelleen oikoi olkaimettomia toppejaan irvokkaasti alaspäin ja tanssahteli DJ-pöydän läheisyydessä niin keekoilevasti, että ilman noita vähäisiä vaatteita touhu olisi näyttänyt lesbojen ryhmäorgialta.
”Entäs sitten niitä peenoreita?” Fran yritti härnäten iskeä luuta kurkkuuni. Hänen kommenttinsa oli sen verran karua laatua, että rintaani kihosi pohjaton halu tarttua Franin omasta 'peenorista' kiinni ja viskata tuo 23-vuotias mies sinne missä tummaihoiset peenorit kasvoivat. Saisi poika kerrankin jotain muuta ajateltavaa kuin oman egonsa. Vastasin tasottomaan kommenttiin kumoamalla kaljanjämät suihini.
”Arvaa muuten, kellä on tänään synttärit?” Fran sanoi innokkaana kuin kuusivuotias nassikka. Tuhahdin hänen naurettavuudelleen, enkä taaskaan viitsinyt kommentoida asiaa kummemmin. DJ:n meno kuului ohimennen tyyntyvän hieman lavan takana, ja viimeisillä itsevarmuutensa rippeillä tämä kiitteli rintavaa yleisöään huomiosta, jota ei omien sanojensa mukaan olisi todellakaan ansainnut. Tuo taisi olla ensimmäinen asia, mistä tämäniltaisen viihdyttäjän kanssa olin samaa mieltä.
”Jones hei, sä et ny seuraa yhtään”, Fran sanoi tuupaten minua olkapäähän. Käännyin tuijottamaan miestä tyhjin katsein tequilan kipinöidessä ajatuksiin mukavaa, ylimääräistä tempoa.
”No onneks olkoon. Täytitkös taas kakskytäyks?” sanoin loihtien pakkohymyn kasvoilleni. Fran nappasi käteensä baarimikon tiskille unohtaman drinkin, siemaisi lasillisen kerralla tyhjiin ja imeskeli jälkeen huuliaan. Noin hän tuntui tekevän aina, kun drinkki ei ollut hänelle ennestään tuttu. Tosin sama päti myös muihin nesteisiin – eri kaupunginosien vesiin, vereen, omituisiin mehuihin. Niin ja tietysti smänkkiin. Ajatus nostatti uutta hymynkaretta poskelleni.
”Saman verran ku sääki, Coco, mutta vuoden aina vähemmän. Kärsitkö varhaisiän dementiasta kun et tollasia muista?” Fran tuhahti tuohtuneena. Hän nappasi puvuntakkinsa etutaskusta sytkärin, jonka liekkiä napsautti nenäni edessä.
”Lähetkö sen kunniaksi sauhuille? Meitsi tarjoo tulet”, mies tarjoutui. Kovin ritarillisesti, pakko myöntää. Koska baarimikko oli sopivasti poistunut takavasemmalle palvelemaan rintavampia asiakkaita, loikkasin jakkaralta pois ja hiihdin Franin perässä ihmismassojen ohitse. Väentungos hajaantui hullunkurisen kunnioittavasti hänen edestään; nähtävästi Fran kannatteli edelleen harteillaan suur-DJ:n suosiota vaikka teki tätä nykyä keikkoja vain kerran-pari kuukaudessa. Toisinaan kadehdin Franin saavuttamaa suosiota äänettömällä mykkäkoululla, mutta annoin hänen pöyhkeytensä anteeksi joka kerta, kun hän nousi stagelle ja sekoitti yleisön pasmat koukuttavilla biiteillään ja vinksahtaneella rytmitajullaan. Fran oli nero. Ei ehkä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta alitajuisesti ainakin.
Tosin kun Fran hetken päästä läsähti baarin etuovella maahan istumaan selkä vasten tiiliseinää, näytti tämä kaikelta muulta kuin intellektuelliuden alkulähteeltä. Risaiset farkut ja takkuinen tukka muuttivat hänet katupojaksi, jonka erottivat perus-pultsarista vain likaisenvihreiksi kuluneet converset ja tumma puvuntakki. Istuuduin humalan inspiroimana poitsun viereen ja nappasin savut hänen huultensa välissä sauhuavasta savukkeesta. Tovin tuijotimme yhdessä öisen kaupungin hulinaan ja baariin kopistelevia kevytkenkäisiä naisia.
