Silmarillion: Yhden miehen sota (K-11, Fingon/Maedhros)

[Porpentina]

Ficin nimi: Yhden miehen sota
Kirjoittaja: Porpentina
Ikäraja: K-11
Fandom: Silmarillion/Tolkien
Tyylilaji: Angstahtavaa tajunnanvirtaa
Paritus: Fingon/Maedhros
Varoitukset: Sisältää yleistä toivottomuutta sekä mainintoja kidutuksesta ja kuolemasta
A/N: Vastaukseni Lyrics Wheel 12 -haasteeseen. Inspiraation lähteenä olleet lyriikat löytyvät ficin lopusta, kiitos niistä lähettäjälle! Käytän ficissä Maedhrosin ja Maglorin quenyankielisiä nimiä Maitimo ja Makalaurë.


Yhden miehen sota

Sinä et tunne minua. Olen vieras, näytän vieraalta, tunnun vieraalta, etkä sinäkään ole sama kuin ennen.

Makalaurë sanoo, että näytän paremmalta, terveeltä. Olen voittanut taistelun pimeyttä vastaan yhden miehen sodassani, vasen käteni on oppinut käyttämään miekkaa, ja veljeni sanoo olevansa ylpeä minusta. Hän katsoo silmiin, hän on päättänyt olla väistämättä katsettani, vaikka tiedän sen täyttävän hänet turhalla syyllisyydellä. Silti edes hän ei pysty näkemään minua sellaisena kuin nyt olen; hän katsoo päättäväisesti lävitseni, näkee minut ilman arpia, joista hän syyttää itseään.

Sinä näet minut, näet ulkokuoreni läpi, huomaat kaikki halkeamat ja katsot suoraan sisimpääni. Silti tiedän, että edes sinä et voi ymmärtää näkemääsi. Et tunne minua, niin kuin minua ei voi tuntea kukaan, joka ei ole käynyt siellä, mistä minä olen tullut.

Muistan ajan, jolloin kaikki oli yksinkertaista. Oli oikea ja oli väärä ja niiden välillä selkeä raja. Vaikka nuoruudessamme usein tuon rajan kyseenalaistimme, se oli silloin pelkkää ajatusleikkiä, Amanin autuuden mahdollistamaa eliitin ajanvietettä. Muistan kiihkeät keskustelumme olemassaolon merkityksestä ja Ardan olemuksesta sekä viininmakuiset suudelmasi, kun vihdoin kyllästyit älylliseen näpertelyyni. Nyt kompuroin harmaalla alueella, raja on ylitetty ja kadoksissa. Muistatko, millainen olin ennen kuin sidoin itseni tähän sotaan? Haluaisin kysyä, mutta en uskalla. En halua kuulla sinun valehtelevan, että olen sinulle yhä sama Maitimo kuin se idealistinen hölmö, joka yö toisensa jälkeen vuodatti sinulle naiiveja poliittisia visioitaan, kun olit taas kerran kiivennyt sisään ikkunastani kuin lemmenkipeä orava.

Minä olen nähnyt ne, Amanin valon vangittuna isäni luomuksiin Maailman mustan vihollisen otsalla. Ne polttivat silmiäni ja hän tiesi sen, teeskenteli olevansa armollinen pakottaessaan minut katsomaan niitä. En muistanut nimeäni, en sinua, en mitään muuta kuin järjettömän vannotun valani, joka huusi minussa kuolevien äänellä kaikuna Alqualondësta, samalla kun itse huusin kivusta, vaikka en omaa huutoani kuullut ja olin yhtäaikaisesti tunnoton ja tuskissani.

