A/N: No niin, tämä teksti on viimein saapunut tiensä päähän. Tuskin edes osaatte kuvitella, millaisia ongelmia olen tämän kanssa joutunut kohtaamaan, mutta sainpas tämän kuitenkin enemmän tai vähemmän kunnialla valmiiksi, jes. Enivei, toivottavasti pidätte (mikäli joku tätä enää lukee haha).
KUUDES LUKU
Sherlock viilettää pitkin käytävää, sairaala saa hänet voimaan pahoin. Liikaa valkeaa ja puhtautta, häiritseviä muistoja sairaalakaavusta ja pedistä, josta ei saanut nousta, vaikka Sherlock olisi ollut aivan valmis. Lääkärit väittivät aina tietävänsä paremmin, sehän heidän työnsä on.
”Kate,” Sherlock sanahtaa astuessaan sisään huoneeseen, jonka numero lukee hänen kännykkänsä näytöllä. Nainen kohottaa katseensa, näyttää erilaiselta tummissa kutreissa ja luumuun vivahtavassa huulipunassaan kuin silloin kauan sitten heidän tavatessaan ensimmäisen kerran. Ei sillä, että Sherlock olisi koskaan pistänyt häntä kunnolla merkille, Nainen oli ollut tärkeämpi.
”Luulitko, ettei vaaraa ollut, kun on ollut hiljaista? Hän vain odotti, että murtuisit pikkukyyhkysen anovan katseen alla ja päästäisit hänet hetkeksi vapaaksi niin että paha kujakatti saattoi hänet napata suihinsa. Onneksi se kujakatti olin minä, vaikka olinkin myöhässä. Tavattoman”, Kate sanoo ja vilkaisee Sherlockin olan ylitse Johniin nyökäten tälle tervehdyksen.
”Miten?”
”Tällä kertaa hän oli huolellisempi. Irene on käyttänyt myrkkyä jo aikansa, enemmän tai vähemmän. Hänen täytyi vain saada kunnon annos, niin kuin tänään, ja hän olisi ollut mennyttä. Ellen minä toki olisi ollut paikalla.”
”Olet Moriartyn apulainen”, Sherlock huokaa.
”Niinkö kauan sinulla kesti ymmärtää se? Minulla on ollut kiireinen kuukausi, Sherlock, varsin kiireinen. Onneksi Moriarty uskoi pieneen satuuni katkeroituneesta neidosta, joka oli päätynyt dominan kynsiin. Mikään ei ole kostonhimoista naista kauniimpaa, usko pois”, Katen sanoihin kytkeytyy kevyt naurahdus.
”Miksi et sotkeutunut tilanteeseen aiemmin? Ah aivan, Moriarty”, Sherlock nyökyttelee, viimeinkin kaikessa näyttää olevan järkeä.
Kate suo Sherlockille kevyen hymyn ennen kuin kääntyy katsomaan Ireneä, joka makaa liikkumattomana. Sydämenlyönnit ovat harvat ja ponnettomat, mutta Kate puristaa toisen kättä omassaan aivan kuin olisi saattanut lähettää voimaa puristuksensa välityksellä.
”Hän ei vastannut tekstiviesteihini, uskoi minun paenneen maasta kuten oli käskenyt, mutta aivan kuin olisin voinut lähteä ilman häntä. Onhan meillä Ranskan huoneistomme, hän toivoi minun menevän sinne, vaan mitä teinkään? Livahdin Moriartyn silmistä asettuen hänen rinnalleen, eikä se mies edes epäillyt mitään. Ei sillä, Irene tuntee paljon taitavia ihmisiä, hyvin lipeviä ja huolellisia. Ei ollut vaikeaa saada aidonveroiset paperit, yhdessä yössä minusta tuli ranskalainen, tietotekniikkaan ja hakkerointiin erikoistunut rikollinen, eikä aikaakaan kun Moriarty otti minuun yhteyttä. Lyhyessä ajassa, eihän meillä rikollisilla koskaan ole varmaa tulevaisuutta, pääsin yllättävän pitkälle, Irenekin olisi minusta kovin ylpeä. Assistentin pitää osata puhua, tiedäthän? Olla edustava, sanoa kuten asiakkaat toivovat, muutoin ei pääse kynnystä peremmälle. Minä pääsin.
