Ficin nimi: Lemmenjuoma
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Unkari, Ranska, Preussi, Englanti, Espanja, Romano, Saksa, Italia, Pohjoismaat // FrUK, Spamano, GerIta, Dennor, SuFin ja PruHun (myös PruHunAus, jos joku haluaa sen niin ymmärtää)
Summary:
Jostain syystä Englanti halusi tehdä lemmenjuoman ja täysin selkeistä syistä Ranska halusi sen itselleen.
A/N: Hyää ystävänpäivää! Tämä on nyt mun tämän vuoden ystävänpäivä/valentinen fikki. Alunperin ajattelin sen raapaleeksi, mutta se vain kasvoi ja kasvoi kunnes se oli jo yli 20 sivua pitkä ja totesin, että nyt se on kaksiosainen one-shotti (Toisen osan saatte huomenna). Tämä on myös jo valmiiksi kirjoitettu, että ei mitään hätää. Idea lähti alunperin siitä, kun joku kommentoi jossakin sitä että Romanon pitäisi varmaan olla lemmenjuoman vaikutuksen alaisena puhuakseen mitään hempeitä Espanjalle. Mie en enää muista kuka sen sano tai mihin fikkiin, mutta jos nyt tunnistit itsesi niin ole ylpeä
Toivottavasti pidätte!
Osa 1: Espanja ja Romano”Onko se jo valmis?” Romano kysyi kärsimättömänä ja naputteli sormiaan käsivarttansa vasten. Hän ei ollut koskaan ollut luonteeltaan sosiaalinen eikä hän halunnut viettää Englannin luona hetkeäkään kauempaa kuin oli pakko.
”Kohta!” Englanti huusi ja keskittyi kirjoittamaan, ”ei se ole minun vikani, että joku unohti tuoda täydellisen version tästä sopimuksesta.”
”Ei se ole minun vikani, että veljeni on typerys”, Romano mutisi, ”vauhtia, kohta on siesta-aika ja minä en varmasti aio nukkua täällä.” Englanti mumisi jotain ja kuulosti ärtyneeltä, mutta vastasi kuitenkin yllättävän sivistyneeseen sävyyn.
”Mene olohuoneeseen odottamaan ja älä häiritse minua”, hän sanoi äkäisesti, ”mutta älä koske mihinkään.” Romano kohautti olkiaan ja tuhahti.
”Ihan sama”, hän vastasi ja käveli ovelle. Olohuoneeseen ei ollut pitkä matka ja pian hän huomasi, että oli aivan yhtä kyllästynyt sielläkin kuin oli ollut englantilaisen työhuoneessa. Lievällä mielenkiinnolla hän silmäili kirjahyllyn opuksia, mutta ei koskenut yhteenkään. Ei siksi, että hän olisi välittänyt englantilaisen kiellosta vaan pelkästään siksi, että häntä ei kiinnostanut. Hetken tutkimisen jälkeen hän istahti alas ja mutisi itsekseen tyytymättömällä äänellä.
Kului jonkin aikaa eikä Englanti kuulunut takaisin ja Romano alkoi todella kyllästyä. Hän oli myös nälkäinen, koska kukaan ei ollut ehtinyt tarjota hänelle mitään, joten hän alkoi silmäillä sivupöydällä olevaa lasipulloa. Se oli täynnä vettä, tai ainakin italialainen uskoi sen olevan vettä. Itse pullo oli myös yksinkertainen ja siinä oli vanhanaikainen korkki, jonka sai auki ja suljettua kätevästi. Pullon vieressä oli lasi, ja Romano tunsi itsensä yhtäkkiä hyvin janoiseksi. Miettimättä asiaa sen enempää hän nousi ylös, käveli pöydän luokse ja kaatoi itselleen lasillisen pullosta.
Paljon myöhemmin hän mietti itsekseen, että oikeastaan se vesi ei ollut maistunut aivan vedeltä ja siinä oli ehkä ollut lievä vaaleanpunainen sävy, mutta sillä hetkellä hän ei ollut huomannut asiaa. Hän vain kulautti lasillisen alas kurkustaan ja laski sitten lasin takaisin pöydälle juuri sillä hetkellä, kun Englanti astui huoneeseen paperinivaska sylissään.
”Tässä”, hän totesi lyhyesti ja katseli ympärilleen epäilevästi aivan kuin olisi odottanut italialaisen tuhonneen koko huoneen odottaessaan ja oli nyt pettynyt, kun niin ei käynytkään, ”allekirjoita ne ja häivy.”
”Minä tiedän, mitä olen tekemässä”, Romano vastasi aivan yhtä äkäiseen sävyyn ja tarttui tarjottuun kynään. Allekirjoitusta vaativia kohtia oli paljon ja viimeisen paperin kohdalla italialainen tunsi oudon paineen päänsä sisällä. Hän kuitenkin ohitti sen olankohautuksella eikä kukaan huomannut, jos hänen viimeinen allekirjoituksensa oli ehkä hieman haparoivampi kuin aikaisemmat.
Päästyään viimein kotimatkalle, Romano oli ajatuksissaan eikä juuri kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä. Hän ei edes valittanut ääneen joutuessaan poikkeamaan Ranskan kautta eikä hän edes huomannut missä välissä hän vaihtoi suuntaansa aavistuksen. Ihan hieman vain, sen verran että hän päätyi Italian sijaan Espanjaan. Ehkä hän hieman ihmetteli, miksi hänellä oli niin kumma olo yhtäkkiä ja miksi hänestä tuntui että hänen oli aivan pakko nähdä espanjalainen, mutta hän ei jostain syystä koskaan jäänyt pohtimaan asiaa sen enempää.
*****
Pari tuntia Romanon lähdön jälkeen Englanti istui nojatuolissaan teekuppi käden ulottuvilla ja tarkoin valittu kirja auki sylissään. Hän oli valmistautunut viettämään illan täysin rauhassa, mutta sitten aivan sattumalta hänen katseensa osui pulloon, jota hän piti sivupöydällä oikeastaan ennemmin koristeena kuin minkään tarkoituksen vuoksi.
Pullo näytti olevan vajaampi kuin ennen.
”Bloody hell”, Englanti mutisi tajuttuaan mitä oli tapahtunut. Hän hieroi toisella kädellään otsaansa ja mietti, miksi kukaan ei koskaan kuunnellut jos hän käski heitä olemaan tekemättä jotain.
