OSA II
Meredith nojasi kaiteen yli yrittäen nähdä aallot, jotka löivät lautan kylkeen. Hän rakasti vettä. Hän rakasti sen ääntä, kun se löi vasten rantakiviä ja sen vaahtopäitä, jotka leikkivät ulapalla. Hän katsoi kohti lautan keulaa ja näki vanhan pariskunnan pitävän toisiaan käsistä kiinni. He hymyilivät toisilleen. Meredith katsoi vierellään seisovaa miestä silmäkulmastaan. Pitkästä aikaa hän tunsi olonsa niin hyväksi, niin turvalliseksi. Hän tiesi, että tuon turvallisuuden tunteen aiheutti villatakissaan värjöttelevä Derek, joka nosti takkinsa kauluksia paremmaksi tuulensuojaksi. Derek käänsi katseensa häneen ja hymyili.
”Mitä?” Hän kysyi hiljaisella äänellä.
”Ajattele, jos tuossa olisimmekin me kolmenkymmenen vuoden päästä.” Hän vastasi miehen kysymykseen nyökäten päällään samalla kohti vanhaa pariskuntaa.
”Minä en ainakaan halua tulla ihan noin ryppyiseksi.” Derek totesi nauraen ja sai osakseen pienen mottauksen käsivarteensa. Meredith rauhoittui kuitenkin pian ja nojasi päätään Derekin mustan takin hihan verhoamaan käteen ja hymyili. Juuri näin hän halusi olla, rauhassa Derekin kanssa, ilman ongelmia ja huolia.
Izzie katsoi kauhuissaan, kuinka Alex työnsi Meredithin paarit pois kaaoksen keskeltä.
”Hän näyttää kamalalta” Hän kuiskasi, osittain tarkoituksellisesti, osittain vahingossa. George mulkaisi häneen.
”Se ei ole ehkä hänen suurin ongelmansa juuri nyt. Voisitko tehdä jotain hyödyllistäkin.” Georgen ääni kuulosti kiukkuiselta, mutta senkin läpi Izzie saattoi kuulla hänen hätänsä ja huolestuneisuutensa. Se oli täysin ymmärrettävää, hän itse oli aivan lukossa. Eihän tällaista tapahtunut oikeasti. Vain televisio-sarjoissa tapahtui tällaista. Hänestä tuntui kuin joku olisi vanginnut hänet Teho-osaston kuvauksiin, eikä hänellä ollut tietä ulos sieltä. Alexin ääni veti hänet takaisin sairaalan vilskeeseen.
Derek katsoi Meredithiä tuntien iloa sisällään. Kuinka erilaista hänen elämänsä olikaan, nyt kun hänen ja Meredithin välit olivat viimeinkin selvät. Oikeasti selvät, murheet Addisonista ja Finnistä olivat takanapäin. Siinä olivat vain he kaksi, eikä muita tarvittu. Kuinka onnelliseksi hän tunsikaan itsensä, katsellessaan kahta hänelle rakkainta asiaa koko maailmassa; Meredithiä ja lauttaa, joka lipui vakaasti kohti määränpäätään. Ajatellessaan tätä hänen oli pakosti hymyiltävä, kuinka hän kykynikään vertaamaan Meredithiä lauttoihin. Melkoinen loukkaus, tässä asiassa hänen olisi parempi vaieta, ettei saisi uutta iskua käsivarteensa. Ei sillä, ettei hän olisi pitänyt Meredithin pienistä, hennoista nyrkeistä. Hän piti kaikesta Meredithissä, hänen hiuksistaan, kapeista sormistaan ja ohuista huulistaan.
”Mitä sinä mietit?” Derekin huomaamatta Meredith oli nostanut katseensa häneen ja oli nyt melko kysyvän näköinen.
”En mitään.” Hän sanoi hiljaa, kurkku hieman kuivana. Hänen täytyi yskäistä saadakseen ääneensä taas normaaliksi. ”En yhtään mitään” Hymy levisi Meredithin kasvoille.
”Mitä sinä tekisit jos minä kuolisin?” Meredith kysyi, vakavoittaen kasvonsa.
