Ficin nimi: Our Farewell
Kirjoittaja: Tonyatown
Beta: Saimaannorppa, kiitos kaunis <3
Fandom: TSH
Tyylilaji: slash, fluff, smut, angst...oikeastaan kaikkea tuon välillä.
Ikäraja: K-11
// Tinppa korjasi otsikon ikärajan samaksi alkutietojen ratinkin kanssa.Paritus: Frodo/Sam
Yhteenveto: Puolitoista vuotta on kulunut Sormuksen tuhoamisesta ja Keski-Maassa vallitsee viimeinkin rauha. Mutta Frodon sydämessä on yhä levotonta. Omistan tarinan, en muuta.
Varoitukset: Lievää muhinointia. Homofoobikot – paetkaa henkenne edestä.
A/N: Tämä on toinen ficcini, jippii. Kuten arvata saattoi, sorruin taas kirjoittamaan hobiteista! Olen toivoton. Tämä eroaa aiemmasta tuotannostani siten, että koetin tehdä tästä mahdollisimman todenmukaisen - toisin sanoen tästä puuttuvat Coca Colat, urhokekkoset, naamakirjat yms. Ja Frodon ja Samin välillä ei ole enää herroittelua, se alkoi ärsyttää minua. Eli tein tästä sellaisen kuin halusin ilman minkäänlaista logiikkaa - epäkohdista saa todellakin huomauttaa. Vielä isot kiitokset
Saimaannorpalle, kun jaksoi betata tätä. Tämä on sitten vain minun tulkintani siitä, mitä voisi tapahtua kirjan tapahtumien lomassa. Ja kommenteille elän.
1. luku
-Frodo-
Oli yö. Ja sanoinkuvaamattoman kylmä sellainen. Katsoin, kuinka vieressäni makaavan Samin rintakehä kohoili levollisen hegityksen tahtiin. Hänen silmänsä olivat ummessa ja suupielet kaartuneet suloisesti hieman ylös. Hän näki unta jostakin, hänen ei ollut kylmä. Sipaisin hänen lämmintä poskeaan ja nousin ylös vuoteesta.
Herranen aika, että talossa oli kylmä! Tärisin kauttaaltani kävellessäni pitkin Repunpään pimeinä hohtavia, autioita smialeja. Kylmyys nuoli paljaita nilkkojani. Kiristin vauhtiani melkein juoksuksi, kunnes tulin toivotun oven eteen. Astuin sisään kylpyhuoneeseen ja sytytin öljylampun. Pieni liekki leimahti sihisten palamaan ja näin peilistä itseni.
Katsoin kasvojani. Nuo samat kavot olivat kestäneet tuskaa, valehdelleet, loukanneet, kastuneet lukemattomia kertoja epätoivon kyyneliin. Ja silti siinä minä seisoin ja haastoin itseni kiihkeään tuijotuskisaan, jonka tiesin häviäväni.
Oli kulunut melkein puolitoista vuotta siitä, kun tuhosimme Valtasormuksen ja maailma oli pelastettu. Vuosi oli kulunut siitä hetkestä, jolloin taistelin kallionkielekkeellä Sormuksen herruudesta, tulimeren virratessa allani. Vuosi siitä, kun kaikki pahuus oli hävinnyt maan päältä. Vuosi siitä, kun suutelin Samia ensimmäisen kerran.
Sam. Hän ei ymmärtäisi. Tekoni murskaisi hänen sydämensä, mutta minun oli pakko. Meidän molempien hyväksi. En tahtonut riistää Samilta onnellista elämää, rakastin häntä liikaa. Ja juuri sen takia minun piti jättää hänet ikiajoiksi.
Mihin puoli vuotta sitten katosi?
Me asuimme yhdessä Repunpäässä siitä lähtien, kun minä itsekkäästi pyysin Samia luokseni asumaan. Hän tietenkin suostui – tottakai, kaiken kokemamme jälkeen hän halusi vain pysyä minun luonani. Olisin valehtelija, jos väittäisin, ettenkö itsekin olisi sitoutunut häneen aivan uudella tavalla. Jo rehellisiä ollaan, tämä vuosi muutti minut sellaisella voimalla, jonka rinnalla Sormuksen mahti oli käpylehmillä leikkimistä.
Loin vielä harkitsevan katseen peiliin. Edessäni seisova muukalainen teki samoin. Kuka minä oikein olin? Tukahdutin liekin.
