Nimi: Tunteen alla
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: Sallittu
Fandom: Star Trek (The Original Series)
Tyylilaji: Draama (h/c ja romantiikka jos niin tahtoo nähdä)
Paritus: Kirk/Spock
A/N: Star Trek on uusin fandomilöydökseni, mutta mitä, Finistä ei löytynyt yhtään ainutta Kirk/Spock ficciä, pitihän vahinko nyt korjata. Kieltämättä Spock tarjosi omat haasteensa, kertokaahan rakkaat onnistuinko edes kelvollisesti c: Kirjoitusmusana oli tällä kertaa U2 ja Jenni Vartiaisen uusin levy, eikä tämä olisi ikinä valmistunut ilman jossujb:n rohkaisua, kiitos sinulle <3 Ficin voi kyllä lukea vaikkei olisi TOSia katsonut, uudempienkin leffojen perusteella samoin, kunhan ei välitä niiden esittämästä versiosta Kirkin perheestä. Tämän kirjoittaminen oli loppujen lopuksi varsinaista herkkua.
Tunteen alla
Spock oli lukenut satoja, ellei jopa tuhansia artikkeita Maasta puhtaan tiedonjanon, uteliaisuuden, koulutuksen tai toisinaan kapteeninsa takia – nyt hän kuitenkin laskeutui sen kamaralle ensimmäistä kertaa elämässään ja piti siitä, mitä näki ja ennen kaikkea tunsi. Ilma oli miellyttävän raikasta ja puhdasta ainakin siellä, minne he olivat saapuneet, parin tunnin päästä myös sataisi ellei tuuli kääntyisi vielä enemmän heitä vastaan. Kapteeni hänen vieressään ei vaikuttanut kiinnittävän säähän mitään huomiota, ja eihän tämän tarvinnutkaan, Maa oli Jimin kotiplaneetta ja mies tunsi sen paremmin kuin hänellä olisi koskaan mahdollisuus. Jim katseli hetken ympärilleen, vaikka tiesi tasan tarkkaan missä he olivat ja antoi hänen hoitaa raportoinnin turvallisesta laskeutumisesta, kunnes lähti johdattamaan häntä tiheän havumetsän läpi kiemurtelevaa polkua pitkin. Toisaalta hänellä oli täysi varmuus siitä mitä metsäkaistaleverhon takaa löytyisi, mutta yhtä paljon oli silti tuntematonta: hän ei ollut koskaan osallistunut ihmisen hautajaisiin tällä tavalla. Hän oli jopa alentunut kysymään tohtori McCoyltakin vihjeitä ja käynyt tietokoneen avulla kohtaa hautajaiset yhä uudelleen läpi, mutta kumpikaan ei ollut valmistellut häntä siihen mikä hänen edellään kulki.
Jimin elämänhehku hupeni samaa tahtia metsäpolulla kulkevien askelten kanssa, se nousi hiljaa natisevien puiden latvoihin, hukkui kosteisiin sammaleisiin ja oli täysin hänen käsiensä ulottuvilla. Jimin negatiivinen tunnelataus vaikutti häneenkin, se painoi häntä kasaan ja imeytyi hänen vahvojen suojakerrosten läpi koskettaen alistunutta ihmisyyttä jossain hyvin syvällä. Jimin askelten hidastuessa väistämättömän edessä hän ymmärsi, kuinka harvinainen tilanne oli heille molemmille. Jim oli menettänyt miehistönsä jäseniä, entisiä komentajiaan ja opettajiaan, muttei koskaan ketään lähiperheestään, eivätkä he olleet suorittamassa mitään virallista tehtävää. He eivät olleet edes valmistautuneet taisteluun tai uuden elämänmuodon tutkimiseen, vaan ottamaan osaa hänelle tuntemattomaan ihmisten surutyöhön. Kapteeni oli laivansakin kannella aina avoin ja välitön, mutta nyt tunteet sykkivät poikkeuksen lähellä pintaa – vaikkei fyysistä kontaktia ollut, hän tunsi niiden sanattoman virtauksen, vaikkei sisäistänytkään kaikkia vivahde-eroja. Intuitio heidän välillään oli poikkeuksen vahva sinä päivänä, vain hän vaikutti olevan tietoinen asiasta: hänellä ei ollut kykyä ihmisten ajatustenlukuun, mutta vuodet Enterprisella ja kapteenin alituisessa läheisyydessä olivat opettaneet hänelle lukemattomia asioita.
