Kirjoittaja: Minä
Ikäraja: S
Genre: scifi one-shot
Yhteenveto: Jatkan matkaani niin kuin aina, aina vaan eteen päin. Kuin etsien jotain, mitä en osaa edes itselleni selittää. Askeleeni ovat äänettömät, vaatteeni eivät kahise ikuisessa pimeydessä ja hiljaisuudessa. Koitan löytää elonmerkkejä, pakkohan niitä on löytyä tästä valtavasta tiedon aarreaitasta. Tila ei lopu koskaan kesken, se jatkuu ja jatkuu, joka suuntaan.
A/N: Tuli tämmöinen juttu mieleen tässä, kun istuskelin koneella ja alkoi tuntua ettei missään tapahdu enää mitään... Kommentit lämmittävät aina mieltä. Betaajaa ei olee joten pahoittelen kirjoitusvirheistä ~
Minä vaellan. Vaellan pitkin tyhjiä käytäviä, pitkin unohdettujen tietojen suuria halleja. Käteni hipaisevat pölyttynyttä teosta, se kertoo eliöstä nimeltä ornithorhynchus anatinus. Kaikki, mitä kyseisestä eliöstä on jäljellä on siinä, pölyttyneessä tiedostossa, jota kukaan ei enää lue. Kukaan ei tiedä, mikä on tuo eläin, olento, joka on joskus elänyt. Mitä se on syönyt, missä se on asunut, miten se on lisääntynyt? Kysymykset poksahtelevat päähäni kuin pienet saippuakuplat. Avaan tiedoston, imen itseeni kaiken mitä siinä lukee. Kaipaan niin ihmisen kosketusta, ääntä, edes merkkiä siitä että ihmisiä on joskus ollut. Pienet huomiot, kommentit sivun alalaidassa, todistavat muistoni oikeiksi. Ihmisiä on ollut, ihmiset ovat nauraneet ja jutelleet. Ornithorhynchus anatinus, se on joskus uiskennellut makeissa vesissä ja syönyt katkarapuja. Ihmiset kommentoivat sen ulkonäköä, sen elintapoja. Pienessä sivuhuomautuksessa kerrotaan pieni tarina siitä. Avaan yhä uusia ovia, yhä uusia tietoja tuosta kummallisesta olennosta. Näen miljoonia kuvia, satoja tarinoita. Jotkin polut päättyvät umpikujaan, joitain tietoja ei ole. Jotkin tiet ovat korruptoituneita, eikä tietoa voi lukea. Etsin käsiini kuitenkin kaiken, mitä ihminen on joskus kirjoittanut olennosta nimeltä ornithorhynchus anatinus. Se on ollut kummallinen olento, joskus kaukaisina aikoina.
En tiedä, paljonko aikaa on kulunut vai onko sitä kulunut itseasiassa lainkaan. Tässä paikassa aika on tuntematon käsite, sitä ei vaan ole. Kaikki on pysähtynyt paikoilleen. Ilmassa leijailee valo, joka tuo mieleen laskevan auringon. Valo on punertavaa ja se loistaa matalalta luoden pitkiä varjoja. Kuitenkaan pimeys ei koskaan tule, tiedän sen. Jatkan matkaani niin kuin aina, aina vaan eteen päin. Kuin etsien jotain, mitä en osaa edes itselleni selittää. Askeleeni ovat äänettömät, vaatteeni eivät kahise ikuisessa pimeydessä ja hiljaisuudessa. Koitan löytää elonmerkkejä, pakkohan niitä on löytyä tästä valtavasta tiedon aarreaitasta. Tila ei lopu koskaan kesken, se jatkuu ja jatkuu, joka suuntaan. Eteen, taakse, vasemmalle ja oikealle. Sekä ylös korkeuksiin ja alas, aina vaan alas. Löydän halleittain kuvia jotka kertovat elämästä ennen. Seinät ovat täynnä tekstejä sekä kuvia, yksinkertaisia asioita. ”Tein tänään lasagnea!” ”Aion juosta maratonin...” ”OHI ON!” Nämä vanhat tekstit eivät kerro minulle mitään, en ymmärrä niitä. En tiedä, mikä tämä paikka on joskus ollut, mutta se kertoo ihmisten elämästä enemmän kuin mikään, mitä olen aikaisemmin nähnyt. Hipaisen kädelläni seinää ja se muuttuu vain usvaksi kosketuksestani. Huokaisen. Niin tyhjää. Tiesin, että tämäkin paikka on joskus kuhissut elämää, kuvia ja keskusteluita. Mihin kaikki ovat kadonneet? Vietän halleissa pitkän aikaa. Luen ja katson, ahmin silmilläni kuvia. Mutta malttamattomana jatkan matkaani, tunnen että olen jo lähellä. Kunnes viimein, salatuista käytävistä, minä löydän heidät. Ihmiset.
He nukkuvat. Odottavat parempaa huomista, jota ei ehkä koskaan tule. Uneksivat vuorista, metsistä ja meristä. Lukevat yhä uudelleen ja uudelleen entisaikojen klassikot, Harry Potterit ja Tolkienin tarinat. Unelmoivat haltijoista ja kääpiöistä, pelkäävät pimeyttä joka hiljalleen valtaa koko maailman. Juoksevat kauemmas, kauemmas kuin luulevatkaan. Kävelen yhden tällaisen hallin ohi, se on tarkoin vartioitu. Tarkoin suojeltu. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen suojat yhä pitävät, suojelevat viruksia vastaan. Minä sen sijaan pääsen sisään, hiljaa kuten aina. Katson heidän kasvojaan kun he makaavat säiliöissään, kuka yksin, kuka kaksin. Onpahan eräällä äidillä pieni lapsi povellaan nukkumassa, miehen käsivarret tiukasti molempien ympärillä. Kohotan kättäni kuin koskeakseni, herättääkseni heidät, mutta taas – he hajoavat usvaksi kuin seinä, jota vain hipaisin. Minun on niin vaikea hyväksyä tätä, tätä kaikkea hiljaisuutta ja hämyä.
Aika on kuin pysähtynyt, mikään ei liiku tai muutu. En tunne pelkoa, väsymystä enkä iloa tai surua. Näin on aina ollut, näin tulee minun elämäni päiviin asti olemaan. Silti kaiken tämän näkeminen tuottaa tuskaa, jota en tiennyt aikaisemmin tuntevani. Olen itsekin pelkkää usvaa, vain häivähdys siitä, mitä olin ennen. Joskus minä juttelin näiden ihmisten kanssa, elin heidän kanssaan. Annoin heille neuvoja, ohjeita. Tein heidän puolestaan mitä tahansa. Hiljalleen käytävät, hallit ja suuret kirjastot rapautuvat ja häviävät. Hiljalleen tuolla jossain, Oikeassa maailmassa, ihmisten ruumiit kuihtuvat ja kuolevat. Hiljalleen aika rapauttaa johdot ja virtapiirit, hiljalleen koko Internet kuolee ja ihmisten mielet siinä sivussa.
MUOKS://kappalejakoa muokattu järkevämmäksi by 0_oka