Nimi: Puoli valtakuntaa
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: K-11 (viittauksia perheväkivaltaan ja kuolemaan, yleisesti ankea tunnelma)
Tyylilaji: synkkä draama
Henkilöt: Eileen Kalkaros, Severus/ Lily
Vastuuvapaus: Kaikki, mikä on tunnistettavissa Rowlingin omaksi, on hänen.
Haasteet: Kerää10, hahmolla Eileen Kalkaros
Yhteenveto: Eileen ja Severus yrittävät näyttää Lilylle, että heidän kotonaan taikuus on aivan tavallista.
A/N: Mulla oli mielessä aivan erilainen Lily/Severus –tarina, mutta sitten Eileen änkesi tähän ja mitäpä minä hahmojen tahdolle mahdan!
Jätäthän kommenttia! Ihan millaista vaan!
Puoli valtakuntaaSeverus on melkein yhdentoista, kun hän ensimmäisen kerran kysyy, saisiko pyytää ystävää luokseen kyläilemään. Minulta lipeää tiskiharja kädestä kuumaan veteen, sillä minä en voisi enempää yllättyä. Lapset kiertävät yleensä meidän talomme kaukaa: niin vanhemmat ovat heitä käskeneet. Kaikki tietävät, että Kalkaroksen akassa on jotain hassusti,
pedon merkki, kylillä kuiskitaan.
”Näin on”, Tobias vahvistaa.
Miksi kukaan päästäisi pienokaisensa meidän kotiimme, kun minä oman aviomieheni väittämän mukaan saatan keittää lapset elävältä? Tai vaikka puheita ei todesta otettaisikaan, miksi kukaan muutenkaan haluaisi tulla? Minun katseeni kiertää meidän nuhjuisen keittiömme, kiikkerän ruokapöydän, katosta roikkuvat ruskeat kärpäspaperit ja hellankulman, jota vasten Tobias minun otsaani yleensä hakkaa. Minä haluaisin kieltää, haluaisin sanoa: J
os sinulla rakas poikani viimein, kymmenen vuoden jälkeen on ihan oikea ystävä, haluatko todella tuoda hänet tänne? Mieti vielä. Hänen omaksi parhaakseen haluaisin sanoa niin.
Mutta Severuksen ilme on melkein rukoileva.
”Minä koetan saada Lilyn uskomaan, että hän on noita”, poika kuiskaa. ”Hän epäilee vielä hiukan, että minä valehtelen.”
Tuijotan Severusta tyrmistyneenä. Luulinko, etten voisi enempää yllättyä? Lily? Tyttö?
Noitatyttö?
Poikani kasvoilla karehtii ilme, jota en ole niillä kertaakaan aiemmin nähnyt.
Pieni prinssini, minä ajattelen, enkä henno kieltää häneltä mitään. Kunhan Tobias ei ole kotona, Lily voi tulla. Sillä meidän valtakunnassamme on kaksi puolta, eikä tämä toinen ulospäin näkyvä puoli ole prinsessoja varten.
Mutta sen Severus on itsekin tajunnut.
Seuraavana päivänä, kun minä palaan lehdenjakokierrokseltani, näyttää keittiössä jotenkin erilaiselta. Severus ei sano mitään, istuu vain ja vääntelee hermostuneena käsiään. Mutta minä huomaan, että hän on pessyt ikkunat, (Onko hän imuroinutkin? Imurinvarteenhan juuttui viime kuussa sukka!), repinyt kärpäspaperit katosta ja siirtänyt mattoa niin, että palanut kohta lattiasta jää piiloon.
”Minä laitan kaiken takaisin paikoilleen illaksi”, hän sanoo.
Hymyilen Severukselle vaisusti. Näen, että hän on koettanut kammata hiuksiaan taaksepäin, pois kasvoilta ehkä veden tai lamppuöljyn avulla. Niin minäkin joskus turhamaisuuttani yritin, yhtä epätoivoista se oli aikoinaan minullakin. Huokaisen. Meidän vaatimattomalla ulkonäöllämme tuskin hurmataan noitatyttöjä. Silloin muistan kuitenkin jotakin, mistä voi olla apua. Olenhan minä itsekin joskus ollut noitatyttö. Joskus kauan kauan sitten, kun minä elin toisenlaisessa valtakunnassa.
Nousen jakkaralle ja avaan keittiön ylimmän kaapin. Siirrän syrjään nuohousharjan, sangattoman ämpärin ja laatikollisen rotanloukkuja. Niiden takaa löytyy pieni pahvilaatikko, jonka kyljessä lukee ”kynttilöitä”. Ojennan laatikon Severukselle.