”Tattis seurasta. Sä taidat olla ainoa joka edes tietää mitä mä tänään juhlin”, Fran totesi hiljaa hetken päästä, tämän tupakasta karisi puolitoista senttiä tuhkaa asfaltille. Imeskelin savuketta kiireettä hyvän tovin, ja kuikuilin sivusilmällä Frania jonka ajatukset olivat kasvoista päätellen yhtä repaleiset kuin kuluttamamme asfaltti. Töytäisin häntä polveen veljellisesti.
”Miltä nyt tuntuu olla vanhempi?” Kysymykseni sai Franin tyrskähtämään niin, että savuke oli lentää suupielestä.
”Vitu hemaisevalta. Missähä vaiheessa ne rypyt muuten alkaa kehittyä?”
”Eikö sulla oo jo ainaki yks?”
”Ai missä?”
”Perseessäs.”
Fran mulkaisi silmät selkosellaan minuun, ja levitin naamalleni niin leveän virnistyksen kuin humala antoi periksi.
”... Onko mulla ryppyjä perseessä, Jones?” Fran kysyi jähmeänä kaulasta ylöspäin. Tuprautin ilmoille rennot savut, ja tumppasin sitten savukkeeni tiiliseinään takanamme.
”Mä puhuin yksikössä, Makunde. Älä vääristele totuutta”, totesin, asetettuani ensin kasvot täydelliseen pokeri-moodiin. Franin savuke jäi roikkumaan hänen huultensa välistä koomisen löysähkösti, ja hetkellisen herruudentunteen valloittamana nappasin savukkeen sormiini ja työnsin vuorostaan omien huulteni väliin. Franin savuke maistui erilaiselta kuin omani; tämä oli todennäköisesti sekoittanut koostumukseen muutakin kuin perus-sätkähöytyvää.
”Ryppyileksä mulle kun tolla lailla perseestäni puhut?” Fran yritti kiepauttaa tilanteen väärin päin, mikä todisti hänen ajatustensa viilettävän paljon ripeämpää vauhtia kuin omani.
”Fran, me puhuttiin rypyistä eikä ryppyilystä. Sitä paitsi mulla ei sun perseestä ole edes puolikasta loukkaavaa sanaa – näin nousuhumalassa se varsinkin näyttää erittäin ideaalilta”, tuhisin Franille – ehkä hieman turhaksi sammaltaen, mutta järkeen käyvästi joka tapauksessa. Nuoremman sumea katse lipui polttelemastani jointista hitaasti hänen syliinsä, siitä takaisin kasvoilleni ja lopulta sumuiselle iltataivaalle.
”...Panisitko pahakses vai hyväkses?” hän yllättäen kysyi. Tumppasin turhaksi käyneen savukkeeni, ja nousin maasta pudistellen samalla vähäisiä tomuja housuistani.
”Panisin pahakseni mitä?” kysyin oudoksuen, kun Fran jäi tiiviisti tuijottamaan minua maatasosta. Pojalla tuntui olevan katseesta päätellen vaikeuksia saada takalisto irti maasta, mutta lopulta tämä kompuroi seisomaan ja kaapi itseensä ryhtiä tiiliseinästä. Franin katse harhaili maastossa kuin humalaisen jalat pöheikössä.
”Selviitkö sä tossa kunnos-!” En ehtinyt saattaa ajatustani kalkkiviivoilleen, kun Fran äkkiä tarrasi kiinni puvuntakkini kauluksesta ja retkahti lähemmäs. Utuisen katulampun valossa erotin hänen silmistään häivän pakokauhua, joka yhdistettynä pojan tokkurassa täriseviin jalkoihin ei voinut merkitä kuin yhtä asiaa.