*****
Espanjalla oli ollut pitkä päivä ja hän oli todella väsynyt raahustaessaan viimein kotiin. Ilta oli jo pimentynyt ja hän joutui hieman haparoimaan avaimen kanssa ennen kuin sai oven auki. Jossain välissä hänen olisi pakko korjata pihatien valo, hän mietti itsekseen astuessaan sisään ja laskiessaan laukkunsa lattialle.
Espanjalainen aisti toisen valtion läsnäolon vain hetki ennen kuin kyseinen valtio puhui. Romanon läheisyys oli hänelle niin tuttua, että joskus hän ei edes muistanut ettei se oikeasti ollut osa häntä itseään. Se kuitenkin teki hänet aina iloiseksi ja nytkin hän hymyili heti väsymyksestään huolimatta.
”Hei”, Romano tervehti ujolla sävyllä ja Espanja hätkähti hieman. Miksi hänen Romansa kuulosti niin kummalliselta?
”Hola, Romanito”, hän kuitenkin sanoi ja hymyili miehelle, joka käveli eteiseen häntä vastaan. Espanja valmistautui jo halausyritykseen, mutta hän ei koskaan ehtinyt toteuttaa sitä koska italialainen halasi häntä ensin.
Romano halasi häntä.
Romano halasi häntä.Pienen hetken Espanjan ajatukset pysähtyivät ja hän vain seisoi paikoillaan italialaisen pitäessä tiukasti hänestä kiinni ja haudatessa kasvonsa hänen rintaansa.
”Sinä tuoksut niin hyvältä”, Romano mutisi onnellisena, ”minulla oli niin ikävä sinua.”
”Roma…” Espanja hätkähti takaisin todellisuuteen kuullessaan italialaisen äänen, joka nyt puhui aivan käsittämättömiä asioita. Tämä ei ollut sitä, miten Romano kommunikoi. Romanon tapa kertoa tunteistaan, oli piilottaa ne ja antaa sitten espanjalaisen ottaa itse kaikesta selvää miten taisi. Oikeastaan Espanja rakasti sitä ja oli oppinut monien epäonnistumisien jälkeen lukemaan Romanoa täysin. Tai niin hän luuli. Tälle käytökselle hän ei kuitenkaan keksinyt selitystä.
”Minä rakastan sinua niin paljon”, Romano sanoi ja huokaisi hieman, ”jos minä saisin päättää, olisin aina luonasi enkä koskaan menisi pois.” Espanjan sydän suli hieman, vaikka hän oli silti hämmentynyt.
”Feli?” hän kysyi kokeeksi, vaikka näki aivan selvästi että kyseessä oli Romano eikä nuorempi italialainen.
”Minun veljeni ei ole täällä”, Romano vastasi täysin rauhallisesti ja hymyili hieman espanjalaiselle, ”mutta arvaa mitä? Minä todella tarvitsen suudelman.” Hän kurottautui ylöspäin eikä espanjalainen tietenkään voinut kieltää häneltä suudelmaa, vaikka oli edelleenkin täysin pihalla tilanteesta muutoin. Romanon välitön läsnäolo sai hänet aina tuntemaan olonsa oudoksi muutenkin, mutta nyt kun siihen yhdistyi vielä italialaisen kummallinen käytös, Espanja tunsi olevansa täysin hukassa.
Vasta puhelimen vaativa ääni sai hänet havahtumaan. Romano vastusti vaimeasti, kun Espanja työnsi häntä sen verran kauemmas, että sai etsittyä puhelimensa taskustaan.
”Hm? Hola”, Espanja sanoi edes katsomatta lähettäjän nimeä kunnolla. Romano oli nopeasti painautunut taas kiinni häneen ja leikki nyt hänen hiuksillaan.
”Hello, selvä, menen suoraan asiaan. Onko Romano siellä?” Englanti sanoi niin nopeasti, että Espanjalla meni hetki käsittää mitä hän sanoi. Se tosin saattoi johtua myös siitä, että hän oli myös kiireinen Romanon katselemisessa.
”Sí”, hän sanoi, ”miksi kysyit?”
”No, sanotaan vaikka näin”, englantilainen totesi, ”käyttäytyykö hän hieman epänormaalisti.” Romanon sormet jättivät Espanjan hiukset hetkeksi rauhaan ja silittivät hänen poskeaan hellästi.
”Sí”, espanjalainen vastasi ja kurtisti sitten kulmiaan hieman ennen kuin jatkoi vakavammalla sävyllä, ”teitkö sinä hänelle jotain?”
”Turha suuttua minulle”, Englanti totesi, ”se oli hänen oma vikansa. Minä kielsin koskemasta mihinkään.”
”Mitä sinä teit?” Espanja kysyi nyt pelottavan synkällä sävyllä.
”En mitään”, Englanti sanoi, ”mutta hän ehkä joi vahingossa lemmenjuomaa, joten se selittää mahdollisen oudon käytöksen.” Romano suuteli espanjalaisen poskea ja huokaisi tyytyväisenä, kun Espanja tiukensi otettaan hänen vyötäisiltään.
”Mitä sinä tarkoitat?” Espanja kysyi.
”Tarkoitan sitä, että hän saattaa olla hyvin… läheisriippuvainen muutaman tunnin ajan”, Englanti totesi.
”Minä rakastan sinua”, Romano kuiskasi espanjalaisen toiseen korvaan ja Espanja joutui sulkemaan silmänsä ja keskittymään hetken, jotta ei olisi tehnyt mitään hätiköityä.
”Tuosta voisin päätellä, että hän tosiaankin joi lemmenjuomaa”, englantilainen totesi kuivasti kuultuaan italialaisen sanat vaimeasti, ”typerä italialainen.”
”Mitä minun pitää tehdä?” Espanja kysyi. Hän kyllä tiesi, mitä hän olisi halunnut tehdä, mutta hän rakasti italialaistaan liian paljon käyttääkseen tätä hyväkseen silloin kuin mies oli jonkun oudon juoman vallassa.
”Odottaa”, Englanti vastasi, ”se kuluu kyllä pian pois. Anna hänelle ruokaa tai jotain ja pidä seuraa.”
”Sí”, Espanja vastasi. Se kuulosti tarpeeksi helpolta ohjeelta, vaikka hän ei ollut aivan varma miten itse selviäisi. Hän kuitenkin tekisi kaiken Romanon puolesta.
”Ai niin, ja ehkä ihmettelet tätä”, Englanti totesi, ”mutta se lemmenjuoma ei saa ketään rakastumaan. Se vain saa ihmiset osoittamaan jo olemassa olevia tunteita voimakkaammin, joten paljon onnea. Hyvästi.” Puhelu katkesi äkisti, mutta espanjalainen ei edes välittänyt siitä. Hän vain tiputti puhelimensa pöydälle ja katsoi lempeästi hymyillen italialaista, jota hän rakasti ja joka aivan varmasti rakasti häntä.
