Nimi: Kiristäjä
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Pacific Rim
Tyylilaji: Kai tämä on jokseenkin draamavetoinen. One-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Hermann Gottlieb/Newton Geiszler
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Joo, tuota, eiköhän nyt kaikki ole kirjoittaneet versionsa siitä mitä tapahtui niiden parin minuutin aikana kun Hermann löysi Newtonin lattialta kouristelemasta, mutta no, jos minä nyt otan vaikka vähemmän romanttisen kannan tähän asiaan. Sillä vaikka Newtonin tempaus juonellisesti antaa hyviksille etulyöntiaseman, niin ei Newton siinä hetkessä ollut juuri millään tavalla epäitsekäs, vaan motiivi on lähinnä vaan antaa Hermannille luunappi otsaan. Parituksen voi tässä tapauksessa tulkita miten tykkää, mutta minulle henkilökohtaisesti Hermann/Newt on aina default-asetus. Ja tuota, otan hieman canon-vapauksia sen suhteen mitä sanottiin ja missä aikataulussa.
Kiristäjä
Näin jälkikäteen ajateltuna Hermannin olisi pitänyt arvata, ettei Newton suinkaan hyväksyisi marsalkan päätöstä mukisematta. Newton oli ehdottomasti lapsellinen monessakin suhteessa, mutta työhönsä ja tutkimuksiinsa hän suhtautui ajoittain lähes narsistisesti. Hän ei koskaan niellyt kritiikkiä järin hyvin, oletettavasti siksi, että kuusinkertainen tohtorinarvo monien silmissä teki hänestä muka älyllisesti ydinpomminkestävän niissäkin aiheissa, joista hänellä ei ollut harmainta havaintoakaan.
Valitettavasti Hermann ei voinut väittää olevansa parempi, tai yhtään sen vähemmän itseriittoinen tai ylimielinen. Matemaatikkona hänellä toki kesti aina suhteettoman kauan asettua yhdenkään mielipiteen taakse, siinä missä Newton biologina teki mielellään oletuksia jo ennen kuin kaikki mahdollinen informaatio on ollut käytettävissä, mutta maaliviivalla he olivat hyvin pitkälti samanlaisia, eivätkä mielellään perääntyneet tai milloinkaan myöntäneet olevansa mahdollisesti väärässä. Jos asiat olisivat olleet miten tahansa toisin, ei Newtonilla olisi ollut aikaa laittaa hullua suunnitelmaansa täytäntöön.
Viimeisten kuukausien aikana Hermann nimittäin oli käytännössä asunut K-laboratoriossa, istuen joko holokoneensa ääressä tai raaputtaen lausekkeita toisensa perään huoneenkorkuisille liitutauluille. Marsalkka Pentecostin epäsuora imartelu, ja ennen kaikkea hyväksyntä Newtonin kustannuksella, oli kuitenkin ollut mannaa Hermannin rasittuneelle egolle. Se pisti hänen stressaantuneet pasmansa sekaisin, eli käytännössä hän oli leijunut silmittömässä tyytyväisyydessä ja oikein hieromalla hieronut epäonnistumista Newtonin naamaan kuin inhottava epäkypsä koulukiusaaja.
Newton oli tietysti idiootti, eikä suhtautunut tilanteeseen yhtään sen kypsemmin, mutta olisihan Hermannin pitänyt tietää, ettei lapsellisuudesta seuraa muuta kuin lisää lapsellisuutta ja suuttumuksesta harkitsemattomia tekoja.
Kun Hermann vain muutamia tunteja myöhemmin löysi Newtonin tajuttomana kouristelemasta laboratorion lattialla, päässään se kamala itse kyhätty vekotin, Hermannin ensimmäinen tunne vilpittömän kauhistumisen ohella oli suunnaton syyllisyydentunto. Minä tahansa muuna päivänä Newtonilla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta toteuttaa hulluuksiaan kenenkään huomaamatta, sillä Hermann olisi ollut paikalla estämästä häntä.
”Mitä sinä olet mennyt tekemään, senkin pieni aivokääpiö”, Hermann parahti klenkatessaan niin nopeasti kuin suinkin pystyi hervottomana makaavan kollegansa viereen ja riisui laitteen pois hänen päästään. Newtonin silmälasit olivat valahtaneet pois, hänen nenästään tihkui verta ja hän oli kauttaaltaan kalpea ja hikinen. Se oli kamalaa katsottavaa, ja samalla ehkä hirveintä mitä Hermann oli koskaan kokenut henkilökohtaisesti, koko maailmaa koettelevasta tuhosta huolimatta. He olivat olleet niin kauan toistensa kimpussa ahtaiden seinien sisällä, ettei oikeastaan mikään muu ollut pitkään tuntunut täysin todellisuudelta.
