Luku 3
A/N: Hei kaikki! Tämä on nyt viimonen luku ja toivottavasti tykkäätte!
Joulu oli tullut ja mennyt Tylypahkassa, mutta eriskummallisia vieraita ei näkynyt. Yhdeksän saattueelta oli kyllä tullut joulukortti, jossa oli hilpeä kuva heistä kaikista tonttulakit päässä. Hermione oli saanut yksityisen joulukortin Legolakselta, jossa hän lupasi tulla käymään liuta uusia kysymyksiä mukanaan.
Koulun loppuun oli vielä muutama viikko ja kokeet lähestyivät. Gandalf ei saanut pidettyä riimujen koettaan, mutta Dumbledore lupasi pitää sen halukkaille. Harry huokaisi. Kunpa joululomalle olisi taas tullut joku odottamaton vieras. Yhdeksän saattueen lähdettyä Harry oli pyytänyt Hermionea tuomaan Taru sormusten herrasta-kirjan, jotta hän olisi voinut lukea sen. Hän ei ollut vielä saanut kirjaa päätökseen, mutta vierailijoista hän oli oppinut lisää, kuten että kääpiöt ja haltiat inhosivat toisiaan. Harry muisteli hetken kääpiö Gimliä ja haltia Legolasia ja oli sitä mieltä, että he olivat ylimmät ystävykset. Ovelta kuului koputus ja sisään astui Hermione. Harry sulki kirjansa ja huomasi Hermionen hymyilevän hänen nähdessään Harryn lukevan kirjaa.
”Mitä asiaa?” Harry kysyi Hermionelta samalla kun laittoi kirjan yöpöydälle. Harrya vieläkin vähän ärsytti se, että tytöt saivat tulla poikien makuuhuoneeseen, mutta pojat eivät tyttöjen. Siis puolet Tylypahkan perustajista oli miehiä ja perustajien mielestä miehet ovat epäluotettavia. Harry ei tajunnut heidän logiikkaansa.
”Mietin vain, miten ystävämme voivat omissa maailmoissaan”, Hermione paljasti ja huoli paistoi hänen silmistään.
”Hei, kyllä he pärjäävät. Hehän ovat selvinneet suuremmista vaaroista kuin minä”, Harry lohdutti.
”Olet oikeassa”, Hermione sanoi huojentuneen kuuloisena ja meni tyttöjen makuusaliin.
Hermione sulki oven perässään ja kipitti matka-arkulleen, josta hän kaivoi Legolaksen joulukortin. ’Pidäthän itsestäsi ja muista huolen.’ Hän ajatteli ja survoi Legolaksen kortin takaisin matka-arkkuun, kun Lavender Brown pelmahti sisään.
”Äh, typerää ettei joulujuhliin tullut vieraita. Jäin Tylypahkaan vain sen takia, että olisin nähnyt muitakin eriskummallisia vieraita, mutta ei”, Lavender paasasi pettyneenä.
”Mutta onhan meillä vielä päättäjäiset jäljellä”, Hermione lohdutti Lavenderia.
Lavender piristyi ja rupesi suunnittelemaan sänkynsä verhoilleen uutta väriä. Hermione poistui hiljaa huoneesta.
Ron maleksi kohti huispauskenttää uusi Puhtolakaisunsa olallaan, minkä hän oli saanut lahjaksi äidiltään valvojaoppilaaksi pääsyn johdosta. Ron nautti hetken Harryn voittamisesta, mutta sysäsi ajatuksen saman tien aivojensa perukoille, sillä hän oli lojaalinen ystävä, eivätkä ystävät ajattele pahaa toisistaan. Ronin mieleen nousi kuva ystävällisestä Sam Gamgista ja Ron päätti ottaa hänestä mallia.
Harry tuijotti ikkunasta yksinäistä hahmoa, joka lensi huispauskentän yläpuolella ja harjoitteli mitä ilmeisimmin laiskiaispyörähdystä. Harry katsoi tarkemmin ja huomasi lentäjällä leiskuvan punaiset hiukset. Harry vilkaisi ympärilleen, mutta ei nähnyt Ronia missään. Harry juoksi makuusaliinsa ja haki Tulisalamansa.
