Ficin nimi: Matkustamisesta
Kirjoittaja: Fangwen
Beta: Sukkulahan tämän tuossa lukaisi joten kehtaan väittää hänen olevan beta.
Fandom: Kreikan mytologia (ja kaikki yllättyivät, eikös?)
Genre: Draamaahan tämä taitaa taas olla.
Ikäraja: Sanon K-11 koska Apollon ja Hermeshän ovat loppujen lopuksi veljeksiä ja he melkein tekevät tässä jotain, joten juu.
Paritus/Päähenkilöt: Apollon ja Hermeshän siellä
Summary: Miksi Hermes matkustaa yleensä yksin?
Varoitukset: Kai tässä pitäisi insestistä varoittaa (ks. genre) maininta agressiivisesta emokengurusta.
Vastuunvapaus: Apollon ja Hermes eivät valitettavasti ole minun...en ole ihan varma, kelle heidän pitäisi sanoa kuuluvan, mutta noh, minun eivät ole, leikin nyt vain vähän.
A/N: Tästä piti tulla erilainen, mutat tästä tulikin sitten tällainen. Hupsis. Ja anteeksi, etten osaa enää nähtävästi kirjoittaa muita kuin juonettomia pikkuficcejä. En ollut ihan varma, olisiko sittenkin pitänyt pistää fandomiksi Percy Jackson, koska mainitsin Hermeksen keksineen internetin ja Apollonin surkeat haikut, jotka siis ovat Rick Riordanin kirjoista, mutta korjailen kyllä jos joku on sitä mieltä että sen pitäisi olla Percy Jackson eikä Kreikan mytologia.
Matkustamisesta
Apollon ajeli hiljakseen pitkin taivaankantta punaisella avoautollaan nauttien alleen levittäytyvästä näkymästä: peltoja, metsiä, vuoria, kaupunkeja, ja ihmisiä. Paljon ihmisiä, muita eläviä olentoja unohtamatta. Olentoja, jotka eivät pärjäisi ilman häntä. Tai no, tarkemmin sanottuna ilman aurinkoa, sen suomaa valoa ja lämpöä, mutta aurinko tarvitsi jonkun ohjaamaan itseään, jä se joku oli Apollon, oli ollut siitä lähtien kun Helios oli häipynyt -vai pitäisikö sanoa haipunut- maisemista. Ja olihan Apollon antanut maailmalle muutakin tärkeää: musiikin ja parannustaidon näin esimerkiksi. Elämä ilman musiikkia olisi kidutusta ja ilman parannustaitoja ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon jo ajat sitten.
”Sinä se sitten olet aina niin vaatimaton”, kuului ääni Apollonin vierestä, aivan kuin joku olisi kuullut hänen ajatuksensa.
”Paraskin puhumaan, herra joka-melkein-tukehtui-itserakkauteensa-keksittyään-internetin”, Apollon tuhahti vilkaisemattakaan viereisellä penkillä istuvaan henkilöön. Ei hänen tarvinnut, kyllä hän tiesi ilmankin kuka siinä istui. Hermeksen äänen hän nyt olisi tunnistanut milloin tahansa. ”Sitä paitsi, kuka sanoi että ajattelin mitään itserakasta? Mistä sinä tiedät, vaikka olisin juuri mielessäni kuolannut Afroditea?”
Hermes purskahti raikuvaan nauruun. ”Siinä tapauksessa sinä et olisi ollut täällä yksin, mehän tiedämme, miten taitava Afrodite on vaistoamaan häneen kohdistuvat fantasiat. Sitä paitsi, se näkyy naamastasi. Tuo itserakas virne riittäisi sokaisemaan puolet maailman väestöstä yhdellä kertaa.”
”Kuka täällä muka virnuilee...” Apollon mutisi. ”Missä sinä olet ollut?” auringon jumala kysyi vaihtaen aihetta.
”Kuulostat ihan siltä kuin olisit vaimo joka odottaa selitystä sille miksi mies tulee kotiin baarista kolme tuntia myöhässä jälkiä kaulallaan. Mutta älä huoli kulta, en ole käynyt vieraissa”, Hermes kujersi viimeisen lauseen ällöttävän siirappisella äänellä.