”Se sun juoma drinkki... vittu, monesko kerta tää on kun sä nappaat jonku terästämän juoman, Fran?!” kivahdin hermostuneena, kun Franin keho alkoi otteessani muuttua makarooniksi. Mies tarttui hartioistani kiinni kavahtaen, kuin ei olisi tajunnut miten kroppa asettui häntä vastaan ja pahaenteisesti tärisi kuin haavan lehti. Tiesin hyvin, etten ollut itsekään siinä kunnossa että saisin Franin raahattua hänen parinkymmenen korttelin päässä olevalle kämpälleen, vaan todennäköisesti sammuisimme kumpikin kadunvarteen raiskattaviksi, hakattaviksi tai ryöstettäviksi. Tiesin, että hetki vaati nopeaa liikehdintää, ja siksi kirjaimellisesti retuutin Franin kanssani kadunvarteen.
”Taksi!” huidoin lähimmälle keltaiselle autolle joka onnekseni seisahtui baarin eteen kuin ihmisen ajatus, ja sysäsin Franin takapenkille. Hetken mielijohteesta änkesin värisevän pojan viereen takapenkille ja sähähdin humalaisen tokkuraisesti taksia ajavalle hispaanolle osoitteen. Franin keho valahti jälleen omaani vasten, ja varoen laskin tämän pään syliini ettei poika oksentaisi vatsansa sisältöä arvokkaalle Burberry-takilleni.
Matka ei ollut pitkä, mutta Franin kärsimys sitäkin käsinkosketeltavampaa. Koko matkan hän läähätti vaikeantuntuisesti, yritti saada käsillään jostakin konkreettisesta otetta ja tuntui ajautuvan pois siitä maailmasta, missä toivoin hänen pysyvän. Huomasin vasta viimeisten korttelien aikana puristavani pojan tummia hiuksia erittäin aggressiivisesti; aivan kuin hän olisi ollut ainoa tarttumapintani nykyhetkeen. Humala ja Franin passiivinen tärinä saivat rintani pomppoilemaan; aivan kuin hän olisi jälleen ollut se pieni kakara, joka 17-vuotiaana oli saanut minut suunniltaan menetettyään lähestulkoon tajuntansa turhan vahvojen viinojen vuoksi.
”...Pian perillä. Yritä pysyä mun kanssa”, kuiskasin ennen kuin sormeni muuttuivat hellävaraisemmiksi ja taksi karautti korkean kerrostalon etupuolelle.
Maksettuani naisen tyytyväiseksi tartuin tokkuraista Frania uudelleen kiinni kyynärpäiden alta, ja koetin muistella miten entisaikoihin olin tämän raahannut sänkyyn tavallista kovemman päivän päätteeksi. Lihakseni onneksi muistivat vielä miten Franin kaltaista kukkakeppiä kannatti kannatella, ja hieman ähisten lähdin pungertamaan tätä kyynärpääotteella kerrostaloa kohti. Avaimet onneksi löytyivät Franin taskusta.
Olin niin tolkuttoman kauhuissani (ja sitä paitsi nousupäissäni alkoholista), että en tajunnut edes vihata Franin liian kiireistä hissiä matkatessamme hänen kahdeksannessatoista kerroksessa olevaan kolmioonsa. Mies läähätti jo verkkaisemmin, mutta tämä oli keholtaan niin väsynyt että nojasi jatkuvasti raskaammin omaa kehoani vasten.
”Sumeeta... niin sumeeta ja kylmää..”, sai Fran korahdeltua vinkuvan hengityksensä lomasta. Kurkkuani kuristi paniikki, joka laukesi vasta kun hissi kilahti oikeaan kerrokseen. Franista tiukasti kiinni pitäen sain vedettyä hänet kotiovelle ja siitä sisään, pimeyden keskelle. Omat voimani kävelivät viimein minua vastaan, ja lysähdin hontelon Franin kanssa eteisen matolle joka varmasti viimeistään tahrisi puhtaat housuni.
Keskeltä pimeyttä kuului hiljaista tassutusta. Franin kissa.
Voihan saatanan vittu, kirosin syvään kun tummien varjojen välistä erottuivat esiin neljä siroa jalkaa sekä sulavalinjainen kissan vartalo. Tralalan pörröiset kasvot tuijottivat hölmistyneenä meitä kahta – syliini käpertynyttä, melkein tajuntansa menettänyttä Frania ja minun kalvenneita kasvojani. Katti maukaisi epäilevästi; olin aina pitänyt sitä turhan älykkäänä pelkäksi kissaksi.