Nyt Newton makasi avuttomana lattialla ja Hermannista tuntui siltä, kuin hän ei olisi koskaan aikaisemmin todella ymmärtänyt maailmalopun tarkoittavan myös loppua heidän iänikuiselle kinaamiselleen. Newton olisi voinut kuolla siinä ja silloin, Hermann olisi ollut oikeassa, eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä millekään.
Toki Newton palasi tajuihinsa muutamassa minuutissa, mutta niiden sekuntien aikana Hermann ehti nähdä tuhat toinen toistaan todennäköisempää painajaista. Neuroyhteyden luominen kahden ihmisenkin välille oli niin riskialtista, sillä epäsopivat psyykkeet saattoivat kaikista varotoimenpiteistä huolimatta vahingoittaa tosiaan peruuttamattomasti, ja Newton oli yhdistänyt itsensä ihmiselämälle vieraaseen elämänmuotoon niin haavoittuvalla tavalla. Eikä edes elävään sellaiseen, vaan purkissa lilluvaan, tuskin toimintakykyiseen sekundääriaivokuorenpalaseen.
Hermann itse oli päätoimenaan viimeiset kymmenen vuotta kirjoittanut kaikki ne monimutkaiset algoritmit, joita tarvittiin jaeger-teknologian liittämiseen turvallisesti biologisiin komponentteihin, mutta Newton oli väsännyt oman laitteistonsa romumetalleista ja varaosista. Hänen olisi pitänyt kuolla jo ennen kun hän painoi nappia. Hermann ei edes halunnut vaivata mieltään laskemalla summittaista todennäköisyyttä, sillä hänellä oli aavistus, että se olisi masentanut häntä entisestään. On äärimmäisen kohtuutonta kuinka sattuma sitten suosiikin tohtori Geiszleria kerta toisensa jälkeen.
Jostain syystä uhkapeli kuitenkin kannatti, eikä Newton kuollut tai vammautunut millään sellaisella tavalla, joka olisi välittömästi vaatinut toimenpiteitä. (Toki hän saattaisi sairastua myöhemmin syöpään, kehittää aivokasvaimen, kärsiä vakavasta epilepsiasta tai saada minkä epämääräisen yhdistelmän erilaisia neurologisia häiriöitä, mutta juuri silloin hän oli kuin sähköiskun saanut, mutta muuten ihmeellisen vahingoittumaton.)
”Herrr-rrrmann, voi jeesus auta luoja vittu apua”, Newton soperteli sekavasti palaillessaan vapisten tajuihinsa. Hän tutisi kuin kylmissään ja parkui ääneen roikkuen hätääntyneenä kiinni Hermannin hihassa, mutta osaltaan siinäkin oli annos sitä itsekkyyttä, joka itkun tuhertamisen välistä oli tarkoitettu piikittelyksi.
”Pentecost. Hae Pentecost, Hermann, Pentecost nyt heti tajuatko”, hän toisteli ja tietysti Hermann teki kuin pyydettiin, eikä helpotukseltaan kyennyt olemaan loukkaantunut, vaikka silkka suuttumus kyllä hämmensi sisällä itseään. Tietysti hän hakisi marsalkan, vaikkei ollenkaan mielissään olisi palkinnut vähäpäistä kollegaansa tyhmänrohkeudesta.
Kaiken lisäksi Newton kehtasi olla vielä ylpeä tempauksestaan! Hän oli ollut oikeassa ja Hermann ainakin osittain väärässä ja hän halusi oikein ylpistellä ylemmilleen, kuin olisi muka alusta lähtien ollut muka se parempi vaihtoehto. Newton ei välittänyt yhtään siitä, että hänet olisi yhtä hyvin voitu löytää ruumiina tai aivokuolleena, eikä ihmiskunta olisi mitään muuta sellaisesta typerehtimisestä kostunut, kuin menettänyt yhden tärkeimmistä tiedemiehistään maailmanlopun edellä. Siksi hänen ideansa oli ollut alunperinkin niin mieletön. Kenenkään elämä ei ole niin mitätön leikkikalu, että sen joutaa uhrata ilman minkäänlaisia takeita onnistumisesta. Jaeger-ohjelmassa Hermann oli sentään omakätisesti tehnyt riskianalyysit ja mukana tiimissä oli kymmeniä tiedemiehiä, teknikoita ja insinöörejä. Ei jaeger-pilotteja voi verrata yhteen kotikutoiseen ääliöön samassa lauseessa.