Kylkeään pidellen hän saapui tähtitornin huipulle. Hän osoitti taikasauvalla kurkkuaan ja kuiskasi: ’melutus.’ Harryn ääni kasvoi jyliseväksi meluksi.
”Ron!” Harry kutsui Ronia. Ron pysähtyi ja tähyili kuka oli huutanut. Hän äkkäsi Harryn huiskutuksen. ”Saanko tulla kanssasi pelaamaan huispausta?” jylisevä ääni kysyi.
Ron tähtäsi taikasauvallaan ilmaa ja sinkautti ilmoille ison hymiön.
Harry hymyili, perui melutus-loitsunsa, hyppäsi Tulisalaman selkään ja kiisi tähtitornista alas Ronin luokse.
Hermione laittoi hiuksiaan kokovartalopeilin edessä. Hän ei halunnut näyttää peikolta päättäjäisjuhlissa. Hän kuuli jylisevää ääntä ja katsoi ikkunasta ulos. Samassa hän näki jonkun rohkelikon väriin sonnustautuneen oppilaan kiitävän alas hänen yläpuoleltaan. Hän näki pojan liitelevän kohti huispauskenttää. Hermione hymyili. Ketkäs muut olisivat pelaamassa huispausta paria tuntia ennen juhlia, kuin Harry ja Ron. Hän palasi asettelemaan noitahattunsa sileän nutturakampauksen päälle ja hymyili kuvalleen. Tämän jälkeen hän käveli poikien makuusaliin, jossa hän yllätti Seamus Finniganin vaihtamassa vaatteitaan ja poseeraamassa peilikuvalleen. Hermione kirkaisi pienesti ja paukautti oven kiinni. Finnigan pukeutui nolona ja meni ulos, jossa Hermione seisoi hämmentyneenä, kasvot punaisina.
”A-anteeksi Seamus!” Hermione huudahti kun näki Seamusin tulevan ulos.
”Ei se mitään. Mitä olit muuten tekemässä siellä?” Seamus uteli.
”Äh, no, olin menossa laittamaan Harryn ja Ronin vaatteita valmiiksi juhlaa varten. Muuten he eivät koskaan ehdi ajoissa”, Hermione tunnusti ja sipaisi karanneen hiuksensa takaisin ojennukseen.
Seamus toivoi, että hänelläkin olisi joku, joka huolehtisi hänen pukeutumisestaan ja valvoisi läksyjen tekoaan. Harry ja Ron olivat onnekkaita, että saivat Hermionen kaltaisen tytön avukseen.
Hermione häipyi poikien makuusaliin, mutta palasi pian takaisin.
”Seamus, odota!” hän huusi pojan perään. Seamus pysähtyi ja kääntyi tyttöä päin. Hermione tarttui Seamusin solmioon ja ryhtyi parantelemaan Seamusin sähläyksiä. Poika oli tietoinen Hermionen kosketuksista, mutta antoi tytön tehdä työn loppuun. Hermione hymyili havaitessaan Seamusin katseen ja päästi otteensa irti.
Harry ja Ron nauroivat sydämensä kyllyydestä tullessaan luudanvarret olallaan huispauskentältä. Ron oli tyytyväinen laiskiaispyörähdyksiinsä, joissa Harry oli päättänyt auttaa häntä.
Saapuessaan suihkun jälkeen makuusaleihin, Harryn ja Ronin onneksi siellä odotti laskostettuna puhtaat kaavut, paidat, housut ja solmiot. Ronin valvojaoppilasmerkki oli näyttävästi pinon päällä. Ron kosketteli kaapunsa rintamusta, missä merkin olisi pitänyt olla.
”Hermione on oikea aarre!” Ron hihkui Harrylle ja haistoi puhtaita pyykkejä ihaillen. Harry hymyili ja kiskoi vaatteet ylleen.
Kun kummatkin olivat pukeutuneet, joku koputti ja astui sisään. Tulija oli Hermione. Hän näytti oikein tyylikkäältä nutturassaan ja korostavassa meikissään, joka toi hänen silmänsä paremmin esiin.