En ole puhunut tästä kenellekään. Yritän unohtaa, että tiedän. Olen nähnyt jumalan palaneet kädet. Oikeaa kättäni särkee, vaikka tiedän sen olevan harhaa. Molemmat käteni ovat veressä enkä tiedä, kuinka kauan joudun niitä pesemään tässä sodassa ennen kuin uskallan toivoa, että Vardan pyhittämien kivien pinta sallisi kosketukseni. Olen yrittänyt toimia niin oikein kuin voin. Kuolemalla taistelussa Vihollista vastaan voisin kenties saada sovituksen, mutta sydämessäni tunnen, ettei se ole kohtaloni. En kuollut, kun minua kidutettiin, etkä sinäkään pystynyt toivettani täyttämään. Manwën linnut kantoivat kunniallisen kuoleman pois ulottuviltani kuin merkkinä siitä, ettei osani ole päästä taakastani niin vähällä. En voi saada sankarikuolemaa tässä sodassa, koska olen valani kautta sidottuna siihen toiseen sotaan, jossa olen tahrannut käteni sukuni vereen ja joka minun siitä huolimatta on taisteltava loppuun asti.

Olen kuin tyhjä kuori, joka ei muista, miten tuntea. Tiedän, että rakastat minua, yhä, kaikesta huolimatta. Tiedän, mutta en tunne. En pysty vastaamaan enkä vastaanottamaan tunnettasi, joka huokuu sinusta yhtä ylitsevuotavana ja pidäkkeettömänä kuin aina ennenkin. Luulin ensin, että valvoit vuoteeni äärellä läpi kuumehoureisten öiden pelkästä velvollisuudentunnosta, että jättäisit minut yksin maailmanloppuuni niin kuin me jätimme sinut vastarannalle. Mutta sinä et syytä minua, sinä ja suuri, typerä sydämesi, joka yrittää lyödä meidän molempien puolesta. Haluat minut vierellesi, ja minä takerrun sinuun kaikella mitä minusta on jäljellä, vaikka tiedän sinun ansaitsevan enemmän kuin tämän kammottavan tyhjyyden.

* * *

Sonata Arctica - Replica

I'm home again, I won the war,
And now I am behind your door
I tried so hard to obey the law,
And see the meaning of this all.
Remember me? Before the war?
I'm the man who lived next door

Long ago...

As you can see, when you look at me,
I'm pieces of what I used to be
It's easier if you don't see,
Me standing on my own two feet
I'm taller when I sit here still,
You ask are all my dreams fulfilled   
They made me a heart of steel,
The kind them bullets cannot see, yeah...

Nothing's what it seems to be,
I'm a replica, I'm a replica
Empty shell inside of me
I'm not myself, I'm a replica of me...

The light is green, my slate is clean,
New life to fill the hole in me
I had no name, last December,
Christmas Eve I can't remember.
I was in a constant pain,
I saw your shadow in the rain.
I painted all your pictures red,
I wish I had stayed home instead. Yeah...

Nothing's what it seems to be,
I'm a replica, I'm a replica
Empty shell inside of me
I'm not myself, I'm a replica of me...

Are you gonna leave me now, when it is all over
Are you gonna leave me, is my world now over...

Raising from the place I've been,
And trying to keep my home base clean
Now I'm here and won't go back believe.   

I fall asleep and dream a dream,
I'm floating in the silent stream
No-one placing blame on me,
But nothing's what it seems to be, yeah...

Nothing's what it seems to be,
I'm a replica, I'm a replica
Empty shell inside of me
I'm not myself, I'm a replica

Nothing's what it seems to be,
I'm a replica.
Empty shell inside of me
I'm a replica.

Nothing's what it seems to be,
I'm a replica
Empty shell inside of me
I'm a replica of me.....

I'm home again, I won the war,
And now I am behind the door.
I tried so hard to obey the law,
And see the meaning of this all.
Remember me? Before the war.
I'm the man who lived...

[Kuurankukka]

Silmarillionia lukemattakin aion edes yrittää sanoa tästä muutaman sanasen, ja tutkittuani Wikipediaa hetkisen sain hahmoista ainakin jonkinlaisen käsityksen. Hahmojen uskottavuutta tai muutakaan sllaista en siis osaa lähteä arvioimaan; Maedhros oli tässä kuitenkin selvästi se sodasta kotiinpalaaja, joka toivoi ja saikin rakkautta, vaikkei kyennyt tuntemaan enää "kunnolla". Fingon vaikutti tässä ehkä vähän nuoremmalta, tai ainakin hyvin uskolliselta uskoessaan toveriinsa vielä sotienkin jälkeen. Otsikko oli muuten kiinnostava, melkein kun kapinoiva yhden sotiessa koko muuta maailmaa vastaan.