Ylisuureen tilkkutäkkiin kietoutuneena tallustin olohuoneeseen. Sytytin tulen takassa ja kömmin sitä vastapäätä sijaitsevalle, upottavalle sohvalle. Hieroin kalpeita kämmeniäni yhteen ja yritin lämmittää niitä hengitykselläni. Turhaan. Minua hyyti vieläkin.
”Frodo? Mitä sinä teet?”
Käännyin. Hymyilin väsyneesti huolestuneille, hunajaisille silmille ja punaisille kiharoille, jotka olivat kasaantuneet veijarimaisesti otsalle saaden Samin näyttämään vastustamattomalta.
”En saanut unta ja minun tuli kylmä, joten päätin korjata asian”, sanoin ja kurotin työntäisemään kepillä polttopuita, jotka tuli oli kutsunut kiusaavaan tanssiin. ”Liity sinäkin seuraan, jos haluat.”
Sam istui viereeni ja suuntasi katseensa takassa käyvään rätisevään näytelmään. Katselin, kuinka hänen kasvonsa värjäytyivät kultaisiksi. Silmissä heijastui liekkien rykelmä.
”Minä näin unen”, yhtäkkiä sanoi hän vakavana. ”Hirvittävän unen.”
”Mitä näit?” kysyin katse tulessa. Erotin lieskoissa kuvioita. Siinä juoksi susilauma johtajaansa seuraten. Tuossa hyppeli jänis. Kolme villihevosta harjat tuulessa liehuten laukkasivat ohitseni. Vaaniva puuma hiipi kohti saalistaan.
”En mitään”, Sam sanoi hiljaa. ”Se oli liian kamalaa, en tohdi kertoa. Unohda se, Frodo.”
En ehtinyt avata suutani vastalauseeseen, kun yhtäkkiä hän käänsi kauhistuneen katseensa minuun päin.
”Se koski sinua.”
Katsoimme hetken hiljaa toisiamme. Sitten minä siirryin hieman lähemmäksi ja otin hänen oikean kätensä syliini. Pidin sitä hellästi sormieni välissä ja sivelin kämmenen sisäpintaa. Hän säpsähti kosketustani.
”Voi Luoja, Frodo! Sinun kätesi ovat kuin jäätä”, Sam tokaisi. ”Tule tänne.”
Niinpä minä kömmin hänen syliinsä. Samalla tunsin sulavani siihen paikkaan – Sam oli niin lämmin. Kiedoin käteni hänen kaulansa ympärille ja painoin pääni hänen olkapäälleen. Suljin silmäni.
Kuvittelin, millaista olisi istua tässä ikuisesti. Sitten muistin, ettei minulla ollut edes sitäkään vähempää aikaa. Huomenna kaikki päättyisi. Huomenna minä lähtisin pois.
Ajatus sai minut paniikkiin. Hengitykseni kiihtyi, suolan maku ilmestyi suuhun. Halusin halata häntä entistä tiukemmin, painaa itseäni vatsen, niin ettei hän ikinä lähtisi pois. Tiesin sen olevan tarpeetonta. Ei hän lähtisikään. Minä olisin se, joka rikkoisi kuplan. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani ja kastelivat Samin kaulan.
”Frodo? Mikä hätänä, kulta?”
Nostin päätäni ja katsoin hänen syviin silmiinsä. Näin niissä omani – suuret ja kyynelistä kimaltavat. ”Ymmällään” oli paras sana kuvaamaan Samin ilmettä sillä hetkellä.
”Mikä nyt tuli?” kysyi hän huolestuneesti. ”Voit kertoa kaiken Samille.” Hän nosti kättään ja pyyhki lempeästi kyyneleet pois kasvoiltani.
”Voi, Sam”, huokasin. ”Jonain päivänä sinä ymmärrät.” Sen sanottuani, hetkeäkään harkitsematta painoin huuleni hänen suulleen.
Hämmentyneenä hän vastasi suudelmaan. Minä otin ohjat käsiini. Raotin suutani ja painauduin entistä tiukemmin häntä vasten. Kerroin hänelle kaiken, käyttämättä sanoja vain.
Huominen. Kuinka minä pelkäsinkään sen tulevan. Matka Mordoriinkin tuntui sata kertaa helpommalta kuin hyvästien jättäminen Samille. Mutta mitä muita vaihtoehtoja minulla oli? En ollut samanlainen kuin ennen. Elämä oli menettänyt värinsä - kukat eivät enää tuoksuneet huumaavilta, lintujen laulu särki korviani ja omenat maistuivat tuhkalta. Olin haavoittunut liian syvästi, parantumattomiin. Minä olin heikko ja ohenin päivä päivältä. Edes Samin huulet eivät voisi pyyhkiä arpiani pois. Mikä pahinta - hän tiesi sen.