Apollon pyöräytti silmiään aurinkolasiensa takana. ”Kyllä sinä tiedät, ettei minua kiinostaisi vaikka olisit hyppinyt aropupuna läpi kaikkien maailman naisten vuoteet ja maannut jokaisen kanssa vähintään viisi kertaa. Artemista se kyllä saattaisi kiinostaakin. Hän olisi luultavasti erittäin valmis murhaamaan sinut. Kerro nyt, missä oikeasti olet ollut.”
Hermes naurahti ja äänistä päätellen etsi mukavampaa asentoa nahkaisella penkillä. ”Vähän siellä täällä. Brysselissä, Hong Kongissa, Johannesburgissa, Reykjavikissä, Lontoossa, Washingtonissa, Las Vegasissa, Moskovassa...Kaikkialla.”
”Miksi?” Apollon kysyi tietäen tosin jo vastauksen.
Hermes kohautti olkiaan. ”Se on hauskaa”, jumala vastasi lyhyesti.
”Pääsisinkö minä joskus mukaan?” Apollon kysyi, vaikka vastaus tähänkin kymykseen oli hänelle jo tuttu. Hän on kysynyt tätä ennenkin, mutta kysyi silti yhä uudelleen.
Hermes huokaisi. ”Apollon, tästä on puhuttu. Ja vastaus on edelleen ei.”
”Miksi ei? Eikö minun seurassani ole muka hauskaa?” Apollon kysyi loukaantuneena.
”En minä sitä tarkoita. Mutta se ei olisi silloin enää sama asia. Ne retket...Ne ovat niitä harvoja hetkiä, jolloin saan olla oikeasti vapaa. Tai jolloin ainakin voin uskotella itselleni olevani täysin vapaa. Vapaa ihmisistä, vapaa jumalista, vapaa töistä, vapaa kaikesta. Edes hetken. Jos minulla olisi joku mukanani...se ei olisi enää sama asia. En olisi vapaa, vaan sidottu johon kuhun toiseen. Minun pitäisi ottaa joku muu huomioon itseni lisäksi. Kysyä hänen mielipidettään. En voisi enää tehdä kaikkea oman pääni mukaan. En pystyisi enää pitämään kaikkia lankoja itselläni, vaan minun olisi pakko luovuttaa edes pari niistä sille toiselle. Minä lähden niille matkoille juuri siksi, että ne ovat ainoita hetkiä, jolloin muiden mielipiteet ovat täysin merkityksettömiä, sillä silloin muita ei ole. On vain minä ja maailma, täynnä lukemattomia uusia ja vanhoja asioita, selvittämättömiä ja selvitettyjä mysteerejä. On metsiä, joiden jokaista neliömetriä en ole vielä samoillut, maisemia, joita en ole vielä nähnyt, paikkoja joissa en ole vielä käynyt, asioita, joita en ole vielä pohtinut, arvoituksia, joita en ole vielä ratkaissut. Niin paljon seikkailtavaa. Ja ne seikkailut minä haluan käydä yksin.” Hermes selitti. Apollon oli jo avaamassa suutaan vastalauseeseen, mutta Hermeksen käsi hänen kädellään sai sen sulkeutumaan. ”Kyllä, sinäkin olisit sellainen. Et sinä pystyisi nielemään jokaista päätöstäni tai oikkuani mukisematta. Sinä et ole koira, vaan jumala. Enkä minä ole sinun isäntäsi, vaan veljesi. Me jumalat olemme sellaisia. Me emme hyväksy sitä, että asiat tehdään eri tavalla kuin haluamme. Se vain on niin. Siksi minä matkustan yksin. Mutta ehkäpä me voisimme joku päivä mennä yhdessä matkalle. Viime kerrasta on jo aikaa.”
”Miten ne meidän yhteiset matkamme eroavat niistä sinun matkoistasi? Miksi minä pääsen mukaan joillekin matkoille mutta toisille taas en?” Apollon kysyy.
Hermes naurahti. ”Juurihan minä selitin. Minun matkani ovat minun matkojani, vain minulle itselleni tarkoitettuja. Eivät ne enää olisi minun matkojani, jos ottaisin jonkun, esimerkiksi sinut, mukaani. Meidän yhteiset matkamme taas ovat, noh, meidän matkojamme. Minun ja sinun. Niitä ei ole tarkoitettu minulle tai sinulle yksin, vaan molemmille. Meille. Siksi sinä pääset niille mukaan. Yhteisellä matkalla on vaikea olla yksin.”