”Ostaisin pullon hienointa samppanjaa ja juhlisin” Derek sanoi virnistäen. Siinä ne taas olivat, pienet, hennot nyrkit, jotka pystyivät iskemään häneen yllättävän kovaa. Hän vakavoitui kuitenkin heti ja mietti hetken.
”En tiedä. Murehtisin luultavasti pitkään, mutta toivoen, että toipuisin siitä ajan kanssa.” Meredith katsoi häntä silmiin ja hänen vakava ilmeensä sai Derekin tuntemaan olonsa omituiseksi. Ehkä hieman pelokkaaksikin?
”Itkisitkö sinä?” Meredith kysyi hiljaa ja Derek näki pilkkeen naisen silmäkulmassa.
”En tiedä. Ehkä jonain kauniina iltana peiton alla, kun kukaan ei näkisi.” Vakava ilme oli tiessään ja hänen oli pakko hymyillä Meredithin kummastuneelle ilmeelle. Hän näki naisen silmien alla mustat pussit, ne eivät erottuneet vielä selvästi, mutta jos hänelle kertyisi tarpeeksi monta unetonta yötä, niin ne varmasti selkenisivät. Meredith haukotteli makeasti ja painoi uudelleen päänsä Derekin kättä vasten. Derekin pään täyttivät jo uudet ajatukset. Milloin hän keräisi rohkeutensa siihen, hän oli suunnitellut tekevänsä sen jo tänään, mutta aamulla hän oli kuitenkin perääntynyt suunnitelmastaan, se oli liian vaikeaa tänään. Ehkä hän jo huomenna olisi valmis. Hänen ajatuksensa ajautuivat yöpöydän laatikkoon, siihen ylimmäiseen, jossa oli pieni, samettinen ja punainen rasia, joka vain odotti siellä noutajaansa.
Alex katsoi muita harjoittelijoita. Hän näki Izziessä ja Georgessa samaa hätää, jota hän itse tunsi sisällään, mutta hän ei voinut näyttää sitä. Hän oli oppinut työntämään kivun syrjään ja keskittymään siihen, mikä oli tärkeintä juuri sillä hetkellä. Hän mietti, miten hänen pitäisi seuraavaksi toimia, mutta tuntui, kuin tämä pelottava tilanne olisi turruttanut hänen aivonsa kokonaan. Meredithin hengitys hänen vieressään alkoi käydä vaivalloiseksi ja katkonaiseksi. Hän mietti päänsä puhki, mutta oli kuin joku olisi vienyt häneltä kaikki ajatukset pois. Hän ei löytänyt vastausta Meredithin tilalle, eikä liiemmin myöskään ratkaisua siihen, mitä hänen pitäisi tehdä. Izzie lähti paikalta, sillä hän ei kestänyt katsoa ystävänsä kärsimystä. Georgen ääni kuului jostain kaukaa, mutta se, joka oli vienyt hänen ajatuksensa, oli ilmeisesti anastanut häneltä myös hänen kuuloaistinsa, sillä hän ei saanut selvää sanastakaan, mitä George hänen vierellään selitti.
Miranda kiiruhti Meredithin vierelle, ohi kiivaasti selittävän Georgen ja paikalleen jumiutuneen Alexin. Hänen kasvonsa olivat tuimat, mutta hänen äänensä ei ollut aivan kuten ennen, sen sävy oli paljon pehmeämpi.
”Aiotteko te tappaa oman ystävänne?” Jos potilas olisi ollut kuka tahansa muu, hänen äänensä olisi ollut äreä, mutta hän ei kyennyt äreyteen, ei nyt, kun hänen oma harjoittelijansa, Meredith Grey, makasi hänen edessään taistellen henkensä edestä. Kirjaimellisesti. Meredith yritti saada henkeä, mutta joku Mirandalle vielä tuntematon tekijä teki sen mahdottomaksi.
”Minun täytyy intuboida hänet.” Nopeasti hoitaja toi hänelle tarvittavat välineet ja nopeasti, mutta tarkasti Miranda sai putken paikalleen. Hoitajan huolehtiessa Meredithin hapen saannista, hän alkoi tutkia tämän lasin sirpaleiden täyttämää kehoa tarkemmin.
”Osa näistä on todella syvällä. Viekää hänet magneettikuvaukseen.”