”Suus kiinni, Trally. Ei mitään vakavaa oo sattunu”, yritin vakuutella kissalle vakaalla äänellä, kun se hiipi hiljaa lähemmäs nuuhkaistakseen Franin jalkoja. Omituinen kiihtymys tempoi rintaani; entä jos kissa luuli että olin myrkyttänyt sen isännän, ja kynsisi nyt silmät päästäni vaikka nimenomaan minä olin hänen armollisen ruokkijansa pelastanut? Tralalan korvat painuivat hieman luimuun, ja silmät sähköstä sinisinä se maukaisi uudelleen.
”...Fran? Fran, ole niin kiltti ja herää. Sun kissas taitaa kohta tappaa mut...” mumisin hermostuneena, enkä kyennyt irrottamaan otettani Franista. Hän oli suojakilpeni kissan pohjatonta tyytymättömyyttä vastaan, turvamuurini teräville kynsille. Mutta sen sijaan että Fran olisi havahtunut ja puolustanut minua kissalleen, hän takertui vain tiukemmin pusakkaani ja hautasi kylmän nenänsä kaulakuoppaani. Piintynyt, humalainen vapina saavutti aivoni, ja tajusin että saatoin puolustautua kissaa vastaan vain omalla kehollani.
”Kuules katti, anna mää panen sun isäntäs nukkumaan niin se voi aamulla taas hyvin...” pyytelin kissalta, ja tunsin oloni imbesilliksi. Tokihan ihminen sai humalassa puhella paskaa vaikka huonekasveille, mutta että pelkäsin oikein
kissan repivän kehoni riekaleiksi?! Täytyihän minulla joku tolkku tästä hommasta olla. Tuhahtaen ponkaisin takaisin jaloilleni, ja viimeisillä voimillani retuutin Franin tämän makuuhuoneeseen. Poika lysähti onneksi helposti sängylle reporankana uupumuksesta.
Kiskoin kengät varoen Franin jaloista, lähtien noutamaan tälle vesilasia keittiöstä. Tralala oli tällä välin kiivennyt keittiön pöydälle seuraamaan tekemisiäni, ja tuntui tuijottavan täyttä vesilasia kuin olisi epäillyt sen sisältävän arsenikkia tai nestemäistä napalmia.
”Se on vaan vettä, pissapää”, totesin rikkiviisaasti Tralalalle, ja lähdin kiikuttamaan lasia uudelleen avun tarvitsijalle. Fran makasi edelleen liikkumatta sängyllään, kun istuuduin hänen viereensä ja annoin lasin unohtua ikkunalaudalle. En erottanut hämärässä pojan piirteistä kuin siron nenän ja suljetut silmät, ja alitajuntani pakotti minut sytyttämään Franin hassun yövalon lisävaloksi.
Fran oli petollisen kiehtova näky maatessaan siinä kuin tummatukkainen pyhimys. Sirot piirteet yhdistettyinä persoonallisiin vaatteisiin ja tyynylle levittyneisiin hiuksiin tekivät hänestä voimakkaan ja varman oloisen miehen. Enää häntä ei voinut verrata ulkonäöltään siihen poikaan, joka oli potkinut sydäntäni kuin futispalloa menneinä vuosina, eikä siihen viikariin joka tapasi syödä yhteiselomme aikana kaapista proteiinipirtelöni ja yhdessä ostetut juustokakut.
”Silti sulla on edelleen samat kengät...” mutisin itsekseni, ja loin katseen lattialla retkottaviin tennareihin jotka oltiin rakastettu miltei kaatopaikkakuntoon. Vaikka Franin kanssa vietettyjä vuosia oli takanani jo puolen tusinaa, en vieläkään osannut päästää hänestä irti. Enkä tahtonutkaan. Eivätkä tahtoneet kätenikään.
Humalan rohkaisemana liu'utin kummatkin käteni Franin kalpeille kasvoille, ja vetäisin hiukset syrjään tämän otsalta. Pojan silmät raottuivat varovasti, mutta en uskaltanut sanoa oliko tämä vielä jalkeilla vai taas matkalla toiseen maailmaan. Huomasin huulieni kutsuvan tätä nimeltä, mutta kutsuuni ei vastattu.