Tunsin kauheaa syyllisyyttä tehdessäni tätä. Ei näin pitäisi mennä. Samin ei kuuluisi olla nyt tässä kanssani, nähdä minun kärsivän ja yrittää kaikin voimin piristää minua kuin olisin sairas. Hänen kuuluisi olla omassa kodissaan kauniin vaimonsa ja suloisten pikku hobittipienokaistensa seurassa pää täynnä iloisia ajatuksia ja sydän täynnä lämpöä. Minusta tuntui siltä, kuin olisin varastanut häneltä hänen tulevaisuutensa. Ja samoin Ruusankin. Vaikka hän olikin ärsyttävä akka, oli hänellä parempi elämä tarjottavana Samille.
Yritin ravistaa raskaat ajatukset päästäni. Minulla olisi aikaa kylliksi niille myöhemminkin. Tämä oli viimeinen yöni Keski-Maassa. Tahdoin sen olevan ikimuistoinen.
Suudelma kävi yhä kaunopuheisemmaksi, sillä alkoi olla jo hyvin paljon sanottavaa. Ennen kuin huomasinkaan, Sam oli jo päälläni ja suuteli kaulaani intohimoisesti. Hän piti tauon ja kuiskasi korvaani: ”Haluatko ihan varmasti tätä?”
”Haluan”, vastasin. Sitten jatkoin tokaisten: ”Miksen muka haluaisi? Mikä sinua vaivaa, Sam? Olemme tehneet tämän lukemattomia kertoja, ja aina sinä jaksat kysyä samaa!”
”Minusta on vain hauska kuulla sinun aina sanovasi, että haluat”, hän virnisti. Muljautin silmiäni, mutten voinut estää leveää hymyä kiipeämästä kasvoilleni.
”Frodo...” Sam henkäisi nimeni kaulaani vasten niin, että hänen kuuma hengityksensä aiheutti minulle mukavia väristyksiä. Koleudesta ei ollut varjoakaan.
”Minä olen tässä, Sam”, kuiskasin. ”Olen aina tässä, vaikka et minua näkisikään.”
Sam oli liian keskittynyt avaamaan paitani nappeja erottaakseen heikon kuiskaukseni kattoon. Tänä yönä ei olisi surua, ei murhetta. Vain minä ja sinä, Sam. Keskityin hänen nälkäisiin suudelmiinsa ihollani, annoin virran viedä. Hitaasti luomeni vaipuivat alas ja upottauduin pimeään.
2. luku-Sam-
”Herätys, unikeko!”
Siristelin silmiäni auringonvalolta. Huomasin makaavani olohuoneen sohvalla aataminasuisena jättimäisen viltin alla. Viime yön tapahtumat muistuivat mieleeni. Virnistin itsekseni.
Samalla Frodo ilmestyi eteeni. Päällään hänellä oli vihreä kukkaessu, silmät tuikkivat iloisesti ja kasvoja koristivat suloiset hymykuopat. Irvistin, kun hän suikkasi suukon nenänpäähäni. Hänestä suorastaan huokui aamuenergiaa.
”Oletpa kummallisen pirteä tänään”, haukottelin. ”Sinähän oikein säteilet!”
Frodo nauroi.
”Niin, eikö olekin ihmeellistä?” hän hihkaisi hajamielisenä, katsoi ulos ikkunasta ja jatkoi: ”Ulkona on kaunis päivä. Gandalfkin lupasi tulla tänään käymään...”
”Frodo”, sanoin ja nousin istumaan. Hän katsoi minua hymyillen. ”Ei kai tämä mitenkään liity siihen, että olemme tänään lähdössä Harmaisiin Satamiin? Onko sinulla jotakin kerrottavaa minulle?”
Frodon hymy hyytyi ja hetken ajan hän näytti lähes pahoinvoivalta. Siitä tiesin hänen jääneensä kiikkiin. Hän salaili minulta jotain.
”Ööh, tuota, lupaan, että...äh, tuota, minä...”
Kiedoin viltin vyötäisilleni ja nousin ylös. Kumarruin Frodon puoleen ja hipaisin etusormellani hänen huuliaan.
”Se on siis yllätys. Hyvä on, en pilaa sitä.”