Kun sitten saapui tieto siitä, että Irene oli lähdössä ulos, Moriarty käski minun hakea hänet. Myrkky oli vain varmistuskeino, eikä hän osannut aavistaakaan Irenen saaneen tarpeeksi. Kylpyhuoneessa kaunistautuessaan Irene viimein pyörtyi, viimeinen sipaisu huulipunaa oli liikaa. Hänen sydämensä olisi jo pysähtynyt, ellen tietäisi hänen tapojaan, totta kai minä tiedän. Hän ei avannut hanaa, kuten aina käydessään tarpeillaan, joten jokin oli hullusti. Murtauduin sisään, ja loput oletkin jo takuulla päätellyt.”
”Miksi et soittanut ambulanssia?” John kysyy, ja Sherlock luo häneen katseen, joka käskee vaikenemaan, mikäli ei ole viisaampia kysymyksiä.
”Moriarty, John, Moriarty! Hänen täytyy yhä luulla, että Kate on tuomassa Ireneä. Mikäli ambulanssi olisi saapunut kahvilalle, viesti olisi ollut varsin selvä. Nyt meillä on edes jonkin verran aikaa. Kate, lähetätkö viestin epäonnistuneesta iskusta?” Sherlock kysyy.
”Toki. Tuleehan…”
”Viiden minuutin kuluttua.”
Kun Lestrade saapuu vangitakseen Katen, hän ei ole valmis lähtemään. Irenen tilanne ei ole muuttunut suuntaan eikä toiseen, mutta edes John ei saa vakuutettua, että näytöksen on jatkuttava. Kate ei saata lähteä ennen kuin tietää näkevänsä nuo kauniit silmät vielä avonaisena, elämää hehkuvana.
***
Päivää seuraavasta yöstä tulee varsin eriskummallinen. Sherlock ja John jakavat keskenään sohvan, mutta siinä nyt ei ole mitään kummallista. Kate istuu järkähtämättä valkealla tuolilla, jonka on hilannut sängyn viereen, eikä irrota otettaan kalpeasta kädestä edes nukahtaessaan. Lisäksi rikoskomisario Lestrade torkkuu toisella tuolilla huoneen perällä. Herätessään keskellä yötä hän valittaa selästään muttei lähde, vaikka Sherlock vakuuttaa näytöksen jatkuvan ilman poliisiakin.
”Hän ei välttämättä koskaan avaa enää silmiään. Elintoiminnot saattavat olla jo mennyttä, vaikka elimistö on huuhdeltu kahdesti”, John sanoo haukotellen, mutta Kate ainoastaan nyökkää, ja John vaipuu uneen.
Sherlock huokaa ja alkaa mutustella rouva Hudsonin lähettämiä pikkuleipiä. Anthea oli tuonut ne sairaalalle poikien evästykseksi saapuessaan Mycroftin seurana. Kaksikko ei ollut viipynyt kovinkaan kauaa, Mycroft oli vain vaihtanut muutaman sanan Katen kanssa, ilmaissut haluavansa kahdenkeskisen juttutuokion, kunhan asiat olisi ”saatettu jälleen järjestykseen”. Kate ei ollut ollut kykeneväinen kieltäytymään.
Sherlock nyrpistelee nenäänsä takilleen varisseille murusille ja pyyhkäisee ne lattialle, talloo kengillään penkin alle. Suklaamurukeksit eivät olleet koskaan olleet Sherlockin mieleen, mutta ainakin suklaa kohottaa verenpainetta, joten hän ottaa vielä toisen ennen kuin Molly saapuu tuomaan heille kaikille kahvia, joskin pari mukeista jäähtyy hiljalleen pöydällä.
”Lääkärit sanovat, että hänellä ei ole paljoakaan mahdollisuuksia. Vaikka Irenen immuunipuolustusjärjestelmä on hyvä, saattaa myrkkyannos olla jo liian paljon. Ei ole takeita, tuleeko hän enää lainkaan tajuihinsa, saati siitä että jääkö hän henkiin”, Molly kertoo, kun Sherlock kysyy asianlaitaa. Kysymys olisi liian kitkerä Katen huulien kestettäväksi.