Käteni liikahtivat aavistuksen, ja heiveröistä varovaisuutta otteissani ujutin puvuntakin pois Franin yltä. Tämä ei enää vapissut kuin hetkittäin, eikä hengenahdistuksesta ollut tietoakaan. Tuo seikkailija oli selvinnyt tyrmäystipoista ennenkin ennätysvauhtia; tämän elimistö eli yhtä kiireistä elämää mitä mies itse. Avitin Frania istuma-asentoon tukemalla tätä hieman selästä saadakseni puvuntakin kokonaan riisuttua.
”...Conan?” Säpsähdin, kun Franin tuttu ääni kiiri korvaani. Silmät räpsyen käännyin takaisin kohti miestä jonka kasvot olivat niin ahdistavan lähellä omiani, että vielä neljä vuotta sitten olisin kysymättä suudellut noita huulia. Ajatus puristi rintaa kasaan, mutta onnistuin naamioimaan sen syntymisen heittämällä Franille hailakan hymyn.
”.. Älä huoli, oot turvassa.” Franin silmistä minuun tuijotti takaisin oma onnettomuuteni. En olisi tahtonut kohdata tätä hetkeä taas. En tätä kuristusta kaulani ympärillä, en tätä hurmosta jaloissani. En noita huulia, en tätä miestä. En mitään tässä hetkessä. Ja silti tätä kaikkea typerä sydämeni niin piintyneesti halusi. Tuota miestä, häntä syliini, hänen nauruaan värittämään elämääni.
Ja sitten alitajuntani liittoutui sydämen kanssa, eikä kulunut kuin sekunti ja olin eksynyt Franin huulille. Suudelma ei saisi olla liian pitkä, ei liian intiimi, ei mitään sellaista minkä Fran muistaisi huomenna – tai jos muistaisikin, tulisi sen olla sellainen mistä hän voisi vain heittää paskaa läppää ja tahrata kultaiset muistoni hetkestä. Tartuin miestä hitaalla tahdilla vyötäisiltä, ja annoin huulten ottaa vielä viime pisarat irti tästä olennosta, jota en koskaan tulisi ymmärtään, ja johon minun olisi lakattava tänä iltana itseni vuoksi lopullisesti kiintymästä.
Unisuus hellensi suudelman lopulta niin araksi, ettei siinä ollut enää mitään muuta kuin kahdet huulet toisiaan vasten. Fran ei reagoinut mitenkään – tämä taisi tosiaan olla jo unessa. Hellitin miehestä otteeni, ja varoen painoin hänet peitteitä vasten. Nuorempi näytti siinä maatessaan yksin puhtaalta erinomaisuudelta. Se taisi olla syy siihen, miksi yksikään Franin suhteista ei onnistunut; hän oli itsessään niin onnistunut taideteos, ettei tarvinnut rinnalleen muita. Vielä kerran koin halua painautua häntä vasten, ja suukotin sievää, korkeaa otsaa kuin suojelupyhimyksen irvikuva.
”...Kauniita unia, Franimal”, sopersin. Meidän hetkemme saisi loppua omalta osaltani tähän. Niin myös illuusio siitä, että Fran kuuluisi vain minulle.
Mutta kun kiipesin sängystä pois, tarttui näkymätön itsevarmuus minua takinhelmoista. Tai niin ainakin luulin, mutta kun käänsin katseeni, tajusin käden kuuluvan tokkuraiselle Franille.
”Jää.” Sana tuli käskien, yhtä määrätietoisesti kuin Hitleriltä ikään. Franin kasvot olivat unessa, mutta tämän käsi takertui takkiini tiukemmin ja sai suloisen köyden kaulani ympärillä puristamaan tiukemmin. Tiesin olevani idiootti. Tiesin Franin olevan idiootti. Mutta tarvitsiko sitä toisaalta aina ajatella kaikkea loppuun saakka? Ylimääräinen tieto ei vielä tähän mennessä ollut tuonut elämääni pahemmin lisäarvoa.
