Kirjoittaja: 4forever
Ikäraja: 11
Genre: Lievä Angst
Salla PoV:
Muistan vielä sen hetken, kun äiti ja isä pari viikkoa sitten kertoivat eroavansa. Silloin minä isä ja äiti itkettiin yhdessä. He sanoivat rakastavansa minua ja että ero ei ole minun vikani. Äiti kuulemma muuttaisi pois ja minä jäisin isän kanssa asumaan.
Nyt on se hetki. Äiti on lähdössä. Hän hymyilee ja on iloinen, kun pääsee täältä pois, vaikka joutuu jättämään minut tänne. Minä olen ainut joka itkee, koska isä vain myhäilee omassa nojatuolissaan ja lukee lehteä. Äiti on jo vienyt tavaransa pakettiautoon ja tulee hyvästelemään minut. Hän halaa minua ja sanoo: "Nyt minä lähden, soitellaan ja tulet sitten hiihtolomalla käymään." "Joo äiti minulle tulee ikävä sinua", sanon nyyhkyttäen. "Minullekkin sinua, mutta älä kulta itke. Nyt minä lähden hei hei", äiti vielä toivottaa auton ikkunasta. Minä vilkutan takaisin ja katson, kun äitin auto katoaa mutkan taakse.
Nyt minä olen ainut nainen talossa. Isä on aika vanhoillinen. En tiedä odottaako hän, että minä laitan ruokaa ja siivoan. Ainakin tänä iltana isä laittoi ruokaa. Paistoi nakkimunakasta, mutta minulla ei ollut nälkä. Minua ahdistaa ja itkettää. Haluaisin vain unohta. Väsyttää ja haluaisin vaan nukkua, mutta en pysty, kun ahdistaa liikaa.
Seuraavien parin viikon ajan minua ahdisti ja masensi koko ajan Kerran se meni niin pahaksi, etten tuntenut henkisesti mitään. Silloin päätin viillellä ensimmäisen kerran. Auttoihan se hetkellisesti, mutta seuraavana päivänä oli kauhea häpeä siitä, mitä oli tullut tehtyä. Arvet kädessä oli ilkeän punaiset, mutta onneksi oli talvi, eikä tarvinnut keksiä tekosyytä, miksi käytän pitkähihaisia paitoja.
Ystävänikin huomasivat ahdistuneisuuteni ja paras ystäväni Anna rupesi kyselemään:"Salla, mikä on? Kerro minulle. Minä voin yrittää auttaa." Kerran, kun olimme kahdestaan minä suostuin kertomaan. "No kun minua on äitin ja isän eron jälkeen ruvennut ahdistamaan ja masentamaan koko ajan", sanon. "Viilteletkö sinä? Olen huomannut, miten käytät nykyään pitkähihaisia liikuntatunnillakin", Anna sanoo, ja minä katson häntä hieman vaikeasti ja mumisen joo. "Salla, ei saa!!! Voi sinua pikkuista. Me menemme puhumaan tästä tänään isällesi", hän sanoo niin päättäväisesti, etten voi väittää vastaan.
Simo PoV:
"Oletko Matti siellä ? Haluaisin varata ajan Sallalle, joka on avioeron jälkeen ollut masentunut", sanon puhelimeen. Soitin perhelääkärillemme heti, kun Salla oli Annan avustuksella kertonut masennuksestaan. "Tiedätkö, onko Salla viillellyt?" Matti kysyy. "Jos Annan puheista oikein ymmärsin niin on", sanon. "Okei, sitten järjestän ajan jo huomiselle. Tulkaa vastaanotolleni kello 8.30, niin voidaan tutkia hänet, ja laitan lähetteen psykiatrille" , Matti sanoo. "Silloin nähdään. Hei, hei ", totean ja katkaisen puhelun.
Samassa Salla tulee huoneestaan ja sanon hänelle:"Huomenaamulla kello 8.30 on lääkäri." Salla vastaa hieman surullisesti:"Okei, muuten voiko Anna jäädä yöksi?" "Jääköön tämän kerran", sanon ja tytöt lähtevät hakemaan Annan tavaroita Annan kotoa.
"Miksi tässä piti käydä näin? Miksi oman tyttöni piti masentua? Tiedän, että ero oli surullinen. Itken vieläkin iltaisin ruvetessani nukkumaan, koska rakastan Kaisaa edelleen, mutta kun Kaisa päättää jotain, hänen on saatava se ja tässä tapauksessa se oli avioero. Mutta, että oma tyttöni otti sen noin raskaasti. No, mutta minä rakastan häntä ja niin Kaisakin. Kyllä me tästä selviämme.", ajattelin.
Illalla ruvetessani nukkumaan pistin herätyskellon soimaan seitsämältä ja rupesin ajattelemaan minun ja Kaisan eroa. Nukahdin taas kasvot märkänä kyynelistä. Aamulla Salla tuli herättämään kymmentä vaille kahdeksan. "Isä, eikö sinun pitäisi jo herätä. Meidän pitää lähteä kahdenkymmenen minuutin päästä", Salla sanoo. "Joo...huoh paljon kello on? Nukuinko pommiin?" Kyselen ja katson kelloa yöpöydällä. "Ohoho, kello on jo noin paljon. Minun tosiaan pitää herätä",totean. Puen vaatteet, menen keittiöön keittämään kupin kahvia ja sitten lähdemme.
