Author: Zarroc
Rating: S
Characters: Ira
Genre: angst
Summary: Ei kenelläkään riittäisi mielenkiintoa erottaa istujan kasvoja ja miettiä, mitä hän tuolla teki.
A/N. En oikeastaan tiedä mihin ikärajaan tämä kuuluisi. Itsemurhaa koskevat tekstit nousevat k-11, mutta ei tämä oikein koske sitä. Tässä vain pohditaan sitä, mitä tapahtuisi, jos tekisi jotain. Heittäkää muuhun kategoriaan, jos ei tänne kuulu.
Osallistuu haasteeseen Ficletpakka, edelleen hahmolla Ira. Otsikosta kiitokset CMX:n kappaleelle Rikkisuudeltu.
Enkä mä tiedä sitä, missä mun kotini onTiesin kyllä näyttäväni yksinäiseltä. Välinpitämättömyyteni maailmaa kohtaan oli vain kasvanut kasvamistaan, saaden minut hiljalleen palaamaan samoihin varjoihin.
Minua palelsi taas, mutten viitsinyt tehdä asialle mitään.
Tässä maailmassa ihmiset olivat raunioita.
Kokemukset tappoivat heitä sisältä päin, antamatta tilaisuutta parantaa haavoja. He yrittivät pyristellä sitä vastaan, mutta lopulta joutuivat vain kaikessa viisaudessaan laskemaan aseensa ja myöntämään kaiken olevan harhaa.
Olin kulkenut ohi liian monesta ihmisestä, joka olisi voinut sytyttää tulen takaisin sieluuni. Jokainen nainen, jonka olin sänkyyni kaatanut, olisi voinut rakastaa minut pois täältä.
Jokainen ihminen, jonka olin kadulla kohdannut, jota olin tuulessa suudellut, olisi voinut vihallaankin karkoittaa sen yksinäisyyden, joka korvensi minua sisältä.
Se ajoi minua hellittämättä eteenpäin, en voinut jäädä samaan paikkaan kuin hetkellisesti, taas itseäni särkien vain matkaa jatkaakseni.
En halunnut odottaa, että tämä kaikki taas kaatuisi.
Yritin luottaa siihen, että suunnitelmat loppujen lopuksi toimisivat. Ja jolleivat, minun täytyisi vain keksiä aina uusia ja uusia, saaden siten loputtoman labyrintin vihdoin toimimaan saumattomasti mielessäni.
Mutta eihän se niin mennyt, aina jonkun suunnitelmat menivät ohitseni, kun joku muu tiesi paremmin mistä narusta vetää.
Meillä kaikilla oli syvällä itsessämme joku, jonka takia halusimme antaa pois kaiken, vain viettääksemme hetken hänen kanssaan.
Joku, jonka muisto sai meidät itkemään ja nauramaan ja istumaan katolla miettimässä, miltä tuntuisi kun päästäisi kaiken liukumaan otteesta.
Täällähän minä nytkin istuin, paleltumassa kerrostalon katolla, välittämättä siitä, että se oli kiellettyä. Välittämättä myöskään siitä, että minun ei olisi kannattanut hakeutua tänne ajatuksineni.
Tajusin kirjoittavani sormellani kattoon sitä ainoaa avunpyyntöä, jota kukaan ei tulisi ikinä näkemään. Jos minä nyt päästäisin itseni lipeämään, ei paluuta takaisin olisi.
Eihän tässä talossa ollut kuin viisi kerrosta, pahimmillaan olisin saattanut selviytyä hengissä lämähtäessäni asfalttiin. Mutta todennäköisesti olisin menettänyt liikuntakykyni.
Katsoin katujen hyörinää, katto oli sateesta liukas ja vetinen, en välittänyt siitä vaikka vaatteet kastuivat. Ei niillä ollut oikein mitään väliä minulle ja kukapa siitäkään olisi välittänyt?
Jokaisella oli kuitenkin kiire johonkin, kenelläkään ei ollut aikaa vilkaista ylös ja nähdä minua täällä, kylmä ilme silmissäni, kirjoittamassa sormellani kattoon.
Ei kenelläkään riittäisi mielenkiintoa erottaa istujan kasvoja ja miettiä, mitä hän tuolla teki. Jopa hetki pelätä hänen puolestaan ja huoli kasvoillaan pysäyttää joku muukin ja osoittaa ylös.
”Mitä hän tekee?”
”Ei kai hän aio...?”
”Soittakaa joku poliisille!”Niin, ei ketään kiinnostaisi. Ei kukaan kerkeäisi. Ei kukaan haluaisi.
Minun kotinikin oli vain raunioita.