”Ei kai kannata sytyttää kynttilöitä? Päiväsaikaan ja kesäkin…”
Mutta kun Severus avaa laatikon, hän vaikenee.
Laatikon kannen alta hänelle vilkuttaa pitkäripsinen tumma noita, joka esittelee kevään 1947 viittamuotia.
Me Noidat – pääsiäisen erikoisnumero, noidan yläpuolella lukee. Severus ottaa lehden varoen laatikostaan ja selailee sivuja. Hänen kätensä tärisevät.
Sopiiko haisku lemmikiksi? Näin valmistat pääsiäisen herkullisimmat noidankattilakakut! Porttiavain vai hormiverkko – ja kuinka suojaat kampaustasi!Minun ei tarvitse vilkaista lehteä, osaan artikkelit ulkoa.
”Se on vähän vanha, mutta siitä Lily näkee, miten kuvat velhomaailmassa liikkuvat”, minä sanon.
Severus selailee hetken lehden muotiliitettä, mutta ryntää sitten äkkiä jonnekin. Ei kai tyttö vielä voi olla ovella? Minulla on edelleen työunivormuni, vaikka Severus pyysi, että pukeutuisin kaapuun. Niin kuin noidat pukeutuvat. Eihän se mikään kaunis vaate ole, vanha riepu, jonka Tobias antoi minun säästää uunin puhdistusta varten. Mutta se on kuitenkin kaapu, oikea noidankaapu.
Severus palaa onneksi pian ja hänelläkin on mukanaan lehti.
Pöllöposti.
”Onko tuo..?”
Severus nyökkää.
Voi Severus, minä henkäisen mielessäni. Tuo vaatimaton lastenlehti loistaa hänen kruununsa kirkkaimpana jalokivenä.
Voi Severus!
Asia on nimittäin niin, että muutama vuosi sitten Tobias joutui sairaalaan sappikivien poistoon ja silloin me, minä ja Severus kävimme Tylyahon velhokylässä. Ei se ollut mikään karkumatka, ei tietenkään! Mehän palasimme illalla kotiin! Tobiakselle sanoin kuitenkin, että me paastosimme ja rukoilimme hänen puolestaan aamusta iltaan, eihän hänen tarvinnut tietää totuutta. Oikeasti minä ja Severus vietimme Tylyahossa koko päivän, eikä se edes kumma kyllä hävetä minua. Me kuljimme puodeissa katselemassa velhotavaroita, maistoimme kermakaljaa ja kokeilimme vaunukyytiä hevoskotkavaljakolla. Minä näytin Severukselle horisontissa siintävän Tylypahkan linnan.
”Siellä on sinun valtakuntasi”, minä kerroin ja Severuksen silmiin nousivat kyyneleet.
Silloin eräs kaupustelija pysäytti meidät. Tylyahon kauppakadulla jaettiin
Pöllöpostin näytenumeroita: se oli joki uusi lastenlehti. Vaikka minä olin vannottanut Severukselle, ettemme me ostaisi mitään, minkä Tobias voisi myöhemmin nähdä, katselisimme vain, minä en hennonnut kieltää lehteä häneltä, sehän oli ilmainen. Hän lupasi pitää sen visusti piilossa huoneessaan.
Siitä on jo monta vuotta. Muistan hämärästi, että
Pöllöpostin kansikuvassa pieni poika tarjosi kyhmille maitoa.
Mutta nyt, kun näen lehden huomaan, että kansikuvan eläin oli sittenkin siili -- eihän kyhmi tietenkään joisi maitoa, sen minä opin koulussa.
Näin saat ystävän, artikkelin otsikko lupaa.
Lily saapuu kello kahdelta. Hänen on määrä viipyä vajaat kaksi tuntia, vaikka hän itse on valmistautunut viettämään meillä koko illan. Vähän vaille neljä Severus aikoo teeskennellä, että meiltä on leipä lopussa ja saattaa sitten Lilyn pikimmiten kotiinsa. Leipomo menee nimittäin kiinni neljältä. Lilyn ei tarvitse tietää, että meillä leipä leivotaan itse, ja sitä, että Tobiaksen työt loppuvat neljältä taas voi pitää sattumana.
