tittle: Naurulla voi voittaa pimeyden
author: Slytherin cat
genre: angst, drama, luulisin.
raiting: S
warnings: kuolemaa...
disclaimer: J.K.Rowlingin hahmot pölläsin, palautan kyllä joskus...
summary: "Saatamme jäädä ilman jälkiruokaa!" George valahti kalpeaksi; hän rakasti makeaa, kuten useimmat pienet.
"Ollaan sitten me vaan täällä, kun muut syö äidin tekemiä pullia. Olemmehan me kuitenkin yhdessä", Fred sanoi veljelleen ja hymyili pienesti.
Taas minä tuhmatuhma tulin tänne kirjoittamaan kaikkea muuta kuin minun olisi pitänyt! No, meni jo... Pyydän kommentteja, kuten aina, risut sekä ruusut ovat tervetulleita.
Slytherinii~
Naurulla voi voittaa pimeydenKaksi viisivuotiasta, punahiuksista, pientä poikaa juoksivat ilosta kiljuen pitkin puisia ja narisevia rappusia. Heidän isoveljensä rymisteli heidän perässään, kihisten raivosta.
Kaksoset juoksivat yli värikkään, mutta hieman kuluneen räsymaton, sekä vanhan kynnyksen, George hieman kompastellen.
Fred paiskasi huoneen oven kiinni, ja lukitsi sen suurella, ruosteisella jästien avaimella. He kuuntelivat hihittäen, kun Percy hyökkäsi oven kimppuun ja takoi sitä niin lujaa, kuin yhdeksänvuotiaan nyrkeillään kykeni.
"Antakaa kirjani takaisin!" Percy kiljui avaimenreijästä.
"Mekin halutaan lukea Pänistys Jänistyksestä", Fred valitti.
"Ette te osaa lukea vielä!" vanhempi poika ärjyi.
"Et sinäkään, ilman rillejä!" George sanoi viattomasti, puristaen veljensä silmälaseja pienessä nyrkissään.
"Silmälasini... Missä ne ovat? Antakaa ne takaisin, senkin ilkiöt!" Percy hakkasi jälleen ovea.
Kaksoset rojahtivat sängyilleen hihittämään, sekä kuuntelemaan Percyn huutoja.
"Antakaa! Tai kiroan teidät, heti kun saan sauvan! Valitan äidille ja jäätte arestiin!"
"Se on totta, Fred... Äiti suuttuu ihan hirveästi, kun härnäämme Percyä..." George kääntyi hieman huolestuneena katsomaan veljeään, jonka punaiset hiukset olivat levällään tilkkutäkkien ja paikattujen tyynyjen seassa. Fred pyöritteli silmiään.
"Aresti se on vaan..."
"Saatamme jäädä ilman jälkiruokaa!" George valahti kalpeaksi; hän rakasti makeaa, kuten useimmat pienet.
"Ollaan sitten me vaan täällä, kun muut syö äidin tekemiä pullia. Olemmehan me kuitenkin yhdessä", Fred sanoi veljelleen ja hymyili pienesti.
"Joo. Me ollaan aina yhdessä. Ollaanhan?"
"Tietty ollaan, veliseni. Vain me kaksi ymmärrämme toisiamme hyvin. Me ollaan aina, aina, yhdessä! Lupaan sen."
Värikkäät vuodet...
Aina yhtä iloiset hymyt,
aina kujeet mielessä...
Uskomattomat suunnitelmat tulevaisuudelle,
iloinen maailma.
Naurulla voi voittaa pimeyden.
Hymyillä voi voittaa pahuuden.
Pitäkää yhtä, kun pimeys rappeuttaa maailmaa.
Pitämällä yhtä voi voittaa kaiken...
Niin, kaiken...
Vaalea pisamainen käsi puristi tummaa maasta nousevaa kiveä. Se oli kylmää, mutta ote ei irronnut.
Hopeiset kyyneleet valuivat kiven kaarta pitkin alas, takertuivat sitten siihen kaiverrettuun tekstiin. Iloiset kasvot olivat nyt menettämisestä katkerat, surusta vääristyneet. Sehän oli ollut lupaus. Eikö niin?
Vaikka siitä oli useita vuosia, George muisti sen. Lupauksen. He olivat pitäneet siitä kiinni. Aina tähän asti.
George nosti katseensa ylös, kohti harmaata taivasta, puitten mustia siluetteja ja vanhanaikaisen, kauniin kirkon korkeinta tornia. Tuuli ujelsi hänen korvissaan, käsi puristi yhä kiveä.
Lumi narskui ja hengitys kohosi huuruna. George lysähti maahan, tämän hautakiven eteen. Se oli mustaa ja kiiltävää, sen päällä oli lunta. Poika katsoi lasittunein silmin ohutta, koukeroista tekstiä, joka kiven kylkeen oltiin raapustettu.
Fred Weasley
1.4.1978 – 2.5.1998
"Rikoit lupauksen, veliseni...", tukahtunut kuiskaus oli ainoa ääni tuulen ulinan lisäksi tuossa vaimeassa pimeydessä.
George tunsi jäisenä polttavan esineen toisessa kädessään. Hän tiesi mikä se oli, hän muisti kyllä, ja ymmärsi mitä hänen pitäisi tehdä.
Poika laski terävän, lyhyen veitsen hautakiven päälle, nousi ylös ja katseli ympärilleen huohottaen. Vielä viimeiset hengenvedot, sydämensykkeet... Viimeiset talviset maisemat heijastuneena hänen silmiinsä.
Käsi puristui veitsen ympärille uudestaan, poika sulki silmänsä, kuin olisi käymässä nukkumaan... Joko rauhalliseen uneen, tai levottomaan painajaiseen, kukaan ei sitä ennalta arvaa.
Tärkein ajatus oli kai vain se...
He olisivat jälleen yhdessä.