Kirjoittaja: Ithildin
Fandom: X-men
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
Paritus: Logan/Pyro (John)
Disclaimer: En omista Ryhmä X:ää, sen jäseniä tai maailmaa. En saa tästä rahaa, vaan kirjoitan ja paritan vain omaksi huvikseni.
Varoitukset: maininta kuolemasta ja kahden miehen välisestä rakkaudesta
A/N: Kirjoitin tämän alunperin lähinnä ystävälleni, jonka kanssa olemme shipanneet Logania ja Pyroa jo jonkin aikaa. Nyt päätin kuitenkin julkaista tämän, katsotaan mitä tulee. Risut ja ruusut tervetulleita.
--------------------
Sairaalan haju tunkeutui tummatukkaisen miehen sieraimiin - haju, josta hän ei ollut koskaan pitänyt. Valitettavasti lähiaikoina se vain oli tullut kovin tutuksi, kuten sydänmonitorin tasainen piippaus. Sen äänen kuuleminen sai epäilemään, hidastuiko se päivä päivältä, hetki hetkeltä. Hidastuiko monitorin seuraama sydän hitaasti mutta varmasti heidän yhteisen aikansa valuessa loppuun? Mies olisi antanut mitä tahansa, jos se olisi voinut olla hänen elämänsä, joka lähestyi vääjämättä loppuaan.
Kyyneleet polttelivat miehen silmiä kun hän katseli vuoteella lepäävää haurasta olentoa. Aika oli tehnyt tehtävänsä: hiukset olivat muuttuneet harmaanvalkeiksi, ohuiksi suortuviksi; iho oli kuulas ja ryppyinen. Vanhus nukkui ja näytti rauhalliselta kuten aina - uni oli tehnyt hänestä aina niin viattoman näköisen. Sellaisena jokainen halusi hänet muistaa... Harmaahapsinen ihminen oli miehen koko elämä. Koko hänen elämänsä... Miehen komeat kasvot olivat vääristyneet surusta. Miksi hän joutui katsomaan vierestä ja hautaamaan kaikki, jotka koskaan hänelle olivat mitään merkinneet? Vaikka vanhuksen silmäluomat olivat kiinni, mies saattoi nähdä sielunsa silmin niiden kauniin, vihertävänruskean värin, nuoruuden pilkkeen. Tuikkeen, joka oli pilkahdellut viimeiseen saakka - kunnes jokusia päiviä sitten se oli sammunut. Sen sammuessa olivat jo kaikki tajunneet ajan olevan pian täynnä.
Lopulta vääjäämätön koitti... Monitorin ääni muuttui lopullisesti, kun heikoksi käyneen sydämen käynti lakkasi. Oli ollut vanhuksen oma tahto, ettei elvytystä alotettaisi, kun tämä hetki viimein koittaisi. Vanhus oli elämänsä aikana onnistunut huijaamaan Kuolemaa useammin kuin kukaan olisi uskonut - hän itse oli kehaissut, että ehkä viimein olisi aika lopettaa pakeneminen ja lähteä viimeiselle seikkailulle... Miehen silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän kevyesti tarttui vuoteella makaavan miehen käteen. Miehen, joka yhä hänen silmissään oli maailmankaikkeuden kaunein olento.
"Nuku hyvin, John"