Metsän rauhallisuus oli erilaista kuin avaruuden kylmä tyhjyys tai lepo omassa hytissä – jos tilanne olisi ollut toinen, hän olisi epäilemättä rauhoittunut meditoimaan. Hän tiesi heidän lähestyvän taloa mahdollisimman kaukaa puiden alkaessa vasta nyt harveta: Jim venytti aikaa niin paljon kuin vain saattoi, eikä se ollut suinkaan ainoa ihmisten kummallisuuksista. Edellisenä iltana hän oli yrittänyt saada McCoyta selittämään taas muutamaa niistä, saamatta mihinkään riittävän kattavaa vastausta – hän muisti erityisen elävästi tohtorin ilmeen udeltuaan, miksi Jim pyysi juuri häntä mukaansa. Kuva ihmisistä ei ollut edes puolivalmis, varsinkaan siellä missä mukaan sekoittui sanattomia pyyntöjä, kehotuksia ja tarkoituksia, mutta sillä kertaa hän jätti niiden pohtimisen kun edestä alkoi kuulua vaimeaa puheensorinaa, enimmäkseen naisääniä.
Jim kuitenkin pysähtyi ennen kuin kukaan huomaisi heidän saapumistaan, kääntyi hitaasti hänen puoleensa ja kysyi: ”No Spock, oletko valmis?” Yksi asia, jota hän kapteenissaan ja ystävässään arvosti, oli tämän teeskentelemättömät tunteet, huolimatta kuinka epäloogista se toisinaan oli. Hän oli oppinut ihmisten olevan hyvin taitavia vääristämään tai peittämään todelliset tunteensa, mutta Jim ei vaikuttanut koskaan halukkaalta tai välttämättä edes kykenevältä sellaiseen. Nytkin menetyksen raskaus kuului selvästi miehen äänestä, ilman teeskenneltyä hilpeyttä: ja kysyi silti pärjäisikö ja olisiko hän valmis. Vulkanuslaiset kestivät hyvin paljon erilaisia rasitteita, eikä hän puoliverisyydestään huolimatta ollut poikkeus, kyllähän Jim sen tiesi.
”Heti kun sinä olet, kapteeni.” Ellei olisi pitänyt tapaa hyvin ihmismäisenä ja itselleen sopimattomana, hän olisi saattanut kehua, kuinka hyvältä toinen näytti: vaikka musta surun ja murheen lähettiläs olikin, väri sopi Jimin silmien ja hiusten värisävyihin varsinkin metsän varjostuksessa. Todennäköisesti Jim tiesi itsekin näyttävänsä hyvältä, muttei vain suonut sen kaltaisille ajatuksille tilaa niin kovin tunteellisessa mielessään. McCoyn kehotuksesta hänelläkin oli yllään mustat, normaalia juhlallisemmat vaatteet, mutta toisin kuin Jimin kohdalla, synkkä väri ei millään tavalla pukenut häntä. Se ei millään tavalla haitannut Jimiä, joka oli hetki hetkeltä tyytyväisempi siihen, että oli toivonut juuri Spockin mukaansa.
”Spock hyvä, varsinkin tällaisen kokemuksen jälkeen toivoisin sinun kutsuvan minua etunimellä. Mutta mennään nyt, meitä varmasti odotetaan jo.”
Hän näki edessään kapteenin lapsuudenkodin ja muun hautajaisväen heidän kuljettuaan ensin vielä pienen hedelmätarhan läpi – erotti lukemattomia Jimin tuttuja piirteitä muissa vieraissa ja tunsi hyvin ohimenevän ajan itsensä täydelliseksi muukalaiseksi. Hän kuitenkin hallitsi tunteen välittömästi ja keskittyi sen sijaan rekisteröimään muille näkymättömät muutokset kapteeninsa mielialassa kun heitä kohti käveli hyvin paljon Jimiltä näyttävä mies. Syvä epätoivo pyyhkäisi myös hänen ylitseen koskettamatta kuitenkaan kun mies, ilmiselvästi Jimin isä, pysähtyi heidän eteensä ja esitteli itsensä. Ihmisiä alkoi kerääntyä Jimin ympärille, mutta se ei saanut häntä siirtymään syrjään ystävänsä rinnalta: tietoisuus omasta erilaisuudesta ei ollut läheskään tarpeeksi voimakas syy väistymiseen. Hänhän oli ollut erilainen syntymästään asti, ja tulisi aina olemaan.