Ja lopulta heitä on enää kaksi valveilla. Sherlock koettaa puhua Katenkin ummistamaan silmiään, tarjoutuu kertomaan jopa iltasadun, jonka hänen olisi pitänyt deletoida muististaan kauan sitten, mutta jostain syystä hän silti on tallettanut muiston lapsuudestaan, jolloin Mycroft tapasi kertoa sadun ennen silmien kiinni painamista. Se oli ollut Sherlockin suosikki, kertoi merirosvosta, joka seilasi pelottomana suurilla, mustilla vesillä. Kate kieltäytyy, väittää ettei voi nukahtaa ja saa kuulla torut, kun John herää aamuyöstä peitoksi saamansa Sherlockin takin värinään.
”Herätä hänet”, Sherlock mumisee Johnille vastatessaan kännykkään. Sallyn ääni kantautuu puhelimesta, kertoo uudesta tapauksesta, jonne Lestradea kaivataan, ja kysyy missä mies oikein on, kun ei kännykkäänkään saa yhteyttä. Sherlock lupaa välittää tuhopolton yksityiskohdat rikoskonstaapelille ja katkaisee puhelun ennen kuin saa yliannostuksen ärsyttävästä naisäänestä. Kun Sherlock ja John saavat vakuutettua, että tilanne on hallinnassa, Lestrade poistuu sairaalalta mukanaan muki kylmää kahvia - no jaa, ainakin sen kerrotaan kaunistavan.
John tuumii, että pitäisi lähteä, kun aikaisen aamun sininen sade vaihtuu aamupäivän värittömään nyyhkintään. Hän ei ole halukas viettämään koko päiväänsä siellä istuen, iltapäivällä sattuu kaiken lisäksi olemaan työvuoro.
”Minä en hievahdakaan tästä ennen kuin hänen silmänsä aukeavat tai sydämensä lakkaa toimimasta”, Kate mutisee vastaukseksi valkaistujen hampaidensa raoista, ja huonetta värisyttää huokaus.
”No, sitten minä lähden. Tarvitsen ruokaa. Sherlock?”
”Jään tänne.”
John väin nyökkää, kiskoo pusakan niskaansa ja työntää kädet taskuihinsa harppoen ulos masentavan elottomasta sairaalahuoneesta.
”Tämä on toivotonta, eikö olekin?” Kate kysyy kääntyen viimein katsomaan Sherlockia silmiin pitkästä aikaa.
”Mikään ei ole toivotonta ennen kuin sydän pysähtyy. Senkin jälkeen toivo on epämääräisesti käsitettävä asia, kaikki riippuu ajan kulusta ja miten aika käytetään.”
Kate huoahtaa ja luo katseensa takaisin Ireneen. Hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka kauan he ovat siinä jälleen hiljaa (jos Sherlockilta kysyttäisiin, hän osaisi kertoa vastaukseksi 36 minuuttia ja 47 sekuntia), kunnes hartaasti odotettu ihme tapahtuu.
***
Irene huomaa ensimmäiseksi heikentyneen vartalonsa, olkapään jota kolottaa kuin se olisi lyöty inhottavasti lattiaan, ja vatsan jota kiertää epämiellyttävä tyhjyys. Hän väräyttää silmäluomiaan, ahmii ripsien lomasta karkailevaa valoa uskaltamatta kuitenkaan räväyttää silmiään auki, hän vielä sokaistuisi. Desinfiointiaineen kimaltavan hajun perusteella ei tarvitse epäillä, etteikö aivan liian kapea sänky ole sairaalan omaisuutta, ja ruusujen tuoksahduksesta päätellen Kate on saap- Kate?
”Hyss!” Kate hyssyttelee oitis, kun Irenen pää nytkähtää sivulle. Kalvennut iho, huulet joiden puna on lohkeillut (turhaa sitä on sairaalassa korjailla) ja unta näkemättömät silmät kertovat Irenelle tarpeeksi, jotta hän voi hiljaa kuiskata torun:
sentimentaalinen hölmö. Kate kuulee, hymyilee hieman ja punehtuu poskistaan ennen kuin kumartuu alemmaksi ja vastaa sanojen sijaan fyysisellä kosketuksella, joka on aina ollut Irenen mielestä sanoja tehokkaampi vaihtoehto. Irene hymyilee suudelmaan, tunnustelee toisen huulia kuin olisi voinut lukea niiltä, kuinka monia suita ne ovat kohdanneet viimeisien viikkojen aikana. Jos hän on oikeassa, huulet ovat koskemattomat.