Vaieten heitin omat kengät jaloistani, ulkovaatteet yltäni ja takerruin Franin kylkeen lempeästi kuin kesätuuli hellepäivänä. Tämän ihosta irtoava, vaniljainen tuoksu piti minua hereillä vielä kauan, kehoani kuristava läheisyyden tunne vielä kauemmin.
***
Siinä tuo mies nyt lepää, melkein käsivarsillani ja pelkät bokserit jalassaan. Hyvin etäisesti muistan tavanneeni hänet baarissa eilisiltana, ja että röhnötin taksissa pää hänen sylissään kuin pikkulapsi. Tralala tuijottaa minua syyttävästi ovelta – luultavasti sitä keljuttaa, että joku pölvästi-Conan on varastanut sen paikan kainalostani.
Inhoan tätä tunnetta, kun herään ja tajuan tehneeni jotain niin typerää että ajatukseni ovat hämärtyneet kesken illanvieton. Oliko Conan saattanut minut kotiin? Keitä muita mukanamme jatkoille lähti, vai lähtikö ketään? Kuinka montaa naista yritin eilen iskeä? Missä lompakkoni mahtaa olla, ja miksi tennarini on aseteltu lattialle noin säntillisesti? Oletettavasti Conan ei ainakaan ole päätynyt penetroimaan takamustani, sillä sen kipunoinnin jos minkä tuntisin erittäin voimakkaasti.
Conan, pahuksen herrasmies. Tuijotan häntä makuuasennosta hölmistyneenä, epävarmana ja niin saatanan levottomana että rintani kutiaa. Eikö tuo mies vain voisi olla yhtä paskamainen tapaus kuin kaikki muutkin? Vetäisi kanssani viinaa, heittäisi läppää ja välillä tekisi jotain niin typerää, että saisin nauraa sille pääni halki, ja jälkikäteen unohtaa kaiken. Miksi tuon miehen täytyy olla niin kolkko, että hänen seurassaan käytän kaikkein paskimmat vitsit ja kerron ne kuluneimmat perseilyt vain, jotta saisin hänet rentoutumaan?
En tahtoisi kohdella Conania kuin poikkeustapausta, mutta välistä vain sorrun siihen ansaan. Tuntuu, että nykyään joudun jatkuvasti vetämään hienoiset kännit pärjätäkseni hänen kanssaan, sillä selvin päin menen niin tukkoon hänen älykkyydestään ja rikkiviisaista vitseistään, että sulkeudun kuoreeni ja häpeän omaa naiiviuttani. Eilisilta on varmaan ollut taas esimerkki sellaisesta illasta, joita Conanin kanssa päädyn viettämään harva se viikko. Mieli tyhjäksi ja kurjuudella yöhön.
Olisi varmaan kaikkein fiksuinta päästää tuosta miehestä irti, kun hän elostani niin vaikeaa tekee ja saa minut näyttämään edelleen 16-vuotiaalta pässinpäältä. Mutta sitten hän tekee tällaisia tempauksia – raahaa minut kotiin ja pelastaa puolivarmalta kuolemalta, juoksee apuun ilman valkoista ratsuaan mutta silmät kirkkaina kuin satuprinssillä – ja kaikki on taas toisin. Ja siksi hänet tahdon poikkeustapauksenani säilyttää.
Sitä paitsi nukkuva Conan on edelleen kaunista katseltavaa. Hänen tuhistessaan tyynyyn verkkaisesti ja rutistaessa lakanoita paremmin ylleen palaan aikoihin, kun sain herätä hänen viereltään sisäoppilaitoksen vuoteessa yhteisen – erittäin kielletyn – yön jälkeen. Conan oli silloin niin epäitsekäs, ja minä niin naurettavan ihastunut että mieleni polki tyhjää liki kolme vuotta.
Palaan noihin hetkiin näinä päivinä useammin kuin olisi syytä. Selailen Conanin kirjoittamia kirjeitä, nauran yhteisille valokuville ja harmittelen sitä, että olen polttanut suurimman osan nuorta Conania esittävistä luonnoksistani. Tahtoisin pitää tästä nykyisestä miehestä yhtä paljon, kuin siitä joka vei minulta aivotoiminnan tainnoksiin ja suuteli levottomuuteni tiehensä.