”Minne menisimme?” Apollon kysyy hyväksyen selityksen.
”Minne haluaisit? Minulle käy mikä tahansa muu paitsi Japani. En halua, että saat enää yhtää enempää intoa rustata haikuja.”
”Väitätkö sinä, että haikuni ovat huonoja?”
”Ei Japaniin.” Hermes totesi tiukasti.
Apollon murahti. Tuosta puhuttaisiin vielä... ”No miten olisi sitten Australia?”
”Kenguruja katsomaan, vai?”
”Jos haluan mennä katsomaan kenguruja, menen eläintarhaan.”
”Miksi sitten?” Hermes kysyi äänessään jo ripaus uteliaisuutta.
Apollon kohautti olkiaan. ”En ole käynyt siellä pitkään aikaan.”
”Kuinka pitkään?”
”En sen jälkeen, kun äkämystynyt naaraspunakenguru melkein potki pääni irti kun erehdyin rapsuttamaan sen poikasta leuan alta.”
Hermes pärskähti. ”Milloin tuo tapahtui?”
”Joskus 1600-luvulla kai, niihin aikoihin kun eurooppalaiset ensi kerran sinne saapuivat. Päätin käydä vähän katsastamassa paikkaa ja heti sain kimppuuni vihaisen naaraan.”
Tällä kertaa Hermes nauroi. ”Siinä tapauksessa me menemme Australiaan...Kunhan sinä lupaat olla raahaamatta minua oopperaan. Vastavuoroisesti minä lupaan suojella sinua jokaiselta vastaan tulevalta kengurulta.” Hermes totesi ja Apollon pystyi aistimaan tuon virnistyksen katsomattakin. ”En tarvitse suojelua.”
Hermeksen virne leveni, nyt se kuului jo hänen äänestäänkin. ”Etpä. Enkä minä tarvitse oopperaa. Olemme siis tasoissa.”
”Australiaan siis? Milloin?”
Hermes kohautti olkiaan. ”Sitten kun saan revittyä jostain vapaata. Töitä on vähän päässyt kasaantumaan. Lupaan kyllä ilmoittaa, kun saan työvyöryn vähän tasoittumaan.”
”Onko sinulla kovakin kiire?”
”Ainahan minulla on.” Hermes irvisti hieman.
”Miksi sitten istut siinä etkä huitele ties missä tekemässä hiki hatussa töitä?” Apollon uteli.
”Haluatko että lähden?”
”En. Tosin, voisit kyllä tehdä jotain muutakin kun vain istua siinä”, Apollon vihjasi.
”Jaa? Onko sinulla kenties ehdotuksia?” Hermes nojautui Apolloniin päin ja kuiskasi kysymyksen hänen korvaansa saaden jumalan värähtämään. Varkaiden jumalan äänestä paistoi taas virne, joka taisi tällä kertaa olla enemmänkin rietas kuin huvittunut.
”Voi kuule, montakin...” Apollon totesi hymyillen.
”Esimerkiksi?” Hermes oli hivuttautunut jo melkein Apollonin syliin.
”No näin ensiksi voisit vaikka hankkiutua eroon vaatteistamme. Voisimme myös siirtyä jonnekin vähän mukavampaan paikkaan...Ei sillä, autoseksikin on välillä aika kuumaa.”
Hermes, joka istui jo hänen sylissään, nauroi jälleen, mutta tällä kertaa nauru kuulosti enemminkin kehräykseltä, jotenkin kissamaiselta. Apollon kurottautui ensin painamaan auton automaattiohjaukselle ennen kuin tartui veljeään vyötäröstä, sulki silmänsä ja siirsi heidät muualle Hermeksen nauru korvissaan kaikuen.
A/N2: Kommentit toivottuja, tämä paritus ja nämä jumalat yleensäkin ovat minulle melko tärkeä juttu ja olisin iloinen, jos saisin palautetta ja onnistuisin jotenkin kehittymänä näiden kahden kanssa...Heidän keskusteluaan oli muuten pirullisen vaikea kirjoittaa.