Lily on sievä tyttö. Näen heti vaatteista, ettei tytön isä varmastikaan ruuvaa tehtaalla muttereita, eikä hänen äitinsä tietenkään jaa postia. Tytön sukunimi on Evans, mutta nimi ei sano minulle mitään. Minä jaan lehdet tehdastyöläisten asuinalueella, eikä siellä asu ketään Evansia, tytön täytyy asua vähän kauempana, kirkonkylässä ehkä.
”Päivää rouva Kalkaros”, Lily sanoo, ja minä yritän hymyillä vieraanvaraisesti.
”Severus kertoi, että sinä haluaisit kuulla lisää taikuudesta”, minä sanon.
”Oi kyllä, jos se vain sopii, rouva Kalkaros”, Lily sanoo arasti.
Minä huomaan, miten hän välttää katsomasta kolhuiseen hellaan ja kauhtuneisiin verhoihin. Meidän valtakuntamme taianomaisuus loistaa vielä poissaolollaan. Puristan taikasauvaa taskussani. Yleensä naamioin sen yksinkertaisella muodonmuutoksella keittokauhaksi, mutta tänään se saa olla omassa muodossaan.
”Tahtoisitko mehua?” minä kysyn.
Koetan näyttää siltä kuin tekisin jotakin hyvin tavanomaista ja osoitan taikasauvallani kylmäkomeroa. Kannullinen viinimarjamehua ja kaksi lasia lentää komerosta eteemme pöydälle. Lily henkäisee yllättyneenä ja painaa kädet ihmetyksestä avoimen suunsa peitoksi. Hän ei huomaa, että tottumaton sauvakäteni läikytti mehua melkein koko matkalta.
”Voi Severus!” hän henkäisee. ”Ihmeellistä! Saanko minäkin joskus oman taikasauvan?”
Severus hymyilee, melkein jopa nauraa.
Lapset selailevat lehtiä makuuhuoneessa. Minä jään keittiöön pesemään perunoita, mutta minun on vaikea keskittyä. Välillä kuulen Lilyn hihkaisevan innoissaan jotain, ja Severuksen vastaavan yhtä innoissaan ja hyvin tärkeänä.
”Voiko takoissa tosiaan matkustaa?”
”Voi, muttei ihan minne tahansa, vain niihin takkoihin, jotka taikaministeriö on kytkenyt hormiverkkoon.”
Tunnin kuluttua kutsun lapset teelle. Lily puristaa
Pöllöpostia rintaansa vasten. Minun kurkkuani kuristaa: Severus on taatusti lahjoittanut lehden tytölle, eikä Lily voi tietää, miten kallis aarre
Pöllöpostin ilmaisnumero Severukselle on. Lily ei voi koskaan ymmärtää.
”Äiti, ennustaisitko Lilylle teelehdistä?” Severus kysyy.
Severus haluaa selvästi nyhtää meidän ankeasta elämästämme kaiken taikuuden irti. Ennustaa minä sentään vielä osaan, sen Severus hyvin tietää.
Tobias ei siedä silmissään mitään taikuuteen liittyvää, mutta helpolle rahalle hän ei sano ei. Siksi lähitienoon eukot saavat tahtoessaan livahtaa sisään keittiön ovesta etsimään helpotusta huoliinsa. Vaikka he pelkäävät minua, eivät he keksi kenen muunkaan puoleen kääntyä. Kalkaroksen akka ei juoruile.
”Meidän kissa on taas omilla teillään, onkohan jokeen hukkunut?” he yleensä takellellen kertovat ja ojentavat tiskaamatonta teekuppia. Minä katson kuppiin ja kerron, että ”kissa” majailee Heikkoparta-Abelin, Vilkkusilmä-Luciellen tai Kuumien huulien tyttöjen luona, ei sillä mitään hätää ole.
Joskus käy tietysti nuoriakin tyttöjä. Heille minä ennustan pelkkiä hyviä asioita, eiväthän he muuten tulisi uudestaan. Sulhasista he haluavat kuulla: sulhasista, jotka punovat ruusuista seppeleitä. Jos minä satun teekupista näkemään, että sulhanen kuristaa tytön parin vuoden päästä kuoliaaksi, sitä en missään tapauksessa sano. Se tulkittaisiin pelkäksi pelotteluksi, hulluhan Kalkaroksen akka on.
”Annahan kuppisi”, minä pyydän, kun Lily on juonut teensä. Minä näen, että häntä jännittää.
Lily ei käy meillä kuin muutaman kerran sen jälkeen. Kolmannella kerralla hän tulee ilmoittamatta, kello taitaa olla seitsemän illalla. Severus kertoo myöhemmin, että Lily on riidellyt siskonsa kanssa ja siksi ajatellut, että meillä olisi mukavampaa.