Sen jälkeen suutelin häntä kevyesti ja lähdin talsimaan makuuhuoneeseen päin, jotta voisin etsiä päälleni jotain säädyllistä. Käännyin kannoillani lisätäkseni vielä jotain, mutta näkemäni sai minut toisiin aatoksiin. Pysähdyin niille sijoilleni.
”Frodo?”
Hän katsoi minua ja yritti vääntää kasvoilleen iloisen ilmeen, mutta epäonnistui surkeasti. Sen jälkeen hän loi katseensa lattiaan ja puraisi huultaan. Olin aikeissa kävellä hänen luokseen, mutta hän sai kun saikin koottua itsensä, suuntasi turkoosien silmiensä katseen minuun ja sanoi melko rauhallisesti:
”Pue päällesi, Sam-kulta. Keittiössä on köyhiä ritareita. Lähdemme Merrin ja Pippinin kanssa saattamaan Bilboa puolenpäivän aikaan.”
Nyökkäsin hieman epäröivänä, mutta kuten aina, en voinut vastustaa noita silmiä. Huokasin, soin hänelle tavallisen katseeni ja menin pukeutumaan.
Matka Harmaisiin Satamiin kesti ratsastaen muutaman tunnin. Meillä ei suinkaan ollut tylsää – Merri ja Pippin pitivät kyllä huolen siitä, että olimme pelkkänä korvana heidän jutuilleen. Suuren sodan jälkeen he eivät olleet muuttuneet juuri ollenkaan, hieman vain kasvaneet pituutta ja tulleet entistä ilkikurisemmiksi ja rennommiksi keskustelukumppaneiksi.
Minulla oli hauskaa serkusten kanssa vitsaillessa, mutta olin huolissani Frodosta. Hän kun oli niin epätavallisen hiljainen koko matkan ajan. Väri oli paennut hänen kasvoiltaan ja silmissä vallitsi mietteliäs tyhjyys. Ratsastaessamme vierekkäin pitkin leveää metsätietä, kosketin hänen kättään.
”Kaikki hyvin?” kysyin ja hän vilkaisi minuun.
”Voi, Sam. Sinä tunnet minut paremmin kuin mitä itse tunnen. Minä olen ihan kunnossa.”
”Bilbostako tämä johtuu? Apeutesi siis.”
Frodo punnitsi hetken sanojani ja nyökkäsi. Sitten hän katsoi minua surullinen hymy kasvoillaan ja sanoi:
”Minä rakastan häntä. Enemmän kuin mitä olen ikinä antanut ymmärtää. Tuntuu kauhealta jättää hyvästit jollekulle, josta välittää niin paljon. En tiedä, kuinka hän selviää ilman minua. Ja minä ilman häntä.”
Häkellyin niin rehellisestä tunnustuksesta.
”Kyllä hän pärjää, Frodo. Haltiat pitävät hänestä huolta. Ja Gandalf.”
”Toivon niin.”
Keskustelun päädyttyä minulle tuli hyvin omituinen olo. Ihan kuin sisälleni olisi istutettu reikä, jonkinlainen musta aukko, joka oli alkanut imeä kaiken elämänhaluni pois. Jokin oli vinossa ja pahastikin, tunsin sen. Jokin minussa myös kertoi sillä hetkellä, ettei Frodo puhuessaan tarkoittanut suinkaan Bilboa.
Oli jo ilta, kun saavuimme Harmaisiin Satamiin. Koko paikka oli aivan upea – se näytti suorastaan
kylpevän pehmeässä, myöhäisessä auringonvalossa. Aika tuntui pysähtyneen, kaikkialla oli kultaa. Lempeä aurinko sai kivenkin tuntumaan pehmeältä kuin kashmir.
Vastassamme olivat Galadriel – sokaisevan kauniina kuten aina, Elrond ja Celeborn. Vanha Bilbo-herra oli tullut jo niin vanhaksi, ettei muistanut hyvästellä meitä neljää hobittia, vaan kiiruhti innostuneen lapsen tavoin laivaan. Tapasimme myös Gandalfin.
”Tässä viimein, hyvät ystävät, Meren rannalla päättyy liittomme Keski-Maassa. Menkää rauhaan. En sano: Älkää itkekö; sillä kaikki kyyneleet eivät ole pahasta.”
Sen sanottuaan velho kääntyi ja lähti kulkemaan kohti laivaa. Yhtäkkiä hän pysähtyi.