Jim esitteli hänet kaikille läheisimpänä ystävään ja alaisenaan, kunnes varsinainen tilaisuus pääsi alkamaan. Suru joka liikkui vierasjoukossa oli syvää ja viiltävää, hän hajosi pieniksi palasiksi sen sisuksessa ajateltuaan omaa, edelleen elossa olevaa äitiään; ihmisnaista, jota rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän antoi itselleen luvan pysyä äitinsä hallitsemissa muistoissa melkein koko tilaisuuden ajan: hän ei olisi kuitenkaan ymmärtänyt sitä vaikka kuinka yrittäisi, eikä hän uskonut korkeampaan voimaan, johon pappi melkein jokaisella sanallaan viittasi ja johdatti. Juhlallisen seremonian loppupuolella hän huomasi kapteeninsa kyyneleet ja näki tämän edessään paljaampana, voimattomampana kuin vielä koskaan ennen. Tiukka kontrolli ei pettänyt vaikka hän ajattelikin harvinaisen pitkään äitiään ja näki kapteeninsa kaikki haavat juuri kosketuksen rajakohdassa: hetki sai hänet myöhemmin ymmärtämään jotain hyvin olennaista ihmisyydestä, itsestään ja kapteenistaan. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Jim, hän olisi saattanut pitää suojattomia haavoja erityisesti ihmisille kuuluvana heikkoutena: mutta nähtyään Jimin todistavan rohkeutensa ja voimansa niin lukemattomilla tavoilla ja kerroilla ennen sitä päivää hän ei voinut ajatella niin.
Hänelle vieraan naisen ruumis laskettiin hautaansa ja tuore multakerros peitettiin lukemattomilla kukilla, samalla kun aurinko ilmestyi esiin harmaan pilvimassan välistä. Tuuria, onnea, kaikki muuttuukin ehkä paremmaksi, ajattelivat muut vieraat nähdessään auringon – hänen kohdallaan arkinen ilmiö ei herättänyt minkäänlaisia tunteita tai poikkeavia ajatuksia. Jim hänen edessään ei myöskään katsonut auringon suuntaan vaan tuijotti hetkellisen lamaantumisen vallassa kaikkia niitä kukkia, joita äidin tuoreelle haudalle oli ilmestynyt. Yksi kerrallaan surevat vieraat alkoivat hajaantua, kunnes jäljelle jäivät vain hän ja Jim isänsä kanssa. Isä ja poika vaihtoivat muutaman sanan keskenään tavalla, joka ei olisi milloinkaan mahdollista hänen ja Sarekin välillä: hän sulki automaattisesti korvansa silkasta kohteliaisuudesta, ja odotti kärsivällisenä kapteenin ohjeita siirryttyään hieman syrjemmälle. Aurinko oli jälleen vajoamassa pilviin lyhyen keskustelun päättyessä, George Kirk nyökkäsi hänelle lyhyesti ohi kävellessään ja jätti heidät kahden. Jim katsoi häntä suoraan silmiin vaikka tiesi kasvonsa edelleen kyynelistä märäksi: heidän suhteessaan vallitsi niin syvä luottamus ja ymmärrys, etteivät yhdet kyyneleet sen arvoa heikentäneet.
Hän ei myöntäisi koskaan kenellekään itseään lukuun ottamatta, että juuri tunteet olivat kenties kaikista kauneinta ihmisissä, olivatpa ne kuinka hallitsemattomia, epäloogisia tai voimakkaita hyvänsä. Hymy, jonka Jim häneen kohdisti, oli edelleen syvästi alakuloinen, mutta väläytti ohimennen esille vanhan tutun charmin – yhteisvaikutus olisi ollut kenelle tahansa muulle paitsi hänelle varmaankin hyvin hämmentävä.