”Mitä ihmettä
sinä teet täällä?” Irene kysyy. Hänen äänensä rahisee kuin pienet kivet kenkien alla, mutta Kate on silti ilahtunut sen kuulemisesta.
”Ole hyvä vain, henkesi pelastaminen oli ilo.”
”Sinun piti olla Ranskassa.”
”No, papereideni mukaan olen ranskalainen, osittain oikein.”
”Kate”, Irene pyöräyttää silmiään, yrittää nousta kyynärpäidensä varaan mutta epäonnistuu ja valahtaa takaisin peitteille, jotka ovat inhottavaa polyesteripuuvillasekoitusta.
Kate ei voi olla huokaisematta Irenen nimeä huojennuksen kepeyttämällä äänellään ja suutelematta toista uudelleen. Hän sai selviytyä ilman Ireneä reilusti yli kuukauden, joten hän on ehdottomasti oikeutettu vielä toiseen suudelmaan. Eikä Irene käännä päätään, vaikka John saapuu huoneeseen aavistamatta lainkaan vastaanottoa, mutta hänen harmikseen Kate vetäytyy ja väläyttää pahoittelevan hymyn. Irene ei vaivaudu, suudelmat ovat ihastuttavinta, mitä hän tuntee, miksi niitä olisi pitänyt häpeillä tai pyytää anteeksi?
”Olet hereillä”, John sanoo varsin tarpeettomasti, mutta Irene vain hymyilee Katen puristaessa hänen kättään.
”Sherlock, sinun olisi pitänyt kutsua hoitaja. He haluavat tietää hänen heränneen.”
Muutamaa hetkeä myöhemmin vihreäpukuiset sairaanhoitajat pörräävät jo Irenen ympärillä, vaan siitä huolimatta hän ei päästä Katen sormia kirpoamaan kädestään. Irene puhuu kuiskauksin, kun hoitajat eivät millään voi kuulla, ja lupailee hassuja asioita. Se johtuu takuulla vain kipulääkkeistä, jotka ovat aivan liian vahvoja riutuneelle ja kaltoin kohdellulle keholle, pistävät pään oitis pyörryksiin. Hän kertoo valkeista uimarannoista, joiden hiekkaan tahtoo upottaa punapään niukilla bikineillä verhoillun vartalon, suudella kuun valossa, kun hitaasti laineileva meri huuhtelee rantoja. Irenen sanat maalaavat kuvia myös pienistä hirsimökeistä lumisten vuorten varrella, kapeista serpentiiniteistä, joita he ajaisivat kirkkaanpunaisella maasturilla. Irene tietää, että Kate tahtoo kokea sen kaiken ja muutakin, ihan mitä vain hän keksii.
”Mutta ensin”, Kate muistuttaa puristaen hieman tiukemmin kättä, ”meidän täytyy saada sinut pois täältä.”
EPILOGI
Valencian aurinko on kuumempi ja suurempi kuin Lontoon, se paistaa pilvettömältä taivaalta, nousee laakean valtameren takaa ja värjää syvän sinen raudanoranssiin, kunnes kiipeäisi minuuttien mittaan ylemmäksi ja saavuttaisi siveellisen kirkkautensa. Katen käsivarret ovat hellät Irenen vyötäröllä, leuka löytää paikkansa kaulan notkossa, jossa linja liukuu olkapääksi.
”Emmehän me mene enää minnekään?” Kate varmistaa hiljaa, hän haluaa kuulla olevansa se, jolla ainoastaan on väliä nyt kun työ on tehty. Ja Irene kääntyy ympäri, sillä ikkunan lävitse pujahtavat säteet värjäävät Katen kasvot vielä kauniimmin kuin Välimeren. Hän suutelee lupaukseksi raollaan värähtäviä huulia ja tarttuu kädestä, nykäisee lempeästi. He kulkevat pitkin matoitta jätetyn lattian takaisin parisängylle, jolla makaavat niin myöhään aamupäivään, että siivoojattarelle on huudettava
ilegado un poco más tarde.