LW-lyriikkasi tulivat kertakaikkisen upeasta biisistä, oli tosiaan ilo lukea songficci "Replicasta". Maedhrosin epätoivo oikein huokui tekstin läpi, vaikka hän samalla myös tuntui kaipaavan takaisiin menneisiin päiviin. Ficci ei silti jäänyt masentavaksi, kun lopusta sai sellaisen kuvan, että ehkä kaikki paranee vielä jonakin päivänä eikä sormustaakkoja ole, vaikka yleiskuva tässä olikin aika synkkä. Kerronta eteni juuri sopivan rauhallisesti, Maedhrosin ajatuksia oli helppo seurata ilman kunnollista hahmotuntemuksiakin, ja loppujen lopuksi pidin siitä, ettei mitään konkreettista varsinaisesti edes tapahtunut. Varsinainen parituskin jäi minusta tulkintakysymykseksi, hahmothan olivat vissiin serkuksia? Kaiken sen tyhjyyden vastapainona oli avoin sydän. Vaikka loppu minusta eräällä tavalla toiveikas olikin, tuli ficistä paikoittelen mieleen Hurinin lasten tarina samankaltaisen tunnelman. Niin ja minäkertoja muuten sopi tähän varsin hyvin, se oli hyvin luonnollinen. Kaiken kaikkiaan ficci oli varsin hieno, se tavoitti jotain sellaista joka minusta Tolkienin tuotoksiin tai niistä tehtyihin ficceihin aivan ehdottomasti kuuluu. Kiitos kovasti tästä c:

[Renneto]

Hih, olen vähän kuin Kuurankukka eli pahoittelen etten ole fandomia lukenut, Silmarillion on jäänyt hyllyynsä. En tosin lukenut edes Wikipedia-artikkelia vaan nautiskelin tätä vain jonkinlaisena Tolkienin maailman jatkumona, ja sellaisenakin se tarjosi varsin mukavan - ja samalla hyvällä tavalla epämukavan - lukuhetken.

Olen samaa mieltä Kuurankukan kanssa, että tässä oli jotain tolkienmaista. Esimerkiksi valat ja sydämen äänet ja ajatukset kohtalosta suorastaan kumisivat. En kuitenkaan missään nimessä sanoisi, että teksti olisi ollut lähelläkään pastissia. Kieli toimi kuin kaksiteräinen miekka eli käytti hyväkseen sekä vähän Isompia että sitten pienempiä sanoja, mistä pidin paljon. :> Itse asiassa teksti kaikkinensa irrottautui minusta hyvin monista Tolkienin ongelmallisimmista kohdista eli esimerkiksi voimakkaasta hyvän ja pahan erottelusta ja otti käsiinsä moraalin ja tunteiden vaikeat palat. Kunniallisuus paistui tässä hyvässä mielen tulessa. Nautin kovasti kertojan äänen vankkumattomuudesta, jonka tunsin kumpuavan jonkinlaisesta pettymyksestä, pidätellystä tuskasta, koetun jälkeisestä masennuksesta, tiedosta ettei enää koskaan ole niin kuin ennen. Tyyppi oli koneut liikaa. D: Häntä painoi nykyisyys ja tavallaan myös aika ennen arpia - aika jolloin oltiin naiiveja ja yksinkertaisia...

Arpia, muistoja, kokemuksia ja niiden seurauksia oli käsitelty hienosti. Oli komeaa luettavaa, kun toisaalla oli oikean käden poissaolo eli näkyvä vamma, ja samaan aikaan puhuttiin niin suoraan siitä, miten paljon oli näkymätöntä - silloinkin näkymätöntä kun näkijä (tai katsoja) oli rakas veli joka katsoi suoraan muttei todellakaan voinut nähdä:

Hän katsoo silmiin, hän on päättänyt olla väistämättä katsettani, vaikka tiedän sen täyttävän hänet turhalla syyllisyydellä. Silti edes hän ei pysty näkemään minua sellaisena kuin nyt olen; hän katsoo päättäväisesti lävitseni, näkee minut ilman arpia, joista hän syyttää itseään.

