Title: Tunteilla ajattelua
Author: Aimtist
Fandom: Bleach
Ikäraja: Sallittu
Genre: Ihan vähän angst
Hahmot/Paritus: Byakuya & Ichigo, ByaIchi vivahteita
Disclaimer: Bleach hahmoineen ja maailmoineen kuuluu Tite Kubolle. Minä vain leikin.
AN: Osallistuu haasteeseen Sana/kuva/lause10 (1. "Minulla ei ollut ketään. Olisin tarvinnut sinua." - Snooki)
"Minulla ei ollut ketään. Olisin tarvinnut sinua."Ne sanat satuttivat. Hän ei tuntenut puhujaa, ei nähnyt tätä varjoilta, äänikin oli vääristynyt, mutta silti se avuntarpeen ilmaisu satutti. Hän oli taas kerran ollut hyödytön, kun joku olisi tarvinnut apua. Miksi hän ei vain voinut pelastaa kaikkia? Miksi se oli mahdotonta, vain naiivia lapsen toiveunta?
Pimeys tuntui kiertävän kehää hänen ympärillään ja sadat äänet kuiskivat pojalle, syyttivät häntä. Ichigo puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta ollakseen huutamatta. Hän tiesi sen kaiken jo! Hän tiesi olevansa hyödytön. Tarpeeton. Taakaksi.
Hereillä.
Nuorukainen tuijotti huoneensa tylsää kattoa hämärän ympäröimänä. Pieni määrä valoa lankesi ulkoa katuvaloista, mutta muuten oli aivan pimeää. Ja hiljaista.
Kaikki muut talossa nukkuivat vielä. Hiljaisuutta ei häirinnyt edes tuulen ulina tai autojen räminä. Vain oranssihiuksisen pojan kiivas hengitys rikkoi taianomaisen äänettömyyden.
Mutta miksi hän oli herännyt? Mikä oli vetänyt pojan itsesäälin ja epätoivon valtaamasta unesta? Ichigo ei osannut sanoa. Huoneessa ei ollut ketään hänen lisäkseen, ei ainakaan ketään sellaista, jonka Ichigo voisi nähdä.
Se olisi voinut olla vaeltava plushenki, mutta nykyisin niillä ei ollut syytä kulkea hänen perässään. Nykyisin ne olivat Karinin päivittäinen riesa, eivät hänen. Ja miten ihmeessä sellainen olisi voinut saada hänet hereille?
Enää Ichigo ei pystynyt kuulemaan tai näkemään niitä. Kosketuksesta poika ei osannut sanoa. Hollow:t pystyivät kyllä koskettamaan myös niitä ihmisiä, joilla ei ollut lainkaan henkipainetta. Ichigo ei ollut kuitenkaan koskaan miettinyt, pystyivätkö plussat ja shinigamit samaan. Luultavasti. Sielujahan ne kaikki olivat.
Mutta miksi yksikään irrallaan oleva sielu yrittäisi herättää hänet? Ellei kyseessä ollut joku shinigami, jonka Ichigo tunsi, ja joka ei tahtonut pojan kärsivän painajaisestaan enempää. Ja uni todellakin oli ollut Ichigolle painajainen.
Mutta se vasta nöyryyttävää olikin, jos joku Ichigolle tuttu näki hänet pelkäämässä painajaisia. Pelkkä ajatus kuumotti pojan poskia. Nuorukainen nousi istumaan ja pudisti päätään. Ehkä hän oli herännyt aivan itse. Ei shinigameja, plussia tai muitakaan sieluja. Uni oli vain loppunut. Itsekseen. Ilman ulkoista apua.
Ichigo vilkaisi kelloa ja venytteli. Vartin yli kolme. Hän ei normaalisti herännyt siihen aikaan yöstä.
Epäilykset jonkun sielun osallisuudesta eivät vielä hälvenneet nuorukaisen mielestä. Se häiritsi poikaa. Lopulta Ichigo päätti kokeilla, ja tunsi itsensä siksi älyttömän typeräksi, oliko huoneessa hänen lisäkseen muita.
”Kuka ikinä oletkin niin - ”, Ichigo katseli ulos ikkunasta puhuessaan ja toivoi, ettei hänen mahdollinen vieraansa ollut juuri siinä osassa huonetta, ” - kiitos.”
Ei vastausta. Ei pienintäkään elonmerkkiä. Ichigo puuskahti ja löi päänsä tyynyyn. Hän oli kuvitellut sen kaiken ja puhunut tyhjille seinille. Hymy kaartui pojan huulille. Että hän osasi olla typerä. Ainut onni oli, että jos hän puhui seinille, ei kukaan muu ollut häntä edes kuulemassa.
Rauhallisin mielin poika sulki silmänsä ja oli vaipumaisillaan lähes välittömästi uneen. Vielä juuri ennen nukahtamista nuorukainen oli tuntevinaan jonkin koskettavan poskeaan, muttei silmiään raottaessaan nähnyt mitään. Voimansa menettänyt nuorukainen ei nähnyt tummahiuksista aatelista, joka katseli häntä lämpimin, mutta surumielisin silmin.
”Kauniita unia, Ichigo”, mies kuiskasi, ennen kuin siirtyi takaisin paikalleen ikkunan luo. Siellä hän vahti Seireitein sankarin unta aina aamunsarastukseen asti. Byakuya hävisi aamua pakenevan pimeyden mukana vain palatakseen illan tullen pojan luokse.
Nuoren Kurosakin turvallisuuden takaamisesta öisin oli tullut kuudennen kaartin kapteenille velvollisuus. Hän oli suostunut siihen muutaman yön ajaksi Rukian pyynnöstä, mutta lopulta siitä tuli vain tapa. Ja siitä tavasta tuli koko kuudennen kaartin velvollisuus.
Byakuyan ei enää tarvinnut olla itse paikalla, mutta tänä iltana hän oli vain tahtonut nähdä Ichigo Kurosakin kaikkien niiden viikkojen jälkeen. Kuka olisi uskonut, että aatelisen syvälle haudatut tunteet nousisivat pintaan yhden painajaisen takia? Kuinka kauan siitä olikaan, kun hän viimeeksi oli kuullut pojan ääneen?
Aatelinen sulki silmänsä hetkeksi ja kuvitteli mielessään Seireitein sankarin.
Se oli typerää. Kurosaki oli enää vain ihminen. Kaikki haaveet, joita mies oli mielensä perukoilla aiemmin vatvonut olivat nyt mahdottomia. Ja silti hänen sydämensä ja ylpeytensä eivät suostuneet luopumaan toivosta.
Kurosakilla oli selvästi huono vaikutus ihmisiin ympärillään. Nuorukainen onnistui sumentamaan järjen ja saamaan heidät ajattelemaan sydämellään, tunteillaan. Byakuya ei ollut poikkeus.
Hymynkaarre koristi aatelisen kasvoja muutaman sekunnin ajan. Onneksi hän ei ollut poikkeus.