Meillä – mukavampaa!
Sen jälkeen Severus alkaa viettää aikaansa Evanseilla. Hän käy siellä melkein päivittäin. Lilyllä on hyvä sydän, niin minä sanoin, kun katsoin hänen teekuppiinsa, hänen sielunsa on oikeamielinen. Siksi hän ei hylkää Severusta silloinkaan, kun hänelle selviää, mitä ensimmäisten ja samalla viimeisten mehukestiemme lasikannulle lopulta tapahtui.
”Näen syvää ystävyyttä”, minä ennustin, enkä valehdellut. Katsoin kuppiin ja näin niin tiukan siteen, ettei sitä katkaisisi ennenaikainen kuolemakaan. Mutta sitä loppuosaa en tietenkään sanonut ääneen.
Lily ei hylkää Severusta silloinkaan, kun heidät viimein Tylypahkassa lajitellaan eri tupiin. Severus lähettää minulle usein kirjeitä, joissa kertoo oppitunneista, koulupäivistä ja taikajuomakerhon illanvietoista. Useimmiten hän kirjoittaa Lilystä.
Mutta viidennen vuoden jälkeen, kun Severus palaa kotiin kymmenen upean V.I.P:n kanssa, huomaan, että jokin on muuttunut. Ehkä kunnianhimon toukka Lilyn teekupissa kuoriutui kateudesta mustaksi perhoseksi?
”Lilykin kirjoitti kymmenen V.I.P:tä”, Severus kertoo, kun kysyn häneltä asiasta.
Jotain muuta on vinossa, eikä Severus kerro mitä. Hän teeskentelee, että kaikki oli kuten ennenkin, mutta kun hän lähtee omille teilleen, hän ei hymyile niin kuin ennen, lempeästi ja hieman haaveellisesti, niin hän ennen hymyili. Nykyään hän kääriytyy synkkään mustaan viittaan ja kotiin tullessaan hänellä saattaa olla naarmuja kasvoissaan tai mustelmia käsivarsissaan. Mutta sellaisista asioista meillä ei ole koskaan pidetty numeroa.
”Severus, kuulitko, että rouva Evans menehtyi syöpään?” minä kysyn eräänä aamuna. Lehteen on painettu pieni kuolinilmoitus, näytän sitä Severukselle. Eleanor Evans ei ehtinyt täyttää viittäkymmentäkään. Huhutaan, että hänen miehensä otti menetyksen raskaasti: ei ole enää oikein järjissään, vaeltelee kaduilla ja jäi melkein auton allekin. Ei se välttämättä pidä paikkaansa, kaikenlaista puhutaan, minähän sen tiedän.
Severus siemaisee teetään, eikä sano mitään.
”Kutsuttiinko sinut hautajaisiin?” minä kysyn.
”Ei”, Severus vastaa ja laskee tyhjän kupin pöydälle. ”Minulla on kiire. Nähdään illallisella, äiti.”
Severus nappaa naulakosta viitan ja katoaa keittiönovesta. Vielä pari vuotta sitten Tobias olisi polttanut velhonviitan keittiön uunissa ja pakottanut Severuksen nielemään tuhkat. Mutta tänä kesänä jokin on muuttunut. Tobias tuntuu pelkäävän Severusta, eikä enää edes murahda, jos pöllö lentää illallisella avoimesta ikkunasta sisään. Se tuntuu minusta oudolta. Ei kai omaa lastaan voisi pelätä: minä en ikinä, en ikinä, pelkäisi omaa poikaani.
Ojennan käteni kohti Severuksen kuppia. Tarkoitukseni on siirtää se tiskialtaaseen, mutta jokin kupin pohjalla kiinnittää huomioni. Haukon hetken henkeäni, minua huimaa. Äkkiä minä ymmärrän, että mitä ikinä minä teenkin, en voi koskaan tarjota pojalleni enempää kuin puolet valtakunnasta, en koskaan enempää kuin puolet valtakunnasta. Eikä hänen puolikkaaseensa kuulu prinsessaa. Voi Merlin, kaikkeni minä yritin, mutta tätä minä en aavistanut ennalta.
Teelehtien märkä sakka on ottanut pääkallomaisen muodon, pääkallon suusta työntyy käärme. Pitkäksi ajaksi minä jään tuijottamaan kuppiin.
Saman kallon olen nähnyt kerran aiemminkin.