Hermann ei olisi koskaan voinut antaa itselleen anteeksi, jos heidän kahdenkeskinen keskenkasvuinen kateus ja kilpailuhenki olisi koitunut Newtonin kohtaloksi.
”Aww. Et kai ala sentään vetistellä Herms?”, Newton virnuili sen jälkeen kun marsalkka Pentecost oli käynyt, kuullut mitä Newtonilla oli kerrottavaa ja mukauttanut suunnitelmaansa sen mukaan Hermannin äänekkäästä vastustelusta huolimatta. Venäläisessä ruletissa panokset ovat kovat, niin voitossa kuin häviössäkin ja Newton suorastaan sädehti vahingonilossaan, vaikkei edes ollut lakannut vuotamasta verta ja tärisemästä.
”Olet vihoviimeinen imbesilli tohtori Geiszler, etkä edes tajua hävetä”, Hermann sanoi niin epäuskoisena, ettei edes kuulostanut niin paljon vihaiselta. Newton rutisti kulmiaan ja käänsi päänsä kenoon, mikä ei ollut hänelle järin tyypillistä, sillä Newton useimmiten vähintään esitti tietävänsä kaiken aina silloinkin kun ei jotain ymmärtänyt.
”Häpeä keskenäsi. Joka ei koita, ei voita”, hän sanoi ja he katsoivat silloin toisiaan epämiellyttävän pitkään ja tarkasti sanomatta mitään. Se oli kiusallista, mutta parempi kai kuin ei mitään, sillä Hermann tiesi, ettei oman järkyttävän itsepäisen ylpeytensä takia kuitenkaan pystyisi sanomaan ääneen kuinka suunnattoman onnellinen hän oli, että he olivat molemmat vielä elossa. Hän toivoi tuiman tuijotuksen menevän kenties perille, jos oli mennäkseen.
Niin kovasti Hermann olisi kuitenkin halunnut kertoa miten avuttomaksi hän oli itsensä tuntenut kouristelevan kollegansa vieressä. Hän olisi halunnut Newtonin ymmärtävän kuinka syvästi noin vaaralliseen kokeeseen ryhtyminen ilman kenenkään tukea oli häntä satuttanut, ja kuinka kamalaa olisi ollut, jos hän olisi vihapäissään menehtynyt omaa tyhmyyttään. Onko pelkän viimeisen sanan takia järkeä panna niin paljon likoon? Eikö Newton itse todellakaan ymmärtänyt, ettei kostaminen ole minkään arvoista kuolleena?
Ja totta kai Hermann olisi halunnut pyytää omaa käytöstään anteeksi, muttei pyytänyt. Newton olisi kuitenkin käsittänyt väärin ja ottanut sen alistumisena tai hyväksymisenä, mitä Hermann ei hyvästä lopputuloksesta huolimatta voinut niellä. Hän tyytyi antamaan Newtonille taskustaan oman nenäliinansa, kun veri tuli kolmen paperiliinan läpi. Newton mutisi kiitoksen jotenkin siihen tapaan, että hän oli rivien välistä ymmärtänyt olla nöyränä ja pahoillaan.
Tosin ehkä Hermann vain kuvitteli äänensävyn mieleisekseen oman mielenterveytensä takia, sillä hän ei vain halunnut elää sellaisessa todellisuudessa, jossa Newton ei oikeasti muka tajua miten törkeää on ruveta itsetuhoisiin tekoihin akateemisen erimielisyyden takia. Emotionaalista kiristystä sellainen, eikä mitään muuta, ja jos Newton ei sitä tajua, niin hän ei totisesti ole kovin hyvä ihminen.
”Um... kiitos Hermann, ja tuota... uh...” Newton viittilöi epäselvästi kädellään oven suuntaan. Tietysti hänellä oli tekemistä, niin kuin Hermannillakin ja tulenpalavaa sellaista, sillä Hermannin laskelmat eivät erehdy. Kaiju nousee merestä, sitä ei voi estää, mutta ehkä maailmanlopun voi. Hermann ei sanonut yhtään mitään Newtonille ennen kuin tämä lähti vieläkin adrenaliinista täristen, mutta jos aivan totta puhutaan, niin Hermann halusi elää siinä uskossa, että Newton edes jotenkin ymmärsi miten paljon Hermann hänestä tahtomattaan välitti, eikä hän enää koskaan halunnut kokea vastaavanlaista hirvitystä uudestaan.
FIN