Pudistelen päätäni. Olen kai vieläkin liian humalassa. Vai ehdinköhän eilen edes humalaan asti? Tuijotan Conania silmää räpäyttämättä, enkä tahdo että hän herää. Conan ei saa herätä, ennen kuin tiedän mitä hänestä haluan. Tai miten hänet haluan.
Hyvä Luoja sentään, tarvitsisin paukun jottei tämä kaikki olisi niin aivotonta.
Kaapeista ei löydy viinapullon puolikastakaan. Tuijotan Tralala sylissäni tyhjyyttä baarikaapissani, ja kiroan sitä että DJ-palkat tulevat tilille vasta viikonlopun jälkeen. On tämäkin tapa viettää syntymäpäivää, kaapit tyhjillään ja sängyssä puolialaston ex-poikaystävä. Jonka viereen muuten tahtoisin niin helvetisti palata.
”Trally, auta mua kun en osaa puhua ihmistä...” mutisen kissalle, joka tuijottaa minua syvästi viisailla silmillään. Olisi toisinaan niin paljon yksinkertaisempaa olla kuin Trally, jonka ainoat murheet elämässä koskevat ruokailua, kissanhiekan loppumista ja touhulelujen hajoamista. Kun kissa vain tuijottaa minuun tajuamatta mitään, annan sille vapautuksen omista murheistani. Laskettuani kissan maahan sekä kuitenkin tassuttelee kuin mentorina suoraan makuuhuoneen ovelle, ja kääntyy takaisin minua kohti. Voi hyvä helvetti, tahtooko kissanikin oikeasti että menen herättämään Conanin?
Raavin paljasta mahaani hermostuneena, ja nyin riekaleisia farkkuja paremmin lanteille. Kissa odottelee kärsivällisesti, kun liu'un sen ohitse kohti sänkyä ja peittojen alla elämäänsä rakastavaa Conania. Kai Conan edelleen rakastaa elämäänsä? Tältähän ei käsitykseni mukaan puutu mitään – ei vaikutusvaltaa, rahaa pankkitililtä, komeita kenkiä, hiustenmuotoilutuotteita tai yhden illan juttuja kännykän pikavalinnasta.
Yhden illan juttuja. Hupiheikkejä. Pikapanoja. Läähätyspuheluita ja hurmiohanuristeja. Eihän Conan edes harrasta sellaisia. Mitä hittoa oikein mietin?
Lopulta kapuan Conanin viereen sängylle kuin vaaniva kissaeläin, polvet koukussa ja niska etukenossa. Tämän pörröiset, sinivihreät hiukset ovat levittyneet kasvoille ja pörrööntyneet sievästi niskasta. Raotan hieman peittoa, ja annan käteni painua vasten miehen sileitä selkälihaksia. Tältä taitavat tuntua itsevarmuus ja punttisalilla vietetyt illat.
Kuljetan käteni varovasti niskoille silitelläkseni Conanin hiussuortuvat kuosiin, mutta hän säpsähtää kosketuksestani hereille. Vedän käden refleksinomaisesti pois, kun hän tuijottaa minuun tokkuraisena kuin pieni elukka.
”... Fran?” hän kuiskaa hölmistyneenä kasvoiltaan. Pörröinen tukka verhoaa puolet hänen piirteistään, mutta silti hän onnistuu näyttämään niin valmiilta ja varmalta. Tukipilarilta, joka ei kaadu vaikka taivasta ravisuttaisi hurrikaani ja kaksitoista mutanttiapinaa.
Miksi tätä hetkeä ei olla luotu välillemme aiemmin? Kuin pyörteilevän usvan vankeina annamme silmiemme vältellä toisiaan, enkä
tahdo että hän liikahtaa lähemmäs tai kauemmas. Miksi en ole ennen tajunnut katsoa häntä näin valmiina tapauksena, näin viimeisen päälle hiottuna raakajalokivenä? Toki olen hätähousu, mutta en saisi olla sitä Conanin kanssa.