”Selvä, Romanito”, hän sanoi ja suuteli miehen otsaa hellästi, ”mitä jos minä laittaisin jotain ruokaa ja sitten otamme ruokalevon yhdessä, eikö kuulostakin hyvältä idealta?”
”Mitä vain kunhan saan olla lähellä sinua”, Romano vastasi, ”minä rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua”, Espanja sanoi hymyillen, ”mi querido.”
”Mio caro.”
******
Seuraavana aamuna Romano heräsi hyvin levänneenä ja tuijotti vaaleaa kattoa hetken. Se ei ollut hänen huoneensa katto, mutta hyvin tuttu silti. Se oli Espanjan huoneen katto. Sen huoneen, joka oli Espanjan talossa. Romano kurtisti hieman kulmiaan, koska edellisen illan tapahtumat tuntuivat hieman hämäriltä eikä hän aivan muistanut, miten hän oli Espanjan luo päätynyt. Oliko hän ollut juomassa ja Espanja oli noutanut hänet kotiin? Ei, se ei tuntunut oikealta.
”Oh, Romanito, sinä olet hereillä!” iloinen ääni sanoi, ”hyvää huomenta.” Romano haistoi lempeän kahvin ja leivosten tuoksun, joten hän arvasi Espanjan tuoneen aamupalaa mukanaan. Hieman nuristen hän nousi istumaan ja työnsi pehmeät peitteet pois tieltään. Espanja istuutui sängyn reunalla ja antoi täyden tarjottimen Romanolle, joka ei aikaillut käydä aamupalan kimppuun. Jostain syystä hän tunsi olonsa todella nälkäiseksi, mutta ei jäänyt miettimään sitä sen pidemmäksi aikaa nyt kun hänellä oli ruokaa edessään.
”Miten voit?” Espanja kysyi ja hän kuulosti jostain syystä hieman huolestuneelta. Aivan kuin Romano olisi ollut kipeä ja herännyt takaisin terveiden maailmaan juuri sinä aamuna. Mutta Romano ei muistanut olleensa kipeä.
”Mitä se sinulle kuuluu”, hän mumisi ja keskittyi aamupalaansa. Hän ei koskaan myöntäisi sitä, mutta Espanja todella tiesi, miten tehdä aamupalaa.
”Hyvä, että kaikki on kunnossa”, Espanja sanoi helpottuneen kuuloisena ja nauroi. Joku olisi ehkä ihmetellyt, miksi mies nauroi, mutta Romano ei ihmetellyt. Hän oli Espanja, tietenkin hän nauroi. Hän nauroi aina.
Espanja katsoi kuinka hänen italialaisensa nautti aamupalansa, jonka Espanja oli suurella huolella ja rakkaudella valmistanut, ja hän tunsi olonsa helpottuneeksi siitä että lemmenjuoman vaikutus oli selvästi loppunut yön aikana. Hänestä oli ollut todella mukavaa kuulla ne kaikki ihanat asiat Romanon huulilta ja hän rakastaisi italialaista aina, mutta tämä Romano oli juuri hänen. Romano, joka nyt söi aamupalaansa kiireellä ja aina välillä vilkaisi häntä äkäisesti aivan kuin kysyäkseen miksi espanjalainen katsoi häntä. Mutta joka silti käänsi katseensa hieman liian nopeasti poispäin, kun Espanja hymyili hänelle. Se oli hänen Romanonsa.
Osa 2: Lemmenjuoma?”…Ja se oli niin kummallista!” Espanja huudahti, ”minun Romanitoni oli aivan erilainen sen lemmenjuoman vaikutuksen aikana.”
”Kiehtovaa”, Ranska totesi ja Preussi mumisi jotain myöntävää samalla kuin yritti juoda oluttaan. He kolme olivat tuttuun tapaansa kokoontuneet pieneen kapakkaan viettämään aikaa ja vaihtamaan kuulumisia. Espanjan kuulumiset olivat hyvin odotetusti kohonneet illan tärkeimmäksi puheenaiheeksi.
”Eli se äkäinen italialainen siis meni ihan sekaisin ja sanoi kaikenlaista hempeää?” Preussi kysyi aavistus ivaa äänessään, mutta Espanja ei huomannut sitä. Hän vain hymyili.
”Sí! Hän sanoi rakastavansa minua”, mies selitti iloisena.
”Ehkä se oli vain se lemmenjuoma, joka puhui”, Preussi ehdotti, mutta nopeasti espanjalainen pudisti päätään.
”Englanti sanoi, että se ei saa ketään rakastumaan vaan pelkästään laittaa juojan osoittamaan jo olemassa olevia tunteita voimakkaammin”, hän selitti, ”minun Romanitoni rakastaa minua!”
”Minä luulin, että sinä tiesit sen jo.”
”Sí, mutta on aina hauska kuulla se itse”, Espanja totesi hymyillen.
”Ja hän ei siis muistanut mitään seuraavana aamuna?” Ranska kysyi miettivällä sävyllä ja jälleen Espanja nyökkäsi.
”Ei, hän ei muistanut mitään”, mies selitti, ”koko tapahtuma oli hänelle hyvin hämärä ja hän luulee olleensa humalassa tai hyvin, hyvin väsynyt. En tohtinut kertoa oikeaa syytä.” Espanjan ajatukset selvästi hairahtuivat muualla selityksen loppua kohden, mutta se ei Ranskaa haitannut. Hän mietti itsekseen samalla kuin pyöritteli viinilasia kädessään. Preussi alkoi selittää jotain omaa asiaansa Saksasta ja heidän koiristaan, mutta Ranska ei kuunnellut. Lemmenjuoma tuntui hänestä hieman liian kiehtovalta ajatukselta.
Huono puoli vaan oli se, että hän ei sitä juomaa koskaan saisi käsiinsä. Niin paljon kuin hän nauttikin Englannin lähettyvillä hiiviskelystä, hän tiesi ettei onnistuisi viemään pulloa mukanaan ilman, että englantilainen huomaisi. Sitä paitsi hän tunsi Englannin ja mies oli aivan varmasti tähän mennessä jo siirtänyt kiehtovan pullonsa jonnekin turvallisempaan paikkaan, josta Ranska ei varmasti sitä saisi käsiinsä.
Mutta hän tunsi erään valtion, joka varmasti onnistuisi tehtävässä ja olisi myös enemmän kuin kiinnostunut asiasta.
Mutisten puoliääneen jonkun syyn poistumiselleen, hän laski lasinsa pöydälle ja asteli ulos kirpeään yöilmaan. Kevyt tuuli sekoitti hieman hänen hiuksiaan ja hän nosti takkinsa kauluksen suojaaman kaulaansa samalla kuin valitsi puhelimestaan oikean numeron. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta puhelu ehti tuutata vain pari kertaa.
”Oh, Unkari! Hyvää iltaa”, Ranska tervehti nopeasti heti kun nainen vastasi, ”miten voit?” Unkarilainen vastasi lyhyesti ja kysyi heti syytä ranskalaisen soitolle, koska he eivät kovin usein soitelleet ja ajankohtakin oli todella myöhäinen pelkästään kuulumisien kyselyyn.
”Aivan, minulla on syy ja se on todella hyvä syy”, mies selitti, ”kuulin eräästä kiehtovasta juomasta, joka saa valtionkin käyttäytymään aivan erilailla…” Hän selitti Espanjan kertomuksen nopeasti ja mitä pidemmälle hän pääsi, sitä innostuneemmalta Unkari kuulosti. Lopulta hänen ei edes tarvinnut erikseen kysyä, halusiko nainen olla mukana hänen suunnitelmassaan.
Osa 3: Saksa ja Italia”Sinä sait sen?” ranskalainen kysyi nopeasti, kun naisvaltio asteli hänen vierelleen. Heidän tapaamisensa oli pitänyt tapahtua jo puolituntia sitten, mutta Ranska oli odottanut Unkaria kärsivällisesti. Itse asiassa he olivat Wienissä. Se oli ollut Unkarin idea ja ranskalainen oli suostunut, kun nainen oli selittänyt että se herättäisi vähemmän epäilyjä myöhemmin ja että Itävalta ei välittäisi tai puuttuisi siihen, ketä Unkari tapasi.
”Igen”, unkarilainen sanoi ja taputti laukkuaan, ”mutta se oli vaikeaa, joten anteeksi että olen hieman myöhässä. Jouduin käyttämään suunnitelma ceetä.”
”Toivottavasti siitä ei koitunut liikaa vaivaa”, Ranska sanoi ja Unkari pudisti päätään.
”Ei toki”, hän totesi, ”mutta, jos Englanti kysyy, niin se oli sitten Preussi, joka sotki hänen pyykkihuoneensa ja varasti lakanan.” Ranska nyökkäsi. Hän oli uskollinen ystävälleen, mutta tämä oli paljon tärkeämpää. Preussi ymmärtäisi kyllä.
”Selvä, nyt kun meillä on lemmenjuoma…”
”Minä haluan käyttää sitä ensimmäisenä”, Unkari sanoi tiukasti, ”minä hain sen, joten haluan ensimmäisen vuoron.”
”Se kuulostaa reilulta”, Ranska myönsi hetken mietinnän jälkeen vain hieman vastahakoisella äänellä, ”mutta kehen ajatteli sitä käyttää?” Unkari hymyili tietäväisenä.
”Italia ja Saksa”, hän sanoi, ”Saksa on niin… niin saksalainen, että ei saa tunnustettua Italialle millään. Italia ehkä on tyytyväinen tähän, mutta minä en kestä katsoa heitä kahta riutumassa sillä tavalla.”
”Oiva valinta!” ranskalainen totesi nyökäten hyväksyvästi, ”mutta juoman antaminen Saksalle on varmasti vaikeaa. Hän epäilisi heti.” Unkari ei kuitenkaan näyttänyt epäröivän eikä hänen hymynsä hyytynyt.
”Voi, älä huoli siitä”, hän totesi, ”minulla on keinoni.”
*****
Saksa silmäili hieman epäillen suklaarasiaa, jonka Preussi oli juuri tiputtanut hänen pöydälleen. Se oli hyvin pieni ja juuri sellainen nätti rasia, jonka joku voisi antaa lahjaksi toiselle. Se sisälsi vain kolme konvehtia, mutta ne olivat kaikki selvästi hienointa käsityötä ja kalliita.
”Mitä tämä on?” Saksa kysyi.
”Suklaata”, Preussi vastasi kyllästyneenä, ”tiedäthän, sitä juttua josta kaikki ovat olleet niin sekaisin siitä lähtien, kun Tonio toi sen pavun Uudelta mantereelta tai jotain.”
”Minä tiedän, mitä suklaa on”, Saksa totesi, ”mutta mitä se tekee täällä?”
”En minä tiedä”, Preussi sanoi, ”se on lahja tai jotain. Minä olen vain mahtava lähetti!”
”Aha.”
”Se on kai Ösiltä. Unkari käski tuoda sen sinulle”, preussilainen jatkoi, ”ehkä Ösi yrittää lahjoa sinut johonkin?”
”En usko. Hän yleensä vain lähettää käskykirjeen, jos haluaa jotain”, saksalainen totesi ja laski sitten katseensa takaisin työhönsä, ”mene häiritsemään jotakuta muuta nyt. Minun on tehtävä töitä.”
”Kuinka epämahtavaa, West”, Preussi totesi olkiaan kohauttaen, ”minä menen kävelyttämään koirat! Se on mahtavaa, tule Gilbird!” Pieni lintu lensi tottelevaisesti miehen perään.
”Muista myös palauttaa koirat lenkin jälkeen”, Saksa totesi ja tuhahti hieman, kun hänen veljensä ryntäsi ulos aivan kuin olisi viisivuotias eikä aikuinen. Saksa kuuli kuinka Preussi jutteli koirille ja hetken kolistelun jälkeen häipyi talosta koko lauma perässään. Sisälle laskeutui välittömästi syvä hiljaisuus ja vain kellon tasainen tikitys, paperin kahina ja tietokoneen näppäimien naputus rikkoi sitä. Muutaman minuutin Saksa malttoi keskittyä pelkästään työhönsä, mutta sitten hänen katseensa käväisi pienessä suklaarasiassa, joka oli unohtunut pöydän kulmalle. Saksa ei ollut varma, miksi se oli hänelle tuotu, mutta ehkä se oli näytekappale jostain. Paketissa ei tosin ollut yhdenkään valmistajan logoa tai edes nimeä, mutta ehkä se oli tarkoituksella jätetty pois puolueettoman mielipiteen saamiseksi. Sen enempää asiaa ihmettelemättä Saksa poimi rasiasta yhden konvehdin ja laittoi sen suuhunsa. Suklaata syödessään hän samalla jatkoi töidensä tekoa ja laittoi vain ohimennen merkille, miten kummallinen makuvivahde konvehdissa oli. Se ei ollut ollenkaan paha maku, mutta jotenkin merkittään makea eikä mies osannut sillä hetkellä yhdistää sitä mihinkään ennen maistamaansa. Suklaa kuitenkin suli nopeasti hänen suuhunsa ja jätti jälkeensä vain hieman nestemäisen täytteen sokerisen sivumaun.
Vielä hetken saksalainen jatkoi töitänsä, mutta ajan kuluessa hänen katseensa alkoi harhailla yhä enemmän pois työstä kohti pöydällä olevaa valokuvaa. Se oli hänestä ja Italiasta, ja Preussi suorastaan rakasti ilkkua siitä että Saksa piti valokuvaa työpöydällään mutta saksalainen ei välittänyt siitä. Se valokuva toi hänelle lohtua niinä harvoina hetkinä, kun Italia ei itse ollut paikalla tai missään lähellä.
Oikeastaan siitä oli jo hetki, kun hän oli nähnyt Italia viimeksi ja Saksalla alkoi olla ikävä energistä Etelä-Euroopan maata. Hän keskeytti työnsä ja hieroi ohimoitaan hieman sillä hän tunsi yhtäkkiä merkillistä painetta päänsä sisällä. Aivan kuin alkava päänsärky tai migreeni, mutta Saksa ei keksinyt syytä miksi hän kärsisi sellaisesta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä asiaa, koska hän alkoi ajatella enemmän Italiaa. Mies oli sanonut hänelle aamulla, että hänellä olisi tänään kokous. Mutta kenen kanssa se kokous oli tarkoitus pitää? Outoa, Saksa ajatteli, yleensä hän muisti tällaiset asiat heti. Olikohan se ollut Espanjan ja Romanon kanssa? Ehkä. Ainakin se kuulosti oikealta. Hänellä oli todella sellainen olo, että hänen pitäisi nähdä Italia. Nyt heti!
Askeleet hieman haparoiden ja oudon jäykästi liikkuen saksalainen nousi työpöytänsä äärestä. Hän unohti täysin olleensa tekemässä mitään työtä ja jätti kaiken juuri niin kuin se sattui sillä hetkellä olemaan.
******
Yleensä Italia oli se, joka ilmestyi milloin minnekin mistä milloinkin ja näytti toimivan suurimmaksi osaksi vain sattuman ja epätodennäköisyyden perusteella. Siksi hän oli todella yllättynyt, kun Saksa ilmestyi paikalle kesken kokouksen, josta hän oli ihan varmasti kertonut saksalaiselle.
Se ei ollut kovin iso kokous. Oikeastaan vain tapa ja kaikki kolme valtiota istuivat Italian olohuoneessa sillä välin kun heidän pomonsa tapasivat muualla. He olivat kaikki pukeutuneet arkivaatteisiinsa ja juttelivat niitä näitä puhuen välillä tärkeistä asioista ja välillä vähemmän tärkeistä. Italia istui nojatuolissa ja yritti olla hymyilemättä liian paljoa huomatessaan kuinka hänen veljensä ja Espanja tekivät välillä jotain todella suloista.
”Italia”, Saksa sanoi hieman hengästyneen kuuloisena heti kun avasi oven. Hän näytti siltä kuin olisi juossut paikalle ja Italialla meni hetki vastata, koska hän oli niin yllättynyt miehen näkemisestä.
”Saksa, ciao!” hän lopulta huudahti ja nousi ylös halatakseen miestä samalla, kun Romano jupisi jotain rumaa puoliääneen ja Espanja loi häneen katseen josta kuka tahansa olisi voinut lukea espanjalaisen kysymyksen siitä, mistä Romano oli oppinut niin pahoja sanoja. Italia ei kuitenkaan ehtinyt juosta saksalaisen syliin, koska Saksa oli nopeampi ja kaappasi hänet halaukseen.
”Sinä olit poissa niin kauan”, Saksa sanoi oudon hiljaisella äänellä.
”Kauan?” Italia kysyi, ”mutta Saksa, me näimme tänä aamuna ja siitä on vain muutama tunti.”
”Mutta minä kaipasin sinua silti”, Saksa mutisi ja Italia oli hetken hiljaa. Hän oli yllättynyt, koska tämä ei ollut sitä miten saksalainen yleensä käyttäytyi. Saksa oli aina totinen, vakava ja jätti kaiken tunteilun italialaiselle, mutta hän oli myös kiltti ja piti aina muista huolta. Siksi Italia tiesi, että Saksa rakasti häntä.
”Onko jokin vialla?” hän kysyi huolestuneena, mutta Saksa ei vastannut. Hän oli liian kiireinen pidellessään kiinni italialaisesta.
”Minä taidan tietää, mitä tämä on”, Espanja sen sijaan mumisi sillä hän oli tunnistanut saksalaisen oudon käytöksen heti. Lemmenjuoman vaikutus Romanoon oli ollut jopa selkeämpi, mutta Espanja oli ihan varma että Saksa oli saman juoman vaikutuksen alaisena. Sitä hän ei tiennyt, miten Saksa oli tullut sitä juoneeksi, mutta jos Englanti oli kerta niin huolimattomasti jättänyt pullon olohuoneeseensa vieraiden ulottuville, ei kai ollut edes ihme että ennemmin tai myöhemmin joku muukin joisi siitä.
”Mitä se on?” Italia kysyi hieman hätääntyneenä, ”ei kai Saksa oli kipeä? Hän ei kuole? Eihän? Minä en voi… Jos Saksaa ei ole…”
”Voi ei, ei!” Espanja huudahti, ”se on vain… Tuota, ilmeisesti Englannilla on jotain ainetta jota hän kutsuu lemmenjuomaksi.”
”Lemmenjuoma?” Italia kysyi ja Espanja nyökkäsi. Hänen vierellään Romano oli lopettanut saksalaisen kiroamisen hetkeksi ja katsoi nyt vanhempaa valtiota erittäin epäilevä ilme kasvoillaan ja kädet tiukasti ristissä rinnallaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan antoi Espanjan selittää asiansa.
”Sí, se saa nauttijansa osoittamaan tunteitaan voimakkaammin”, hän sanoi ja hymyili sitten, ”mutta Englanti sanoi, että se ei saa ketään rakastumaan kehenkään, joten kaikki tunteet ovat aitoja.” Saksa ei näyttänyt olevan kiinnostunut kenestäkään muusta kuin Italiasta eikä hän osoittanut mitään mielenkiintoa muihin tai Espanjan sanoihin. Hän vain halasi Italiaa tiukasti ja kuiski jotain tämän korvaan samalla kun Italia silitti hänen selkäänsä rauhoittavasti.
”Ah, ymmärrän”, Italia sanoi ja näytti miettivän jotain, ”kestääkö tämä kauankin?”
”Um, tuota, pari tuntia ehkä”, Espanja sanoi, ”ja ilmeisesti sen lemmenjuoman juoja ei itse muista tapahtuneesta mitään jälkeenpäin. Ainakaan Roma ei…” Espanjalainen keskeytti ja jähmettyi hieman tajutessaan mitä oli melkein sanonut ja kuka seisoi aivan hänen vierellään. Hänen epäonnekseen Romano ei ollut typerys ja oli nopeasti yhdistänyt toisiinsa vierailunsa Englannin luona, oudon muistinmenetyksen ja sen että Espanja oli ollut aivan erityisen typerän onnellinen viimeisen viikon aikana eikä ollut jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan. Romano tarttui lujalla otteella kiinni espanjalaisen hihasta ja kiskoi tämän mukaansa ulos jättäen veljensä ja tämän nyt läheisriippuvaisen saksalaisensa kahden.
”Espanja”, hän sanoi, ”haluatko ehkä kertoa minulle jotain?” Espanja nielaisi.
”Mitääneitapahtunutjasinäolittosisuloinenanteeksiettäenkertonutheti”, Espanja sanoi niin nopeasti, että Romano ei ymmärtänyt sanaakaan. Italialainen nosti kätensä ylös ja huokaisi.
”Puhu hitaammin”, hän käski.
”Mitään ei tapahtunut”, Espanja sanoi nyt hieman ymmärrettävämmällä tavalla, ”sinä olit todella suloinen, Romanito, ja minä.. tuota…”
”Mitä on ’ei mitään’?”
”No… Sinä vain kerroit minulle joitakin asioita. Todella mukavia asioita, joita minusta oli kiva kuunnella ja sinä suutelit minua, mutta siinä oli kaikki. Minä tein sinulle ruokaa ja sen jälkeen nukahdit hyvin pian”, Espanja sanoi, ”ja nukuit rauhallisesti aamuun asti.”
”Vai niin”, Romano totesi. Hän tiesi, että Espanja puhui totta ja hän oli myös helpottunut siitä että ei ollut ainakaan täydellisesti nolannut itseään. Ilmeisesti kukaan muu ei myöskään ollut nähnyt häntä lemmenjuoman vaikutuksen alaisena, koska kukaan ei ollut kuittailun asiasta. Romano oli varma, että kuka tahansa valtio olisi käyttänyt tilaisuuden hyväkseen kiusatakseen häntä.
”Roma…”, Espanja sanoi, kun italialainen kääntyi ja lähti kävelemään poispäin.
”Minulla on nälkä, joten toivottavasti aiot tehdä jotain kelvollista tänään”, hän sanoi olkansa ylitse, ”minä en todellakaan aio pysyä täällä hetkeäkään enää, jos se pahuksen peruna on jonkin oudon litkun vuoksi sekaisin päästään.” Nopeasti espanjalainen kiirehti hänen peräänsä.
”Sinä et siis ole vihainen minulle?” hän varmisti ja Romano tuhahti.
”Onko minulla syy olla?” hän kysyi ja Espanja pudisti nopeasti päätään. Hän hymyili aurinkoisesti italialaiselle.
”Minä rakastan sinua”, hän kuitenkin sanoi kävellessään miehen vieressä ja hetken päästä Romanon käsi löysi tiensä hänen käteensä.
”Minä tiedän”, italialainen vastasi vaimeasti, mutta Espanja ymmärsi mitä hän tarkoitti. Ei hän tarvinnut lemmenjuomaa saadakseen sen asian selville.
*****
Sisällä talossa Italian teki kovasti mieli vakoilla hieman veljeään ja Espanjaa saadakseen selville, mitä täsmälleen miesten välillä tapahtui, mutta samaan aikaan hän oli aivan liian kiinnostunut myös pysymään juuri siellä, missä olikin. Hän oli saanut Saksan istumaan alas sohvalle ja nyt he olivat kumpikin aivan lähekkäin saksalaisen pidellessä kiinni hänen käsivarrestaan ja katsoen häntä lähes palvova katse silmissään. Italia ei pistänyt sitä pahakseen ja hänestä oli oikein mukavaa istua Saksan kanssa sohvalla lähekkäin.
Koko lemmenjuoma asia kuulosti italialaisen mielestä kiehtovalta ja hän oli rauhallinen saatuaan selville, että Saksa kyllä palaisi takaisin ennalleen. Hän piti normaalista Saksasta todella paljon, mutta samahan se oli nyt käyttää tilaisuus hyväksi.
”Selvä Saksa”, Italia sanoi laulavalla sävyllä, ”voisitko vielä kerran kertoa minulle, miksi tarkalleen sinä rakastat minua?” Saksa nyökkäsi ja totteli välittömästi alkaen luetella kaikkia asioita, joista hän erityisesti italialaisessa piti. Tietenkin Italia tiesi omat tunteensa ja ymmärsi, että saksalainen rakasti häntä, mutta joskus vain oli mukava kuulla se sanoiksi puettuna.
Osa 4: Preussi ja UnkariPreussi päästi koirat irti hihnoistaan ja ne juoksivat edeltä keittiöön tietäen, että iltapäivä lenkin jälkeen oli ruoka-aika. Saksan koirat olivat yhtä täsmällisiä kuin Saksa itsekin eikä ruoka-ajasta varsinkaan tingitty. Preussi marssi niiden perässä keittiöön ja mittasi jokaiselle tarkasti oikean annoksen ennen kuin laski kupit lattialle. Koirat seurasivat hänen jokaista liikettään tarkasti, mutta kärsivällisesti ne kuitenkin odottivat lupaa ennen kuin kävivät päivällisensä kimppuun.
Preussi jätti koirat keskenään keittiöön ja alkoi vihellellä itsekseen jotain sävelmää, joka oli jo pari päivää pyörinyt hänen mielessään. Hän keksi vasta muutaman minuutin kuluttua, että oikeastaan talossa oli aivan liian hiljaista. Ei Saksan talossa tietenkään koskaan hirveästi meteliä ollut, jos Preussi itse tai Italia saanut sitä aikaan, mutta yleensä hän kuitenkin pystyi kuulemaan veljensä työskentelyn. Nyt preussilainen ei kuitenkaan erottanut minkäänlaista ääntä saksalaisen työhuoneesta, joten hän päätti tarkistaa asian. Ehkä Saksa oli nukahtanut kesken työnteon ja hän voisi kuittailla asiasta seuraavan pari viikkoa.
”West?” hän kutsui, mutta ei saanut edes kiireistä murahdusta vastaukseksi eikä työhuoneessa ollut yhtikäs ketään. Saksa ei yleensä jättänyt töitään kesken, joten Preussi oli hieman hämmentynyt löytäessään kaikki paperit pöydältä ja tietokoneen silti auki. Hän kuitenkin vain oletti veljensä lähteneen kauppaan hetkeksi tai ehkä Italia oli soittanut ja nyt Saksa oli pelastamassa toista valtiota ties mistä oudosta ongelmasta.
Koska Preussilla sattui sillä hetkellä olemaan tylsää, hän asteli peremmälle työhuoneeseen ja tutki paikkoja hetken. Hän oli aiemmin päivällä yrittänyt soittaa ystävilleen saadakseen seuraa, mutta Espanja oli sanonut olevansa kokouksessa italialaisten kanssa ja Ranska ei ollut vastannut eikä Preussilla ollut mitään käsitystä siitä, missä ranskalainen olisi mahtanut olla. Unkarikaan ei ollut vastannut ja Itävalta oli lyönyt luurin korvaan heti kun oli kuullut Preussin ääneen. Hän ei olisi varmasti edes vastannut, mutta Preussi oli käyttänyt mahtavia taitojaan ja soittanut Saksan puhelimesta.
”Uusi taloussuunnitelman luonnos ja kansainvälistensuhteiden vahventamissopimus”, Preussi mutisi lukiessaan, minkä työn parissa hänen veljensä tällä kertaa työskenteli, ”kuinka epämahtavaa.” Hän tutki tarkemmin yhtä paperia ja nappasi samalla puolihuolimattomasti yhden suklaakonvehdeista. Hän ei tietenkään ollut kiinnostunut siitä, mitä Saksa teki, mutta isoveljenä hänen velvollisuutensa oli tietenkin aika ajoin tarkistaa, että Saksa oli menossa oikeaan suuntaan. Ja mitä suklaaseen tuli, hän oli kuitenkin tuonut ne tänne joten hänellä oli täysi oikeus ottaa yksi palkaksi. Varsinkin kun Saksa oli vain jättänyt paketin pöydälle levälleen.
Preussi yritti keskittyä paperin lukemiseen, mutta jostain syystä se tuntui käyvän koko ajan vain vaikeammaksi. Aivan kuin sanat eivät olisi viihtyneet paperilla ja yrittivät nyt karata tai luikerrella tiensä vapauteen ennen kuin preussilainen ehti niitä lukea. Hän kurtisti otsaansa ja yritti saada jotain selvää tekstistä, mutta loppujen lopuksi hänellä ei ollut mitään käsitystä mitä hän oli lukemassa. Hän joutui tarkistamaan kielen kolme kertaa ihan vain siksi, että jostain syystä hän ei ollut yhtäkkiä ollenkaan varma edes siitä oliko se saksaa, englantia vai ehkä ranskaa. Kaiken lisäksi hän tunsi alkavan päänsäryn ja oudon levottomuuden tunteen kasvavan sisällään.
”Tämä on täysin epämahtavaa”, hän lopulta nurisi ja rutisti paperin vihaisesti pieneksi palloksi ennen kuin heitti sen lattialle, ”kuka edes tekee noin tylsiä papereita, joita ei voi edes lukea? Täysin epämahtavaa… Mutta minäpä tiedän, mikä on mahtavaa! Unkari on!” Sen sanottuaan hän tajusi, että hän ei oikeastaan ollut koskaan kertonut naiselle, miten mahtava hän oikeasti oli. Ei ainakaan ääneen. Hän oli useasti ajatellut asiaa, mutta luojalle kiitos Unkari ei osannut ainakaan vielä lukea ajatuksia.
Oikeastaan hänen pitäisi kertoa Unkarille. Se nainen ansaitsi tietää. Mieluiten mahdollisimman pian.
Ajattelematta mitään sen enempää, Preussi marssi ulos jättäen kolme koiraa katsomaan hämmentyneinä hänen peräänsä. Ne olivat kaikki kolme tottuneet jo valtioiden eriskummallisiin tapoihin, mutta silti ne silloin tällöin huomasivat ihmettelevänsä isäntiensä elämää. Toisiinsa vilkuilen ne miettivät, mitä niiden kannattaisi nyt tehdä. Ilmassa leijui kevyt, lähes huomaamaton, makea tuoksu, joka sai ne hieman levottomaksi. Ne eivät olleet koskaan ennen haistaneet mitään sellaista, mutta se toi niiden mieleen taikuuden ja ne olivat oppineet, että taikuus sai aikaan välillä todella outoja asioita.
Ne eivät kuitenkaan sillä hetkellä keksineet mitään parempaa ratkaisua, joten ne asettuivat asemiinsa vahtimaan taloa ja odottamaan valtioiden paluuta kotiin.
*****
”Se onnistui täydellisesti!” Unkari riemuitsi, kun hän ja Ranska olivat hiippailleet hieman kauemmas tarkkailupaikaltaan, ”Saksa ja Italia ovat niin suloisia ja Espanjan sekä Romanon näkeminen oli vain todella miellyttävä lisäetu.”
”Olen iloinen, että pidit siitä”, Ranska totesi, ”mutta olisin toivonut Saksalta edes hieman enemmän… l’amour! Kuinka hän ikinä saa selvitettyä mitään tunteistaan suloiselle Italialle, jos hän on jopa taikuuden alaisena noin hillitty?” Unkari nauroi ja pudisti päätään. Hän oli seurannut saksalaisvaltioiden elämä tarpeeksi pitkään tietääkseen Ranskaa paremmin, että he olivat juuri todistaneet Saksan sellaisena kuin hän voisi koskaan olla romanttisena.
”Hän on saksalainen”, unkarilainen muistutti, ”tämän enempää me emme tule hänestä irti saamaan.” Ranska avasi suunsa valittaakseen asiasta vielä hieman lisää, mutta hän ei koskaan saanut tilaisuutta koska Preussi ilmestyi aivan kuin tyhjästä heidän eteensä.
”Eli!”, preussilainen sanoi hieman hengästyneenä ja oudon iloinen ilme kasvoillaan, ”sinä olet mahtava.”
”…Anteeksi mitä?”
”Sinä olet mahtava”, Preussi toisti, ”todella mahtava. Minusta sinä olet aina ollut mahtava.” Unkari seisoi jähmettyneenä paikoillaan ja tuijotti miestä aivan kuin tämä olisi juuri kertonut maailman olevan oikeasti littana ja että hänellä oli tieteellistä näyttöä asiasta.
”Minusta tuntuu, että hän taisi juuri myöntää rakastavansa sinua”, Ranska totesi selvästi kiinnostuneena tapahtumista, ”omalla erikoisella tavallaan.” Unkari nyökkäsi hitaasti, mutta Preussi oli selvästi kyllästynyt odottamaan enää. Muutamalla askeleella mies kiri kiinni heidän välisensä välimatkan ja Unkarilla oli vain muutama sekunti aikaa tajuta, mitä mies oli tekemässä, ennen kuin tämän huulet painuivat tiukasti kiinni hänen huuliaan vasten. Preussi piteli tiukasti kiinni hänen olkapäistään aivan kuin pelkäisi naisen yrittävän karata, mutta Unkari ei tehnyt mitään sellaista. Hetken hämmennyksen jälkeen hän vastasi suudelmaan.
Ranska katsoi uteliaana vierestä ja päätti, että oli täysin hyvä idea ottaa valokuva, jotta hänellä olisi jotain todistusaineistoa sitä varten että Preussi ei uskoisi myöhemmin, mitä hän oli tehnyt.
”Selvä”, Unkari sanoi suudelman jälkeen aavistuksen hengästyneenä ja käsivarret Preussin kaulalla, ”söitkö sattumalta yhden niistä konvehdeista, jotka käskin antaa Saksalle?”
”Hm… ja”, Preussi mutisi hänen hiuksiaan vasten. Mies oli päästänyt otteensa Unkarin olkapäistä ja siirtänyt kätensä hänen vyötärölleen sen sijaan.
”Vaikka minä kielsin, että et saa ottaa niitä?”
”Sinä olet niin mahtava, Eli”, Preussi mumisi, ”joskus minua melkein pelotti, kuinka mahtava sinä olit.” Unkari taputti lohduttavasti hänen selkäänsä.
”Kyllä se siitä, Gil”, hän totesi, ”jospa etsisimme nyt jonkun paikan, jossa voimme odotella että lemmenjuoman vaikutus lakkaa. Tulehan nyt, Gil, lähdetään.”
”Aivan niin kuin toivot”, Preussi sanoi ja irrottautui Unkarista. Hän kumarsi hieman suudellakseen naisen sormia ja tarjosi sitten käsivarttaan, johon unkarilainen tarttui hyväksyvästi.
”Oi, olet näköjään oppinut Itävallalta sentään jotain”, hän kommentoi naurahtaen.
”Ösi on oikeastaan myös ihan mahtava. Ainakin melkein”, Preussi totesi aivan kuin se olisi hänelle aivan normaali asia sanoa.
”…Mielenkiintoista”, Unkari totesi pieni hymy huulillaan.
****
”Minä tein
mitä?” Preussi kysyi muutama tunti myöhemmin, kun taikuuden vaikutus oli lakannut ja hän oli palautunut taas normaaliksi itsekseen. He istuivat erään pienen kahvilan peräpöydässä ja sopivasti aseteltu sermi suojeli heitä muiden asiakkaiden liian uteliailta katseilta.
”Oi, kerroit vain väistämättömän totuuden”, Unkari totesi iloisella sävyllä ja pyöritti lusikkaa kahvikupissaan, ”se, että minä oikeasti olen mahtavampi kuin sinä.”
”Et varmasti ole”, Preussi tuhahti, ”kukaan ei ole mahtavampi kuin minä!”
”Mon ami, sinä olit taikuuden vallan alla”, Ranska muistutti. He olivat jo ehtineet selittää kaiken lemmenjuomasta ja Preussi oli nopeasti yhdistänyt asian siihen tarinaan, jonka Espanja oli heille kertonut jokunen päivä aiemmin. Ainoa asia, jota Unkari tai Ranska ei ollut sanonut, oli se että Preussi oli suudellut unkarilaista. Ranska olisi halunnut sanoa senkin, mutta Unkari oli päättäväisesti kieltänyt ja todennut Preussin kuitenkin järkyttyvän jo tarpeeksi siitä, että oli sanonut jotakuta muuta kuin itseään mahtavaksi. Unkari ei tosin tiennyt Ranskan ottamasta valokuvasta tai siitä, että ranskalainen todellakin aikoi näyttää sen Preussille myöhemmin. Näin hyvää tilaisuutta ei vain voinut päästä käsistä.
”Aivan, joten oikeasti minä olen mahtavin”, Preussi sanoi, mutta hänen äänessään oli kumma sivuvivahde ja hänen katseensa käväisi pikaisesti unkarilaisessa, joka aivan rauhassa joi kahviaan, ”te siis veitte sen lemmenjuoman?”
”Oui”, Ranska sanoi ylpeällä sävyllä, ”meidän täytyy jakaa hieman… l’amour.”
”Te olette täysi sekaisin”, Preussi sanoi, mutta virnisti kuitenkin, ”kunhan West saa teidät kiinni…”
”Voi, ei hän tule saamaan meitä kiinni”, Unkari totesi täysin itsevarmasti.
”Sehän nähdään”, Preussi tuhahti, ”mutta minä haluan olla mukana tässä.”
”Sinä?” Ranska kysyi yllättyneenä, ”ethän sinä ole kiinnostunut tällaisesta.” Preussi epäröi hetken, mutta vastasi kuitenkin itsevarmaan sävyyn.
”Minä voin auttaa, koska olen mahtava kaikessa mitä teen”, hän sanoi, ”ilman minua ja mahtavuutta ette pärjäisi mitenkään.” Ranska ja Unkari vilkaisivat toisiaan ja sitten naisvaltio nyökkäsi tuskin huomattavasti.
”Hyvä on”, hän sanoi tiukasti, ”mutta sinä teet sitten täsmälleen niin kuin minä sanon.”
”Olkoon tämän kerran, Eli”, Preussi vastasi tuhahtaen.
”Tervetuloa joukkoon, mon ami.”
A/N: Huomenna siis SuFin, Dennor ja FrUK.
Minulla meni viikko ja yksi sormi (siihen sattuu nyt ja se näyttää kaksi kertaa isommalta kuin muut) tämän kirjoittamiseen, joten jos pidit (tai et pitänyt) tästä niin musta olisi hauska kuulla siitä.
Ja aika moni pari jäi tästä ulkopuolelle, mutta nämä ovat nyt ne joista mie pidän eniten. PolLietin olisin halunnut myös mukaan, mutta sitten tuli sellainen olo, että se tekisi tästä vain hieman liian täyden.