Nähdä vai katsoa, siinäpä se. Veljesten välinen suhde oli minusta kenties kaikkein kiinnostavin, vaikka pääpaino olikin Fingon ja Maedhrosin suhteessa, joka näyttäytyi voimakkaana ja varsin raskaana tietystä ihanteellisuudestaan ja kauneudestaan huolimatta.

Olen kuin tyhjä kuori, joka ei muista, miten tuntea. Tiedän, että rakastat minua, yhä, kaikesta huolimatta. Tiedän, mutta en tunne. En pysty --

Tykkäsin kohdatsa hyvin paljon jollain selittämättömällä tavalla. Tyylissäsi tarttut sanoihin ja puserrat niistä merkityksen kuiviin, ulos, näytille, suorastaan seinille. Pakotat lukijan keskittymään siihen mitä sanotaan, ja tässä jotenkin on niin korostuneena esillä, että oli pakko nostaa.

Saipas tarina ajattelemaan sitäkin, että pitäisi Silmarillionkin lukea...

[LillaMyy]

Selkeästikin olen kommentoijista ainoa, joka on oikeasti lukenut Silmarillionin, joten katsotaanpas, josko saan tästä jotain irti, mitä he eivät saaneet. En kylläkään mene vannomaan, koska viimeisimmästä Silmarillionin lukemisesta on vierähtänyt jo jokunen tovi... :'D Se täytyy kyllä myöntää, että lukemisesta tulee haastavaa, koska en ole tottunut Maedhrosin ja Maglorin qenyankielisiin nimiin, mutta kenties niihin tottuu tätä lukiessa?

Wow! Siinä, yhden sanan kiteytys tästä koko ficcistä! Jos kehtaisin, jättäisin kommenttini tähän, mutta koska en kehtaa, on pakko jaaritella turhia! Ainakin se pitää todeta, että tykkäsin siitä, että Makalaurëa ja Maitimoa ei kumpaakaan käytetty kovin montaa kertaa, koska muuten tekstiin keskittyminen olisi kaikonnut välillä ihan vain sen takia, että pitää tarkistaa, kumpi olikaan Maedhros ja kumpi Maglor... :'D Loppupeleissä noilla nimillä ei kuitenkaan ollut kovin suurta merkitystä ficcin suhteen, kun vaan tiesi, että kenen näkökulmasta tarina on kerrottu. (:

Tässä tuli myös todella hyvin ilmi kaikkia viitteitä Silmarillionin muihin tapahtumiin, kun oli puhetta niin Fëanorin valasta, sen seurauksista kuin myös Maedhrosin kohtalosta Morgothin käsissä. Olet siis onnistunut kirjoittamaan varsin onnistuneen ficcin aiheesta ja fandomista, joka ei todellakaan ole sieltä helpoimmasta päästä. Tykkäsin ihan älyttömästi myös siitä, että sun tyylissä on viitteitä Tolkienin tyyliin, muttet ole kuitenkaan yrittänyt mitenkään kopioida sitä, vaan olet tehnyt siitä oman versiosi. Samoin tykkäsin käyttämästäsi minä-muodosta, sillä Silmarillion itse on välillä hieman hankalaa luettavaa, kun ei pysy ihan kärryillä siitä, että kenen näkövinkkelistä tämäkin kohta pitäisi oikein ajatella sun muuta. Sulla oli myös tosi mukavia sanamuotoja, kuten lemmenkipeä orava, tässä, mitkä piristivät muuten synkkämielistä tekstiä kivasti.

Kiitänkin siis tästä lukukokemuksesta, lisääkin voit varsin hyvin kirjoittaa Silmarillionista, kun se näyttää näin hyvin luistavan! ((: