Kirjoittaja: Vanamo
Nimi: Voiko kyyneliin hukkua?
Ikäraja: K-11
Varoitukset: kuoleman läheisyys
A/N: Voi miten tuntuukaan hyvältä taas raapustella pitkän tauon jälkeen. Olen rakastunut sanataiteeseen, joten juonesta lienee vaikea saada kiinni. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta. Kuulen mielelläni mielipiteesi.Voiko kyyneliin hukkua?
Huoli on laskostunut tiiviiksi ryppykerrostumiksi Hilkan kasvoille. Murehtimiseen uhratut kellonkierrot ovat jättäneet jälkensä kyppyräiselle leualle. Edes pitkällä retkottava alahuuli ei kätke uurteita alleen. Kyyneleet kupruavat syvältä vanhan naisen kasvojen sisuksista. Kuoppiinsa kaivautuneet pienet silmät suoltavat ulos pisaravirtaa, joka myötäilee kasvojen uurteista olemusta. Hilkan nenästä norottaa ohut räkäpylväs, jonka vanhus hankaa kämmensyrjäänsä ja pyyhkäisee sitten padanhelmaansa.
Lattialaudat narisevat. Vanhan puun hiljaiset, vain kuuntelijansa korvaan kantautuvat huokaukset kielivät luvattomista askelista. Hilkka nielaisee ylähuulelleen kertyneen kyynellammikon. Suussa maistuu sydämestä asti kumpuava katkeruus. Räkä saa Hilkan naaman tuntumaan tahmealta ja jäykältä. Hän kietoo kätensä paitansa helman huomiin ja hinkkaa kasvojaan kovakouraisesti. Rypyt aukenevat hetkellisesti käsien liikkeen voimasta ja vanhuuden verhon taa sulautunut nuoruus valaa pienimuotoista urheutta vanhan naisen itseensä käpertyneeseen olemukseen. Hilkka jatkaa naamansa taputtelua, iskee tylpät sormenpäänsä ryppykasautumien väliin ja rullaa niitä aukinaisiksi. Kokonaisvaltainen kolotus, nyrpinnän jälkituntu, saa Hilkan kyynelvirran tasaantumaan. Jäljellä on enää pieni tietoinen surullisuus.
Kellarin katosta rapisee vienoa pölyä kohti lattiaa. Vanhassa, kellertävässä valossa pölyhiukkaset näyttävät hopeanmurusilta, mutta kun Hilkka ojentaa kurttuisen kätensä avonaiseksi hopealaskeuman alle, saa hän kämmenelleen pelkkää nöyhtäistä rihkamaa, hohtonsa hävittänyttä pölyhopeaa. Pölylaskeumista muodostuu pientä kuivaa sadetta, jonka olemassaolo on epävarmaa aina sen jälkeen, kun rypäs on tavoittanut lattian alleen.
Hilkka hukuttautuu hämärään, mutta kellari on pieni, ja hänen mieleensä pesiytyneet ajatukset palaavat aina luokse. Lattialautojen huokailu on melankolista laulantaa. Yläkerrassa edestakaisin laahautuva askelvirta saa sen kuulostamaan melkein musiikilta. Perinnemusiikista lautojen hytkyntä on kaukana. Hilkka on aina toivonut kuolevansa hienovaraisen, tutun ja turvallisen sävelmän soidessa.
Pöly kihertää Hilkan keuhkoissa ja tekee hengityksestä rahisevaa. Uloshengityksen kanssa Hilkalla on ollut ongelmia jo puolivuosikymmentä. Avaavan astmalääkkeen resepti siirtyi sähköiseksi, eikä Hilkka enää tiennyt, kuinka kummassa sen olisi voinut tavoittaa. Nykyään kaikki maksaa, mutta rahaa on olemassa vain numeroina suurissa järjestelmissä. Pankki – se mistä eläkettä ainakin ennen annettiin seteleinä – on auki vain arkipäivien aikaisina aamutunteina. Eikä Hilkka silloin rohkea ylittää ulkokynnystään. Sillä on jotain tekemistä menneisyyden kanssa, mutta Hilkka pitää itsensä kiireisenä, jottei joutuisi käsittelemään tapahtunutta.
