Title: Vajoan
Author: Aimtist
Fandom: Bleach
Paritus: Byakuya/Ichigo, mainintoja Byakuya/Hisanasta
Genre: Angst, songfic
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Bleach kuuluu hahmoineen ja maailmoineen Tite Kubolle ja kappale Forsaken Skilletille
AN: Tuossa koeviikolla syntyi aika monta kirjoitusideaa ja tuli kanssa törmättyä uusiin inspiroiviin biiseihin, joista yksi oli tämä Skilletin biisi. No, tuli sitten aloitettua tämän kirjoittaminen tässä heti koeviikon loputtua, niin kuin taisin joillekin jopa vannoa, ja sainpa sitten valmiiksikin
Hahmot enemmän tai vähemmän OoC ja tämä osallistuu haasteisiin Sana/kuva/lause10 (10. "Kiva että tulit." - "Glad You Came"-biisi), OTP10 2.0 ja Tuhoa suosikkiparituksesi II
I recall going madly in love with you
And I remember this
How could I forget?
Regret is a needle
In my neck
It's slowly filling me
With poison
Spreading to my chest
Ruskeat silmät pysyivät juuri ja juuri auki, mutta silti ne imivät antaumuksella itseensä vanhemman miehen ulkomuotoa. Luonteentaan kylmän, maskinsa takana piilottelevan aatelisen kuva paloi pojan verkkokalvoille, mutta niin sen oli tarkoituskin. Ichigo tahtoi vielä silmänsä suljettuaankin muistaa toisen jokaisen piirteen täydellisesti, vaikka se hetki kestäisikin vain muutamia sekunteja.
Nuorukainen hymyili. Hän oli kiitollinen. Shinigamit olivat toteuttaneet hänen viimeisen toiveensa, vaikka kaikki, yhtä kapteenia lukuunottamatta, olivatkin ihmetelleet hänen pyyntöään, olivat shinigamit silti täyttäneet entisen sijaisensa toiveen, olihan kyseessä kuitenkin pojan viimeinen toive.
Seireitein sankarin viimeinen toive. Heillä ei ollut varaa kieltäytyä.
Kivikasvoinen aatelinen astui sisemmälle huoneeseen, lähemmäs kohti Ichigon sänkyä ja piippaavia monitoreja. Silti harmaasilmäinen mies jätti heidän välilleen enemmän tilaa kuin olisi ollut tarpeen, siitä huolimatta sängyssä makaava nuorukainen ei yrittänyt kutsua Byakuyaa lähemmäs. Se olisi saanut aatelisen jättämään huoneen välittömästi taakseen, ennen kuin Ichigo saisi sanottua kaiken sanottavansa.
”Kiitos että tulit”, Ichigo sanoi ja yritti nousta istumaan, mutta hetken taisteltuaan luovutti. Hän oli jo liian heikko siihen. Oli ihme, että hänellä oli enää edes aikaa puhua aateliselle. Hän oli muutaman kerran jo melkein ylittänyt rajan tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Oli kai kiitettävä nuoren Kurosakin itsepäisyyttä, ettei hän ollut jo jättänyt Karakuraa taakseen ja suunnannut kohti seuraavaa kohtaloaan. Ichigo oli päättänyt puhua Byakuyalle, sen jälkeen ei enää millään olisi väliä. Sitten hänkin voisi lähteä kulkemaan kohti Seireiteitä, vain melkoisen mutkan kautta.
Byakuya vain nyökkäsi vaisusti, kasvot neutraaleina. Vain pieni harmaiden silmien pilke paljasti miestä kalvavan epämukavan tunteen, epätoivon. Kapteeni Kuchikilla oli onnea, että Ichigon omat silmät olivat jo liian sameat näkemään jotain niin pientä, niin hyvin maskin taakse piilotettua.
Aatelinen ei olisi halunnut olla siellä sillä hetkellä. Mikäli muut kapteenit eivät olisi pakottaneet, olisi hän jättänyt tulematta, kieltäytynyt Ichigo Kurosakin kutsusta. Mutta toisaalta, hän olisi katunut kieltäytymistään, olisi tuntenut suurta syyllisyyttä nuoremmalle tuottamastaan pettymyksestä. Oli siis siellä pienessä, valkoisen sairaalan huoneessa olemisessakin omat hyvät puolensa, vaikka niitä olikin vaikea huomata.
Mutta samalla se oli myös yksi Byakuyan elämän kauheimpia kokemuksia. Hän ei voinut kuitenkaan antaa sen näkyä nuoremmalle miehelle. Ichigo tuntisi vain syyllisyyttä pyynnöstään, ainutlaatuisesta itsekkyydestään, jos Byakuya paljastaisi tukalan olonsa. Siksi hän lausuikin mahdollisimman neutraalisti:
”Miksi tahdoit minut tänne? Seireiteihin saapuneessa pyynnössäsi toivoit minun saapuvan tänne, mahdollisimman pian. Et kertonut miksi tai mitä tahdot minun tekevän, sanoit vain tahtovasi minun saapuvan seuraksesi heti kuin vain olisi mahdollista. Siksi kysynkin sinulta, Ichigo Kurosaki, miksi pyysit minut tänne?” vaikka aatelinen yrittikin pitää äänensä neutraalina, tunteettomana, särkyi hänenkin äänensä pienesti loppua kohden. Miehen maski alkoi säröillä.