"No niin Simo. Tulisitko sisään", sanoo lääkäri. "Niin eli olen nyt tutkinut Sallan, ja masennus on sen verran paha, että olemme Sallan kanssa yhdessä miettineet Sallan osastolle laittoa. Se olisi kaikkein järkevin vaihtoehto hänen tapauksessaan. Ainoa, mitä tarvitsemme on sinun lupasi", hän jatkaa. "No, jos se on hänen parhaakseen, niin silloin haluan, että hän menee. Kuinka pian hänen on mentävä?"Kysyn. "Suosittelisin, että jo tänään. Olen ohjeistant Sallaa, siitä mitä hän saa ja ei saa ottaa mukaan", häm kertoo. "Ai jo niin pian? No, mutta jos se auttaa niin hyvähän se on. Mutta nyt me lähdemme niin Salla kerkeää sinne osastolle. Näkemiin ja kiitos!" Toivotan. "Joo hei hei", lääkäri vastaa.
"Noh jännittääkö?" Kysyn Sallalta matkalla osastolle. "Ei pahemmin, mutta katso millaisen kännykän joudun ottamaan iphonen tilalle", Salla
vastaa ja esittelee nokia 3310:ä. "No onpas hieno. Miksi sinä tuon?" Kysyn. "Siellä ei saa olla kamerapuhelimia, joten halusin tämän vanhan", Salla opastaa. Menemme ulos autosta ja vien Sallan sisälle. Sitten hyvästelen hänet ja sanon tulevani seuraavana päivänä katsomaan. Kotimatkalla soitin Kaisalle.
Kaisa PoV:
"Kaisa puhelimessa", vastasin puhelimeen."Milloin tulet Sallaa katsomaan?" ääni puhelimessa kysyi. "No miksikäs minun pitäisi sinne tulla katsomaan? Hän tulee tänne jo parin viikon päästä. Sitäpaitsi en halua nähdä sinua enää ikinä!" Sanon äkäisenä entiselle miehelleni. "Mitäh! Eikä Salla soittanut? Hän lupasi", Simo takeltelee. "No mikä hänellä on?"
kysyn vieläkin hieman äkäisenä. "Hän lähti tänään osastolle vaikean masennuksen ja itsetuhoisuuden takia", Simo selittää. "Miten tämä on mahdollista? Etkö ole huolehtinut hänestä tarpeeksi hyvin? No jokatapauksessa tulen katsomaan häntä, mutta nyt hei hei", sanon ja suljen puhelimen kokonaan.
Illalla katsoessani telkkaria itken. "Miksi juuri minun lapsi. Minun oma rakas tyttöni, mutta kyllä me selviämme tästä. Vaikka en todellakaan halua nähdä Simoa. Minä vihaan Simoa ja ainut vaihtoehto enää oli erota. En enää vain rakasta häntä. Vaikka hyvä mieshän hän oli. Mutta kun ei rakasta niin ei rakasta", ajattelin.
Seuraavana päivänä rupesin suunnittelemaan matkaa täältä Lahdesta takaisin Kuopioon, koska haluan nähdä tyttöni. Pitää soittaa Merjalle voinko yöpyä hänen luonaan viikonlopun, ja pitää käydä ostamassa junaliput. Kauheasti tehtävää, mutta tyttöni ansaitsee sen.
Astuin ulos junasta ja kävelin ulos rautatieasemalta. Lähdin kävelemmään kohti keskustaa. Ensin Asemakatua, sitten Haapaniemenkatua pitkin. Enää pitää löytää mistä bussi 20 lähtee Julkulaan. Siellä osasto sijaitsee. Bussipysäkki löytyi Suomalaisen kirjakaupan edestä ja bussikin tuli melkei heti. Maksoin matkalipun ja menin istumaan. Tutkin bussilippua. Hinta oli 3 euroa. Sitten tuli pysäkin vuoro. Astuin ulos bussista ja lähdin kävelemään kohti paikkaa, missä Salla on.
Käytävällä törmäsin hoitajaan, jolta kysyin:"Anteeksi, missä täällä on nuorisopsykiatrinenosasto?" "Täälläpäin, minä voin näyttää. Oletteko sopinut tapaamisesta?" Hoitaja kysyy ja vastaan:"En ole. Olisiko pitänyt? Voinkai mennä? Olen tullut Lahdesta asti katsomaan tyttöäni", kyselen ja selitän. "Etköhän sinä voi´´, hoitaja vastaa hymyillen ja jatkaa:"Tässä tämä nyt on. Noitten ovien takana on osasto.
Soitan ovessa olevaa kelloa ja osaston hoitaja tulee avaamaan. Hän päästää minut sisälle ja katselen ympärilläni olevaa isoa huonetta, joka on ilmeisesti olohuone. Siellä on kolme nuorta katsomassa televisiota. Kysyn nuorilta:"Missä Salla on? Tulin tapaamaan häntä."Joku heistä vastaa:"Tuon käytävän toinen ovi oikealla. "Menen koputtamaan oveen ja Sallan ääni käskee sisään. Avaan oven ja katson huoneeseen. Salla kääntyy katsomaan, kuka tuli ja sanoo:"Mitä sä täällä teet? En mä halua nähdä sua enää ikinä! Sun takia mä oon täällä. Lähde täältä äläkä enää tule tänne enää koskaan." Hoitaja kuuli Sallan huudoksi muuttuneen äänen ja tuli katsomaan. Kun Salla käski minua uudestaan lähtemään, hoitaja kuiskasi minulle:"Mene nyt! Kyllä hän vielä myöhemmin sinulle leppyy." Lähdin itkien. Miten tässä nyt näin kävi?