Kellarihuoneessa ei ole akkunaa. Lämpökin hohkaa aina ylöspäin, aina yläkertaan asti. Ja yläkerran ovi on säpissä, avain roikku nahkaremmissä Hilkan kaulassa. Hänen niskansa poimut ovat nielleet ketjun sisäänsä. Kellari ei edes oikeastaan ole kellari, sillä kellarit ovat paikkoja, joissa ihmiset säilyttävät ylimääräistä roinaa ja ajanpakinaa säilytyslaatikkoihin ahdettuna. Hilkan kellari on pikemminkin komero, neljän seinän rajaama ahdas piilopaikka. Kemmeltävän lampun ja pölysateen lisäksi siellä on vain koristearkku ja nenään käyvä löyhkä. Hilkka ei itkultaan haista huonetta ympärillään.
Lattialaudat ovat hiljaa. Hilkka pinnistää kuuloaan, mutta hänen korvansa saavat vastakaiuksi pelkkää seinistä ponnistavaa tinnitusta. Hilkka pelkkää vaeltajan kavunneen yläkertaan. Valkoiseksi tärisevin käsin rapattu ovi ja tarroilla päällystetty munalukko tuskin estäisivät luvatonta tunkeilijaa.
Hilkka nyhtää hihaansa ylemmäs ja onnistuu hämäryyteen tottuneilla silmillään tihrustamaan kellonajan. Se on tasan kolme. Mahdollisesti yöllä, mutta luultavammin päivällä. Hilkka aistii ulkona taloa verhoavan pimeyden, mutta tammikuussa taivaankansi tarjoaa etelässäkin valoa vain niukalti, joten valoisuusaste ei ole tae ajankohdasta. Ehkä hänenkin olisi pitänyt ostaa sellainen digitaalinen kello, joka Amerikan tyyliin taltio numerosarjan jälkeen kirjaimet yön tai päivän mukaan. Tosin ne lyhenteet ovat englanniksi, joten tuskin Hilkka olisi kyseisestä kapistuksesta sen suuremmalti hyötynyt.
Rappusten narina kiirii Hilkan korviin, mutta toisin kuin hän uumoilee, sitä ei seuraa oven rysähdys. Ovi on hiljaa, eivätkä sen saranat vaikeroi. Kapuaja askeltaa portaikon alas. Muisto suljetusta yläkerrasta jää hänen kengänpohjiinsa asumaan, ja kävelyssä on astetta määrätietoisempi sävy.
Kuolemalla ei ole jalanjälkiä. Asia on vaivannut Hilkkaa jo pitkään. Joka vuosi roudan laskeuduttua pihanurmelle hän on tallannut askelillaan tonttinsa rajoja, mutta aina palannut sisälle taloon seuranaan vain omien kumisaappaidensa muotoamat painaumat. Kuolemalla tuskin on peilikuvaakaan, sillä sen ollessa läsnä yläkerrassa, se ei heijastunut makuukammarin seinän peittävästä peilistä. Tuskin sillä on edes käsin kosketeltavaa olemusta, sitäkin Hilkka on pohtinut kauan. Suljettuaan yläkerran sisäänkäynnin hän oli vartonut rappusten kupeessa kokonaiset viikonpäivät vierastaan vartoen. Ovi ei ollut auennut, eikä lukko kopissut puuta vasten. Kuolema ei ikinä kivunnut rappusia alas, mutta portaikon askelmat olivat narahdelleet.
Kellarin pölysade yltyy. Lattialautoja puhutellut askelpari saa seurakseen toisen, kolmannen, neljännen. Hermostus karahtelee Hilkan kurkussa. Hän ei ymmärrä. Kutsumattomalla on seuraa.
Keittiön lattia - kellarin katto -, vaikeroi. Hiljainen puhina muuttuu lankkujen kovaääniseksi ulinaksi. Hilkka kuulee, kuinka kaappeja availlaan ja suljetaan. Ponnekkaasti, mutta rauhallisin elkein. Alahyllykön avausliikkeessä on voimaa, mutta varovaisuutta. Saranat kujeltavat.
Itku on kaikonnut Hilkan kasvoilta. Pelko on edelleen ennakoitua, rintalastassa jyskyttävää odotusta, joka on valmiina lamauttamaan koko vanhan olemuksen. Hilkka yrittää kovasti tuntea puhdasta surua katkeroituneen murheensa sijaan. Kun hänen nenänsä ei ole enää räkärihmassa, alakuloisuus on helppoa. Menetys haisee ahtaissa oloissa ja maistuu vaivalloisessa hengitysilmassa. Hilkka nyhjäisee kaulassaan roikkuvan avainnauhan paidankauluksensa sisäpuolelle. Se tuntuu viileältä vasten pelkoa hohkaavaa ihoa, vaikka talven kylmyys tuntuu samanaikaisesti asuvan Hilkan ihokerroksen alla. Avain on vanhaa ja vankkaa tekoa, ja usko piukeana menneiden vuosikymmenien valmistuslaatua kohtaan Hilkka tahtoo kovasti luottaa avaimen avaaman lukonkin olevan murtamaton. Mutta ei se ole.
Rappuset natisevat jälleen. Tällä kertaa ylös kapuaa askelparien sarja, jokainen porrasaskelma narahtaa kuudesti aina uuden kengänpohjan koetellessa sen kestävyyttä. Hilkan korvissa humisee, eikä hän tiedä, onko hänen kuulemansa munalukon murtoa vai puuoven paukuntaa vai sahan surinaa. Huutoakin hänen sisäänpäin kääntyneet korvalehtensä ujuttavat terävästi aina hänen tajuntaansa asti. Tosin Hilkka ei varmaksi voi vannoa, mikäli huuto on lähtöisin muualta vaiko hänen omista äänihuulistaan. Hilkka ei ole huutanut – saatikka kuullut huutoa – pitkään aikaan, joten sen sanaton melu kuulostaa vieraalta.
Kaikki menee niin kovin sekavaksi, vaikka Hilkka yrittää pitää tolkkua tajuntaansa tunkeutuvien ärsykkeiden käsittelyssä. Melua on ihan liikaa, kuin koko ajanpakinaa kärsinyt talo vaikeroisi ja voivottelisi ja sen surumieliseen meluun yhtyisi monipäinen, nuottiviivaston ulkopuolinen miespainotteinen mölykuoro huutoineen. Sopraano-osuudeksi kaiken sen äläkän keskellä jää Hilkasta kumpuava yltyvä parku. Hilkka on joskus aiemminkin miettinyt, miten niiske löytää tiensä ulos suljettujenkin huulien välistä. Kun hän viimeksi itki, se oli yläkerran tapahtumien aikaa.
Kellarikomeron ovi murretaan helpolla kädenliikkeellä. Hilkka könyää keräasennostaan koristearkun taa ja nielee ulvaisunsa. Sitten hän puristaa huulensa tiiviiksi, ilmaa sen paremmin sisään kuin uloskaan päästämättömäksi viiruksi ja antaa kyynelten tulla. Hilkasta tuntuu, kuin niitä valuisi takaraivosta asti, kumpuaisi syvältä vatsanpohjasta kohti kurkkua ja imeytyisi ryppyisen ihon läpi suoraan suuhun. Se tuntuu jokseenkin sen kaltaiselta, kuin olisi vedenvarassa aavalla merellä, mutta suolan sijaan Hilkkaa kirvelee pohjaton piina. Kyyneliin ei ole helppo hukkua, mutta niiltä on mahdotonta pelastaa.