”Tahdoin vain nähdä sinut vielä kerran. Kuultuasi sairastumisestani sinä aloit ottaa etäisyyttä, ja ymmärrän sen, varsinkin kun tämän täytyy tuoda mieleen kipeitä muistoja Hisanasta”, Byakuya hätkästi lähes näkymättömästi kuolleen vaimonsa nimen kohdalla, ja silti Ichigo huomasi sen, ”mutta tahdoin vielä kerran nähdä sinut, virkistää muistiani ja sanoa vielä kerran rakastavani sinua, jotta voisin jättää tämän elämän taakseni onnellisena, vailla katumusta.”
Ichigon hymy oli hiipunut surulliseksi ja Byakuya tunsi kuinka hänen sydäntään silputtiin jo nyt. Tummahiuksinen mies katseli, kuinka hauraaksi hänen vahva rakastettunsa olikaan muuttunut, aivan kuten Hisanakin. Taas hänen rakkaansa riistettäisin häneltä, aina vain lyhyemmän ajan kuluttua.
Hellästi, hyvin varovasti kuin peläten rikkovansa nuoremman miehen, Byakuya tarttui Ichigon leukaan. Miesten katseet kohtasivat. Heidän rakkautensa alkutaivalta reunustaneet tuli ja jää olivat poissa. Jäljellä oli enää vain pieni, pian sammuva hiillos ja jäästä sulatettu vesi.
Pieni kyynel karkasi Ichigolta, ennen kuin hän sulki himmenevät silmänsä. Monitorin tasainen piipitys vaihtui pitkään piippaukseen ja aatelinen irrotti otteensa kuolleen rakastajansa ruumiista, siirsi huomionsa kohti vierelleen ilmestynyttä sielua.
I recall pledging my sole devotion to you
It reminds me how
Now I'm on my knees
My guilt consumes
Lost the will in me
Wasting away before you
Hold me closer please
Katkennut ketju rinnassa, sairaalan kaapuihin verhottu vartalo, hohtonsa menettäneet oranssit hiukset ja surulliset ruskeat silmät. Aatelinen pelkein tarrasi rintaansa, kun toisen kukistetusta olomuodosta aiheutuva tuska vavisutti hänen koko vartaloaan. Ichigo oli ulkomuodoltaan aivan erilainen verrattuna vaikka heidän ensitapaamiseensa, joka oli tapahtunut sateisena iltana Karakuran kaduilla, kun hän oli Renjin kanssa tullut hakemaan Rukiaa takaisin.
Hän ei ollut ylpeä sen illan tapahtumista, mutta ainakin niistä oli aiheutunut edes jotain hyvää.
Sammuneet, toivosta luopuneet ruskeat silmät kohtasivat vielä viimeisen kerran rakastamansa miehen harmaan parin. Huulet painuivat vasten toisiaan vielä kerran, oikein hellästi, muistoja varjellen.
Miekka lävisti nuoremman, mutta hän vain juuri ja juuri huomasi sen. Isku ei aiheuttanut kipua, ei ainakaan fyysistä. Kaipaus tosin vahvistui, kun Ichigo tunsi itsensä katoavan ilmaan.
Kuiskaus, tukahtuneet sanat:
”Rakastan sinua, Ichigo Kurosaki.”
Se oli viimeinen asia, jota hän sen elämänsä aikana kuuli.
Kaikki oli ohi liian nopeasti.
Why do I have to beg
When all that's left
Is a memory
Forsaken
- - -
You're breaking me
Harmaita silmiä poltteli. ”Kiitos että tulitte elämääni. Ichigo. Hisana.” Sanoja seurasi muutama rauhallinen askel pitkin Karakuran autioita, auringonlaskun valaisemia katuja.
”Mutta veitte jotain muutakin minulta, osan minusta mukana.”
Kyyneleet eivät valuneet, vaikka olivatkin lähellä. Hän ei antanut niiden. Ei hän voinut.
He eläisivät pian kummatkin Soul Societyssä, mutta se ei lohduttanut miestä lainkaan. Ichigo joutuisi Rukongaihin, joissa sieluja olisi satojatuhansia, niin paljon enemmän kuin Seireiteissä. Mahdollisuus tavata uudelleen oli hyvin pieni ja silloinkin hän olisi Ichigolle aivan tuntematon, eikä Ichigokaan olisi se sama henkilö, johon hän rakastui.
Kokemus muuttaa miestä. Ilman muistoja ei ole kokemusta ja ilman kokemusta ei hän ole enää se sama Ichigo, joka muutti Byakuyan urheilla teoillaan. Vain Ichigoa ulkonäöltä muistuttava henkilö, ei sen enempää.
Ichigo oli kuollut, poissa.
I recall going madly in love with you
And I remember this
How could I forget?
- - -
all that's left
Is a memory
Forsaken
- - -
You break me
Byakuyalla oli jäljellä enää vain muistoja rakkaudesta. Muistoja, jotka tuhoaisivat hänet pala palalta, ja silti hän ei vaihtaisi niitä pois. Ichigo ja Hisana olivat kummatkin tulleet hänen elämäänsä, muuttaneet miestä, mutta ainakin hän oli ollut niin onnellinen. Hän oli kiitollinen, mielissään kokemuksistaan, vaikka jäjlelle jäisikin nyt enää vain kuolleita ja sielun sirpaleita, säröistä salakavalasti pudonneita.
Hän tunsi onnea epätoivosta. Se oli pieni toivon välähdys keskellä omaa tuhoa, vastassa hukuttavaa pimeyttä.
Puolihuolimaton ajatus poikkesi aatelisen tuskan verhoamassa mielessä, ennen kuin jätti Byakuyan yksin pimeyteensä. Toivon välähdys oli liian heikko saamaan aikaan edes hämärää ja siksi sanat kulkivat läpi pimeän.
Taas minä vajoan.