***
Sebastian tuijottaa mustuuteen, suoraan eteensä räpyttelemättä, sillä räpäys ei tuo enää uusia sekunteja, kun syntymässä annetut ovat jo valumassa hukkaan. Hän painaa kuitenkin lopulta katseensa mustan kännykän laskeutuessa käteensä, kietoo sormensa sen ympärille ja katselee näyttöä.
”Puhu”, kantautuu käsky. Taistelijan, ei tohtorin.
”Kirjeeseen tuhrautuisi liikaa aikaa.
”Eikö aikaa meillä juuri olekin?” Sebastian naurahtaa ja kääntää leukansa ylös, hän ei ole koskaan nöyrtynyt kuoleman edessä, ei aio nytkään, vaikka tämä tanssi jää heidän viimeisekseen. Sebastian hylätään tanssisalin reunustalle, vaikka hänen jalkansa eivät olekaan vielä väsyneet.
Nyt on aika kumartaa tanssin päätteeksi.
”Sebastian Moran, sinun kotiintuloaikasi on mennyt jo viisi tuntia sitten! Sinulla on parasta olla hyvä syy.””Lisää huonoja uutisia, pomo. Singapore, Atlanta, Lissabon, Milano ja viimeisimpänä jopa Valencia ovat kaatuneet.”
”Kaatuneet? Mahdotonta.””Olemme käyneet viivytystaistelua, tiedät sen. Liian paljon tietoa väärillä ihmisillä. Ja nyt, Lontoonkin päämaja on kaatunut.”
”Eihän meillä ole päämajaa. On vain sinä ja minä ja-””Niin.”
”Sebastian. Sinä hengität vielä, kuulen hengenvetosi yhtä selvästi kuin sanasi, on aikaa. Lähetän miehet, kerro vain missä olet, niin kauan kuin sydän lyö on aikaa. Me voimme rakentaa kaiken uudelleen.””Kertomalla saan kuulan kallooni, tunnet kyllä protokollan vallan mainiosti. Soitin vain, tiedäthän, kertoakseni että oli ilo palvella teitä,
sir. Ja kuuntele: sinä olet feenikslintu, joten polta tämä kaikki helvetti mukanasi ennen kuin nouset jälleen tuhkasta. Äläkä huoli, minä tulen sinua vastaan, et voi eksyä matkallasi.”
Linjan toisessa päässä Jim nauraa, nauraa, hetken aikaa Sebastian luulee, ettei hän aio lopettaakaan. Jim saattaa olla maanisen hiljaa niin kauan, että se voi ajaa kenet tahansa hulluuteen, sillä äänettömyys merkitsee tukahdutettuja sanoja, jotka ääneen lausuttuna voivat räjäyttää koko maailman. Sebastian pelkää toisen poksahtavan omasta naurustaan, etteivät keuhkot jaksa kantaa seuraavaa hekotusta.
”Olen saatellut lukemattomat niille porteille, kuinka voisin unohtaa tien?” Sebastian ei vastaa. Aseen silmä mulkoilee häntä yhtä vakaasti kuin puhelun yhdistyessä, mutta nyt hän kuulee lähtölaskennan, joka aloitetaan kymmenestä.
”Me näemme vielä, Jim, ei ole lopullisten hyvästien aika. Taistele tämä sota voittoon, niin et menettänyt parasta ritariasi turhan tähden. Kun tulet, anna minun nähdä kuningaskuntasi vaakunan vain omalla verelläni tahrittuna.”
Hän saattaa kuvitella kuinka Jimin katse tummuu mustaksi graniitiksi, tämä varmaan tuijottaa ulos ikkunasta korkeita kattoja, etsii missä, missä. Mutta Lontoossa on ikkunoita liian monta, mahdotonta löytää oikea ajoissa.
Avatessaan silmänsä Sebastian erottaa vielä aseen ja sormen, joka painaa liipaisimen taakse kunnes vapauttaa kaiken.