”Kadutko, että lähdit mukaani?” Jim kysyi ja katseli häntä edelleen herkeämättä: vastaus vaikutti olevan kapteenille tavallistakin tärkeämpi.
”En hetkeäkään, Jim”, hän totesi tyynesti, sillä niinhän asia oli. Jokin toistaiseksi tuntematon voima kosketti uudelleen hänen syvimmissä koloissa uinuvaa ihmisyyttään, mutta tuntemus oli helppo hallita.
”Pistätkö pahaksesi, jos jäämme tänne yhdeksi yöksi? Tiedän, että se on hieman epäreilua sinua kohtaan kun muu miehistö saa lomailla.”
”En, ymmärrän että tarvitset aikaa levätä, ja suosittelenkin sitä lähimpänä alaisenasi."
”Jäät siis seurakseni?” Hän nyökkäsi kevyesti ja antoi sitten kapteenin johdattaa itsensä kohti taloa – he molemmat vilkaisivat hautaa takanaan sanomatta siitä kuitenkaan mitään.
Jim oli pyytämättä jättänyt hänet omaan rauhaan entiseen huoneeseensa, eikä raahannut häntä näytille sukulaistensa tai muiden läheistensä luokse vaan hoiti isänsä kanssa loput käytännön järjestelyt kuntoon. Huone oli varsin pieni ja karu kun melkein kaikki henkilökohtaiset tavarat olivat kulkeneet mukana Akatemiaan tai turvaan ullakolle: silti siihen oli tarttunut pieni pala Jimin persoonallisuutta. Kulmikkaassa huoneessa oli vain leveä sänky, kirjoituspöytä tuoleineen, pari nojatuolia ja iso kirjahylly – niin kovin vanhanaikaista omalla tavallaan. Ulkona alkoi sataa aivan kuten hän oli tiennytkin heti heidän laskeuduttuaan Maahan, sen ropina peitti alleen vaimeat puheäänet alakerrasta ja vapautti hänen ajatuksensa yhdessä syvän meditaation kanssa. Hän vajosi siihen, rentoutti itsensä sen avulla ja tutki tunteensa yksi kerralla niin syvällisesti kuin vain kykeni, eikä poistunut edes illalliselle kapteenin pyynnöstä huolimatta.
Alkuillasta Jim palasi muutaman ylimääräisen huovan kanssa ja haki huoneeseen pienen soittimen sekä shakkilaudan, kytki musiikin volyymin hyvin pienelle tahtomatta häiritä hänen meditaatiotaan ja jäi miettimään edesmennyttä äitiään. Hän havahtui tilastaan vasta kun valot syttyivät, hämärä lankesi Iowassa nopeammin kuin hän oli ennustanut, mutta tuntui silti niin kotoisalta kuin se kaukana kotiplaneetasta olevalle vulkanuslaiselle oli mahdollista. Kapteeni haastoi hänet shakkiotteluun ja hävittyään normaalia useammin alkoi kävellä ympyrää pienessä huoneessaan – eikä ihmissilmä olisi ehkä juuri silloin nähnyt hänen ulkomuodossaan mitään erityisen kehuttavaa, mutta hänestä...
”Spock, kuinka paljon Enterprisen viiden vuoden komennuksesta on jäljellä?” Meditaation jälkeen hän oli aistinut ystävänsä tunteet melko heikosti, tämä oli nostanut jonkinlaisen suojan ylleen pysyäkseen koossa, mutta nyt se oli raukeamassa.
”0,465 vuotta”, hän totesi välittömästi. Ei ollut yllättävää huomata, että Enterprise oli ainakin hetkellisesti ohittanut vielä kristalliakin kirkkaammat muistot Winona Kirkistä Jimin ajatuksissa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun viiden vuoden komennuksen päättyminen otettiin puheeksi. Hän ei ollut millään tavalla huolissaan sen jälkeisestä ajasta, mutta Jim ilmiselvästi oli – tämä alkoi jälleen kulkea ahdistuneessa kehässään.
”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sen jälkeen tulee tapahtumaan, paitsi että Enterpriseä en aio luovuttaa.” Hän punnitsi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja mielessään, muisteli aluksen ja kapteeninsa historiaa, laski kustannusarvioita ja arvioi retkien hyödyt sekä haitat.
