Ikäraja: K11
Genre: angst, romance
Yhteenveto: Ruskeahiuksinen nainen hänen edessään ei näytä ilotytöltä.
A/N: Kuuntelin Daughterin Youthia ja kokeilin kirjoittaa jotain, jossa dialogi on suuremmassa osassa kuin minulla yleensä. Tai no, dialogi ja dialogi. Tällaisia särkyneitä hetkiä jälleen. Tekstin kaksikko on asunut päässäni kesästä asti, ja heidän tarinansa kulkee tällä hetkellä nimellä Olet mennyt minun vereeni. Osallistun tällä Biisihaasteeseen.
Palava suru (myöhäistä jo)
Setting fire to our insides for fun
Collecting names of the lovers that went wrong
(Youth - Daughter)
”Etsitkö seuraa?”
Ruskeahiuksinen nainen hänen edessään ei näytä ilotytöltä. Kasvot ovat siihen liian avoimet, varjoja vailla, vaikka marraskuinen yö on kylmä ja sataa. Äänensävy on täynnä tyhjää, ulkoa opeteltua houkutusta, sellaista johon pinnan alla kytevä suru ei pääse käsiksi vaikka yrittäisi kuinka.
Epätoivo piileekin katseessa. Silmien särkynyt ilme on kuin tahaton pyyntö: ole niin kiltti ja vie minut mukanasi.
Palava suru, kaikesta huolimatta.
Naisen (tai tytön, niin nuori toinen on) kädet ovat kylmät, kun hän tarttuu niihin. ”Tässä lähellä on hotelli.”
**
”Mikä on nimesi?”
Kysymys ei selvästikään ole se, jota tyttö on odottanut. Hotellihuoneen valossa tämän hiukset ovat maitokahvin väriset, hameen tahrat selvästi näkyvillä. Silmät yrittävät peittää epäluuloisuuden mutteivät täysin onnistu siinä.
Avoin kirja, hän ajattelee hymyillen, kun tyttö lopulta vastaa:
”…Keira.”
”Oikea vai keksitty?”
”Mitäs luulet”, tyttö huokaa, mittaillen sukkahousujensa silmäpakojen välistä etäisyyttä sormenpäillään. On kuin jokin olisi saanut tämän unohtamaan roolinsa hetkeksi, herpaantumaan siitä.
”Minä olen Alex”, hän kertoo mitatessaan keittimeen oikeaa määrää vettä.
Tyttö tuijottaa hänen käsiään. Ne eivät ole koskeneet mitään muita kuin elottomia esineitä heidän päästyään huoneeseen. Huulille piirtyvä hymy on kireä, kuin arpi.
”Kuinka jännittävää. Pääsen vain harvoin kuulemaan asiakkaitteni nimiä. Jos Alex siis tosiaan on nimesi.”
”En minä ole sinun asiakkaasi.”
Keira päästää tukahtuneen äännähdyksen, jonka on kai tarkoitus olla naurahdus.
”Ahaa, minä mietinkin, että tässä on jotain epäilyttävää. Viimeksi minulle oli näin kiltti tyyppi, jonka mielestä olin aivan hänen entisen rakastettunsa näköinen. Mikä sinä sitten olet, jos saa kysyä? Täytyy myöntää, että aika harvat käyttävät mielikuvitusta minun kanssani – Alice on paljon parempi sellaisessa.”
”Kieltämättä sinä muistutat häntä.”
Hetken silmissä on hämmennys: paljas ja puhdas ja melkein viaton.
”Ketä?”
Hän ei kätke surullista hymyään.
”Minun entistä rakastettuani.”
**
Jälkeenpäin he makaavat sängyllä selät vastakkain, kuunnellen toistensa hengitystä.
”…vai että Keira. Jotenkin kuvittelin, että sinulla olisi ollut enemmän mielikuvitusta.”
”Äh, ole hiljaa. Luuletko todella, että keksin sen itse? Jimmyllä on helvetin huono maku.”
Hän kääntyy tyttöön päin, hengähtää melkein vihaisesti ruskeisiin hiuksiin joiden tuoksu on kaikesta huolimatta tuttu: vaniljaa ja pakkasentäytteisiä öitä.
”Niin, tiedän. En minäkään siitä tyypistä pidä.”
Alex kuulee toisen äänensävystä, että tämän seinää tuijottava katse on jälleen tyhjä: Keiran, ei suinkaan Noran katse.
Tytön toisessa olkapäässä on violetin sävyinen ruhje. Hän painaa sille kevyen suudelman, kuin hengähdyksen, anteeksipyynnön, menneiden aikojen muiston. Vieläkö sinä itket niin ettei kukaan muu näe, hänen tekisi mieli kysyä, muttei kykene. Sen sijaan hän sanoo:
”Ei sinun tarvitsisi rangaista itseäsi tällä tavalla.”
”Sinähän sen tiedät.”
”Nora...”
Tyttö käännähtää, koskettaa etusormellaan hänen huuliaan vaikenemisen merkkinä.
”Shh. Rikot sääntöjä. Minä olen Keira tänään. Nora nukkuu.”
”Milloin hän sitten herää?”
Palava suru tytön silmissä. Kuin peilikuva hänen omasta katseestaan, kauan sitten. ”Minä en tiedä.”
**
Jossain vaiheessa hän havahtuu hereillä unestaan ja huomaa Noran istumassa paljain jaloin ikkunalaudalla, tuijottamassa ulos marraskuun pimeään. Silmien alla on tummat varjot.
”Minä odotin niin kauan. Etkä sinä koskaan tullut.”
Hän nousee ylös sängystä, kävelee tytön luo. Painautuu niin lähelle, että pystyy tuntemaan toisen hengityksen liikkeet, väsyneiden sydämenlyöntien vaimean äänen.
”Olen tässä nyt.”
Yön kylmä huokuu ikkunalasin takaa iholle.
”Tiedät kyllä, että se on myöhäistä jo.”
”Vaikka sinä olet kaikki mitä tahdon?”
Nora kääntyy häneen päin, piirtää suupieleen särkyneen sydämen. Kliseitä kliseiden päälle.
”Myöhäistä jo.”
**
Kun hän aamulla avaa silmänsä, Nora on vielä siinä. Valo nukkuvan tytön iholla on kulunutta talven valoa, kasvojen ilme pehmeämpi.
Kaunis, kaunis,
eikä koskaan hänen.
Ennen lähtöään hän kuiskaa silti rakastavansa, hiljaa tytön korvaan. Ehkä tämä kuulee sen unessa.
Muistaa, sitten kun hän itse on kaukana poissa, muualla.