”On tullut aika, Frodo.”
Silmäni rävähtivät ammolleen. Tuntui, kuin minua olisi isketty suoraan sydämeen. Lamaannuin. En voinut hengittää tuntematta rahisevaa kipua rintakehässäni. Tiesinhän minä tämän.
Frodo halasi tiukasti Merriä ja Pippiniä. Minä seisoin syrjässä ja pelkäsin hetkeä, jolloin joutuisin katsomaan häntä silmiin. Pelkäsin, etten kestäisi. Romahtaisin tässä kaikkien nähden, menettäisin järkeni, sortuisin. Se oli alkanut jo.
Hän käveli luokseni ja rutisti minua. Suljin silmäni ja hengitin häntä. Tunsin, kuinka kuumat ja mykät kyyneleet laskivat alas poskiani, kastelivat hänen viittansa.
Frodo erkani halauksesta. Näin hänen silmistään, että hän aikoi suudella minua.
”Tässäkö? Kaikkien nähden?” kuiskasin tulipunaisena ja häpesin heti sanojani.
”Hitot kaikista”, Frodo sanoi, tarttui hellästi, mutta päättäväisesti hiuksiini ja suuteli minua suoraan keskelle suuta. Kuulin ympärillämme ällistyneitä huoahduksia ja voin vaikka vannoa kuulleeni, kuinka serkusten leuat loksahtivat auki samaan aikaan.
Olin usein miettinyt, kuinka muut reagoisivat siihen, jos vaikka suutelisin Frodoa julkisesti. Ajatus oli aina kauhistuttanut ja nolostuttanut minua. Pidin puolen vuoden aikana visusti huolen siitä, että kaikki kiintymyksenosoitukset saivat tapahtua ja pysyä seinien sisällä. Nyt, kun seisoimme siinä kiinni toisissamme, minulle oli ihan sama. En välittänyt. Suutelin hobittia, jota rakastin. Suljin silmäni ja vajosin vasten hänen pehmeitä huuliaan. Hetkeksi kadotin kaiken ajantajua myöten.
Sitten se oli ohi. Jokin meni pysyvästi rikki sisälläni hänen irtautuessaan minusta, jokin kolahti. Tajusin, että tämä oli loppu. Ei Frodolle – hän eläisi ikuisesti. Minä jäisin yksin kuihtumaan ja elämään varjon tavoin. Ainoat, mitkä pitäisivät minut hengissä, olisivat muistot. Hänen kanssaan vietetyt hetket, joita oli niin vähän. Hän merkitsi minulle niin paljon.
Ja juuri sen takia minun oli päästettävä irti. Jos minä todella välitin hänestä, antaisin hänen lähteä. En voisi pakottaa häntä jäämään, vangita hänen haavoittunutta sieluaan tähän elämään. Hän ei saisi kärsiä enempää, ei ainakaan minun takiani. Hän, jos kuka oli ansainnut rauhan kaiken kokemansa jälkeen.
”Rakastan sinua, Sam”, Frodo kuiskasi. ”Me tapaamme vielä.”
Sen sanottuaan hän soi minulle lempeän katseen vielä viimeisen kerran, tarttui Gandalfin ojennettuun käteen ja astui laivaan. Tuuli tanssitti hänen mustia kiharoitaan, kun hän seisoi kannella ja katsoi kaukaisuuteen. Frodo kääntyi meihin kolmeen nyyhkijään päin ja hymyili sellaista hymyä, millaista en ollut koskaan ennen hänen kasvoillaan nähnyt. Hymyilin kömpelösti takaisin. Hetkeksi katseemme kohtasivat ja näin hänen silmissään sellaista autuutta ja tyytyväisyyttä, että tunsin itseni oikeasti onnelliseksi. Minä olin kunnossa, ehjä ja kokonainen vain, jos hänkin oli. Jos hän oli onnellinen, olin minäkin.
Me tapaamme vielä.Katsoin, kuinka laiva lipui hiljaa pois laiturista, pois rannasta, kohti auringonlaskua. Se oli auringonlasku minulle, Frodolle aurinko vasta nousi. Pian sadeverho väistyisi hänen tieltään ja muuttuisi hopeaksi ja lasiksi. Sitten se pirstoutuisi sirpaleiksi ja hän näkisi valkoiset rannat ja kaukaisen vehreän maan.
Me tapaamme vielä.Tottakai tapaamme, Frodo.
”Onkohan Meren takana olutta?” Pippin mietti ääneen.