”Jim hyvä, Enterprisen viiden vuoden komennus on ollut varsin kannattava ja suurella todennäköisyydellä sitä myös jatketaan.”
”He saattavat silti määrätä minut uusiin tehtäviin. Spock? Vaikken ensi vuonna olisikaan enää Enterprisen kapteeni, seuraisitko minua silti?” Jim kysyi pysähdyttyään suoraan hänen eteensä ja näytti pitävän hänen vastaustaan äärimmäisen tärkeänä. Hän aisti kysymyksessä paljon enemmän tunne- kuin järkisyitä, ehkä nyt oli törmätty hänen mukaansa tulon perimmäiseen tarkoitukseen – kysymykseen jossa kaikki punnittiin.
”Mielelläni, Jim”, hän parin minuutin pohdinnan jälkeen vastasi ja piti tarkasti huolen siitä, ettei ylimääräinen tunnelataus kuulunut hänen äänestä tai näkynyt kasvojen jäyhän ilmeen läpi. Siellä, missä hänen ihmispuolensa vaikutti kaikista eniten, räjähti kuitenkin riemun ilotulitus.
Loppuilta kului lähinnä tyynnyttävässä hiljaisuudessa omalla painollaan, kunnes kesken sateen äänen kuuntelun Jim huomasi, ettei ollut varannut hänelle nukkumasijaa.
”Käyn laittamassa vierashuoneen valmiiksi”, Jim totesi vilkaistuaan häntä ja kahdelle tarkoitettua sänkyä, mutta pysähtyi ovensuuhun hänen kohottaessa kulmiaan kysyvästi.
”Miksi ihmeessä? Tiedäthän sinä, etteivät vulkanuslaiset tarvitse niin paljon unta kuin ihmiset. Jaksan kyllä valvoa koko yön.” Hän tunsi kapteeninsa mielialan hienoisen muutoksen, tämän saatua varmistus yhteisestä tulevaisuudesta ja kerrottuaan hieman perheestään ilmapiiri oli ollut täydellisen avoin: mutta nyt heitä molempia kosketti jokin syvälle salattu. Oikeastaan hän huomasi sen Jimin silmistä kaikkein selvimmin.
Tähtilaivan kapteenilla oli harvoin mahdollisuutta epäröintiin, eikä ollut nytkään – Jim tyytyi hänen vastaukseensa ja ryhtyi riisumaan hautajaispukua yltään. Hän kävi itse sammuttamassa valot, ihmiset nukkuivat mieluummin pimeyden keskellä kuten hän oli Enterprise vuosien aikana oppinut ja jäi sitten tarkkailemaan Jimiä, melkein kuin vartioiden. Hän kuuli lakanoiden levottoman kahinan, erotti ääriviivoja sieltä täältä alkaen vähitellen vajota alemmas, T'hy'la, T'hy'la, T'hy'la...
Sanat kaikuivat katkeamattoman, vahvana nauhana hänen mielessään, ja he molemmat tiesivät: Jim kertoi sen hänelle jokaisena päivänä eleillään, teoillaan, sanoillaan ja ilmeillään – hän vaali tunnetta pienessä ja lukitussa rasiassa, kesti sen. Toisinaan se oli kuitenkin hyvin vaikeaa, Jimin lopulta kutsuessa hän oli jo hävinnyt. T'hy'la.
A/N: alkuperäisessä versiossa Spock teititteli Jimiä, mutta tulin pitkän pohdinnan jälkeen siihen tulokseen, että se on vähän liian virallista - varsinkin kun hoksasin tarkkailla asiaa sarjoista ja sielläkin Spock sinuttelee kapteeniaan. Tajusin myös kirjoittamisen jälkeen/aikana muutaman hassun epäolennaisuuden, Jimin äiti esimerkiksi haudataan ihan siihen kodin läheisyyteen eikä hautausmaalle, mutta menköön nyt. Star Trekithän myös sijoittuvat kauas tulevaisuuteen, mutta tässä liikutaan ehkä 2000-luvun alussa, tai sitten Jimin kotitalo vaan elää sitä aikaa, haha. Voihan sen tavallaan ajatella vaikka AU:na. Loppujen lopuksi olen kuitenkin tyytyväinen lopputulokseen.