”... Älä liiku”, mutisen lopulta vaikka tiedän sen olevan turhaa. Varmuuden vuoksi kuitenkin lukitsen Conanin kädet omillani, ja huuleni merkitsevät hänen kasvonsa omikseen. Kaulalta korvalehdille, otsalta nenänpieleen, poskipäältä huulille. Conan lukittuu alleni kuin naulittuna, mutta huulet omiani vasten ovat niin todentuntuiset ja oikeat, etten malta päästää enää irti. Tätä varten me olemme. Kun käteni kietoutuvat Conanin kaulaan ja vartaloni painautuu kiinni häneen, en jaksa ajatella mikä on järkevää ja mikä naurettavaa. Tiedän vastauksen olevan me kaksi, mutta sitä meidän ei tarvitse vielä sanoa ääneen.
Ja Conankin toivoakseni tietää sen, kun vastaa suudelmaan. Peitto välistämme häviää jonnekin, se kietoutuu olemukseni ympärille kun Conanin kädet lukitsevat minut osaksi sitä hetkeä, joka tekee meistä täydet. Tämä on se tunne, jota luulen tarvitsevani selvitäkseni. Selvitäkseni hengissä, selvitäkseni muista ihmisistä, tulevien vuosien paineista. Olen varmaan vähintäänkin naurettava, mutta niin kauan kun Conan jaksaa pitää minusta kiinni ja jakaa tämän naurettavuuden kanssani, en jaksa haikailla minnekään muualle. Hän on minun typeryyteni, minä hänen aivottomuutensa.
Ennen kuin onnentunne ehtii halkaista kehoni, annan suudelman hälventyä ja käsieni irroittautua Conanista. Puhdas turmelluksen tunne kietoo hetkeksi raajojani yhteen nippusiteen lailla, mutta pyristelen otteesta irti ja jään tuijottamaan kiinteästi Conanin kysyviä silmiä. Hän saattoi sittenkin näyttää hieman komeammalta unessa, mutta se on tässä vaiheessa yhdentekevää.
Tähän minä kuulun. Tähän me kuulumme. Tästä me alamme, tähän me lopulta aina päädymme.
”...Jäisitkö mun kanssa vielä kerran? Viimeisen?” kuiskaan hellävaroen kuin pelkäisin rikkovani miehen pyynnölläni. Nähtävästi toivomus tulee hänelle yhtä vakaasti nurkan takaa kuin itselleni, sillä Conanin kasvoille tulvii entistä enemmän kysymysmerkkejä jotka tekevät hänestä kovin nuoren oloisen. Sen samaisen nuoren, joka tapasi entisaikaan kietoa kädet ympärilleni ja värittää harmaan maailman pastellisin sävyin. Herranjumala, miten tuo kuulosti kliseiseltä.
Olen juuri aikeissa motata ajatuksiani turpaan, kun Conan vaientaa minut uudella suukolla. Selälleni kietoutuvat tutut kädet, ja peitto ylläni kätkee meidät toivon mukaan Tralalta joka aiemmin mustasukkaisena oli kärkkynyt huomiotani ovelta. Tällä kertaa kissa saa jäädä kakkoseksi, kun otan Conanista irti kaikki ne vuodet, joina olen potkinut häntä kauemmas ja pyörinyt lakanoissa joka viidennen kevytkenkäisen newyorkilaisen hetukan – ja siinä sivussa myös Chesterin – kanssa.
En ehkä ansaitse tällaista onnea, mutta haluan ansaita sen Conanin kanssa. Ehkä minun ei tarvitse enää etsiä, vaan ainoastaan päästää hänet tällä tavalla syliini ja rintaani vasten, korvaani raavaita ja röyhkeitä sanoja kuiskimaan.
”Rakastan sua.” Sanat painuvat Conanin huulille kuin pieni rukous, ja rintani kiehuu hellyydestä kun niihin vastataan hurmaantuneella naurulla. Vastatunnustukseen hänen huulensa eivät taivu, mutta annettakoon se armaalleni anteeksi. Kaikki, mitä tästä lähtien hänelle sanon tai teen, ovat ilmaisuja pyyteettömästä rakkaudesta vailla itsekkyyttä.