Cristina oli sairaalan ulkopuolella. Hän ei voinut olla sairaalassa juuri nyt, juuri tällä hetkellä, kun hänen ystävästään, kirurgista, oli tullut potilas. Sitä ajatteleminenkin sai hänet haukkomaan henkeään. Hänestä oli tullut heikko, liian pehmo. Hän oli antanut itsensä ystävystyä näiden ihmisten kanssa ja hänen olisi pitänyt tietää, ettei siitä seurannut hyvää. Hän ei ollut enää kykeneväinen selkeään ajatteluun. Tuntui kuin joku olisi nipistänyt häntä. Herää, Cristina, miten sinä tuollaisia ajattelet, olet ehkä onnellisempi kuin koskaan, olet vihdoinkin siellä missä haluat, saat tehdä mitä haluat ja sinulla on ystäviä ympärilläsi. Mutta sairaalan ulkopuolella seisominen ei mitenkään auta yhtä heistä, Meredith on mitä luultavimmin hengen vaarassa ja sinä mietit vain itseäsi. Nämä ajatukset päällimmäisenä mielessään hän kääntyi ja asteli nopeasti takaisin sisälle.
George työnsi paareja ripeään tahtiin eteenpäin. Mitä nopeammin hän toimisi, sitä parempi se oli Meredithin kannalta. Hän oli jo tulossa takaisin magneettikuvauksesta ja kiidätti nyt Meredithiä pitkin sairaalan synkkiä, pitkiä käytäviä. Hän haistoi jossain makkaravoileivän, sen tuoksu herätti hänessä nälän tunteen, hän ei ollut syönyt pitkään aikaan. Mitä minä tällaisia ajattelen, ystäväni on täynnä lasin sirpaleita ja minä mietin vain makkaravoileipiä. Hän saapui vihdoin hissille ja matkusti sillä kaksi kerrosta ylöspäin. Pian hän näki Baileyn kasvot kaukana sairaalahenkilökunnan tungoksessa. George kiristi vauhtia ja ajoi melkein kahden närkästyneen hoitajan yli yrittäessään tavoittaa Baileyn katseen suunnatessaan tätä kohti.
”He lupasivat kuvat mahdollisimman pian” Hän puuskahti hieman hengästyneenä.
”Niin ne aina sanovat ja kuitenkin niitä saa aina odottaa.” Bailey näytti yhtä aikaa synkältä ja vähän surulliseltakin.
”Tiedätkö, missä Tri. Shepherd on?” Bailey kysyi äkkiä. George mietti hetken, hän oli nähnyt Tri. Shepherdin viimeksi aamuisessa leikkauksessa, ja hän muisteli kuulleensa, että hänellä oli toinen leikkaus heti perään.
”Luultavasti leikkauksessa, en ole aivan varma Tri. Bailey.” Tilanteesta huolimatta hän muisti olla kohtelias opettajaansa kohtaan. Bailey viittoi Georgea lähemmäs kasvojaan.
”Tästä ei ilmoiteta Tri. Shepherdille, ei vielä. Pidät suusi kiinni ja varmistat, ettei kukaan toimita hänelle tietoa Meredithin tilasta. Hän ei tarvitse yhtään häiriötekijää leikkaukseensa.” George suoristautui ja nyökkäsi. Hän näki paljon erikoisia piirteitä Tri. Baileyssa tänään, kovin erikoisia. Nytkin hän näytti olevan huolestunut Derekin leikkauksesta. Tätä puolta hän ei kovin usein nähnyt Miranda Baileyssa. Varma merkki siitä, että jotain huolestuttavaa oli tapahtumassa.
Meredith aavisti illalla jotain. Kaikki Derekissä ei ollut ihan kunnossa, tämä oli jotenkin hermostunut, hänen hengityksensä ei ollut tavallisen rauhallinen, vaan melko kiihtynyt jopa. Se ei voinut johtua tuosta elokuvasta, jota he juuri katsoivat, olihan se toki jännittävä, mutta Derekin hermostuneisuus ei ollut sellaista, se ei johtunut elokuvasta. Siinä oli jokin onnellinen pieni sävy. Se sai hänet miettimään, mitä tuolla miehellä oli oikein mielessään. Toivottavasti jotain todella hyvää, se tekisi hänelle hyvää.