Äänet lähenevät Hilkkaa paksuna, läpitunkemattomana rintamana. Ne valuvat portaita alas ja kuulostavat rantaan rikkoutuvilta aalloilta. Hilkka ei voi avata katsettaan, sillä hänen silmänsä ovat syvällä kyynelkalvon alla. Aallot ovat lähempänä, ne tuntuvat hänen ihollaan tunnustelevina käsinä ja hänen kasvoilleen putoavina sanoina. Huudot hiljentyvät, vaihtuvat tanakalla äänellä lausuttuihin käskyihin. Hilkka päättää hengittää. Hän yrittää raottaa huuliaan, mutta niiden väliin avautuvasta pienestä raosta valuu henkitorveen vain lisää kyyneliä. Ja Hilkka miettii, että niihin tosiaan voi hukkua. Tunkeilijat – ne taloon luvatta tulleet äänenlähteet – kokeilevat Hilkan pulssia ja tavoittavat pelkän kyynelten kohinan vanhan naisen suonissa. Kuolemalla ei ole jalanjälkiä eikä Hilkan tarvitse itse astua tietään yli kynnyksen ja ulos pimeään päivään. Yläkerrasta kannetaan toinen tumma pussi, joka kätkee sisäänsä ihmishengen entisen olinpaikan. Molemmat viedään pois, eikä kukaan katso taakse vanhaan taloon. Pihamaalle piirtyy kahdet askelparit enemmän kuin on tunkeilijoiden jalkaparien määrä.
Kahden vanhuksen kuolinsyyt kirjataan hutiloiden, harjoittelijoiden ollessa vähänhalutun lauantaivuoron kynänhaltijoina. Raporttiin sanellaan miehelle hengenmenon syyksi hukkuminen, todetaan että kyseessä on rikos, mutta jätetään asia sitten sikseen. Kuolovuosia on ukolle ehtinyt kertyä jo kaksitoista ja ainut epäilty tuotiin asemalle hengettömänä. Naisenkin kuolinsyyksi kerrotaan hukkuminen, ihmetellään hieman kuivia olosuhteita, muttei vaivata asian epäloogisuudella päitä sen enempää.
Arno Eevert Tiaisen hautajaiset ovat tulevana tiistaina Pansion pienkirkossa vanhan partioneuvoston toimesta. Siunaus on lyhyt ja koruton, eikä kukaan jätä kukkia haudalle. Kirkonpenkeissä niiskutetaan muutaman kerran, mutta kuluneet kaksitoista vuotta ovat kuivattaneet kyynelistä valtaosan.
Hilkka Eriikka Tiaisen siunaustilaisuus toimitetaan lapsenlapsen pojan verrattain suuren omaisuuden ja vaalikampanjalle myönteisen avokätisyyden turvin keskiviikkona Raisiossa. Tilaisuudessa luetaan Isä Meidän, eikä kukaan kerro Hilkasta mitään. Valitaan polttohautaus, mutta nimilaattaa ei muisteta tilata.
Keskiviikon ja torstain välisenä tammikuun loppupuolen yönä tuulee Pansiosta kohti pohjoista. Aamulla oman läheisensä haudalle kynttilää vievä ohikulkija ihmettelee, kuinka vastahaudatun kuolinvuodeksi on ilmoitettu 12 vuoden takainen vuosiluku. Sivuuttaessaan Arno Eevertin haudan hän ehtii nopeasti kummastella, kuinka mies on laskettu haudan lepoon ilman sukunimeä. Pienet tuhkanmuruset peittävät tumman kiven sukunimikaiverruksen, mutta kukaan ei katso niin tarkkaan, äimistelee vain ja jatkaa matkaansa.
Kuolemalla ei ole jalanjälkiä, mutta kun Tiaisten vanha asuintalo huutokaupataan sydämettömien jälkeläisten toimesta, on jalanpainaumien määrä pihamaalla omiaan houkuttelemaan sisään lisää potentiaalisia ostajaehdokkaita. Niin monta jalanjälkeä talon edustalla, että jotain nähtävää on sisälläkin.