”Voi ei! Nyt jo rypistitte vaatteenne. Eikö kukaan tässä maailmassa osaa enää pukeutua?” Hermione touhotti ja heilautti taikasauvaansa. Pojat tunsivat pienen kihelmöinnin ja vaatteet näyttivät, että ne olisivat silitetty heidän päällään. ”Ja sitten solmiot!” Hermione ilmoitti ja ryhtyi hääräämään niiden kanssa. Hermione teki taikasauvallaan jonkun monimutkaisen kuvion ilmaan ja hänen käteensä ilmestyi kampa. Hän ojensi sen Harrylle, joka ryhtyi littaamaan hiuksiaan parhaansa mukaan. ”No niin, tulkaa jo!” Hermione hoputti vilkuillen seinässä riippuvaa kelloa.
Kaikki kolme lähtivät kulkemaan kohti Suurta salia ja he kuulivat portaikkoon asti oppilaiden iloisen puheensorinan. Räyhähenki Riesu kolisteli haarniskoita heidän kulkiessa ohi, mutta kyllästyi pian ja liiteli tiehensä.
Suuressa salissa ihmiset odottivat malttamattomina ruokaa ja Ronin vatsa murisi kivuliaasti. Dumbledore nousi ylös ja käveli opettajien pöydän eteen.
”Taas on yksi vuosi kulunut Tylypahkassa ja on aika julkistaa tupamestaruuden voittajat. Kuten kaikki te tiedätte, jotka olette viitsineet vilkaista tiimalaseihin, voittaja on Rohkelikko!" Salin värit vaihtuivat punaiseen ja kultaan. Rohkelikkojen pöydästä kuului hurrausta ja monen hatut lensivät ilmaan. Samassa suuret ovet avautuivat raskaasti kolahtaen ja sisään ryntäsi kaksi majavaa, sekä neljä lasta. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Tämä oli jo Tylypahkalaisille rutiinia, joten he kaikki kääntyivät Hermionen puoleen.
”Öh, hyvää päivää!” Hermione huikkasi muukalaisille ja käveli heidän luokseen. Poika, vanhin heistä ojensi kättään Hermionelle ja he kättelivät. ”Tässä ovat Peter, Susan, Edmund ja Lucy Pevensie, sekä herra ja rouva Majava. Susaniksi kutsuttu tyttö kavahti ihmeissään kuullessaan nimensä. ”Kuinka tiedät nimemme?” Hän kysyi ja tuijotti Hermionea murhaavasti.
”No, olen Hermione Granger ja tämä on Tylypahka, velhojen ja noitien koulu, mutta meillä ei ole mitään tekemistä Valkean velhon kanssa”, hän lisäsi ja Lucy näytti helpottuneelta.
”No, emme me halua sotkeutua mihinkään taikuuteen, että kiitos ja hei”, Edmund sanoi ja lähti mielenosoituksellisesti kohti ovea, mutta Peter kutsui hänet takaisin.
”Ed, et voi lähteä vielä. Meidän täytyy pysyä yhdessä, varsinkin jos Valkea velho etsii sinua”, Peter sanoi ja katsoi pikkuveljeään painottaen viimeistä sanaa. Edmund näytti hapanta naama ja risti kädet.
”Peter, Edmund on oikeassa. Emme voi jäädä enää pidemmäksi aikaa tänne. Aslan tarvitsee meitä.” Susan huomautti. Yhtäkkiä ovi paukahti auki ja suuri joukko olentoja ryntäsi sisään huutaen sotahuutoja Pevensien puolesta.
”Seis!” Peter huusi ja kaikki jähmettyivät. Osa oli jo virrannut opettajien pöydälle asti ja matkan varrella makasi muutamia oppilaita kitumassa lattialla faunien jyräämänä. Lucy ryntäsi näiden poloisten luo ja kaatoi heidän suuhunsa pari tippaa jotakin ainetta ja samassa he nousivatkin seisomaan. Oppilaiden joukosta kuului hurrausta ja matami Pomfrey näytti ihailevalta ja silmäili Lucyn taikajuomaa ahneesti.
”Muuten, mistä siis tiedät meidät?” Peter tivasi Hermionelta.
”Olen lukenut teidät kirjasta Narnian tarinat”, Hermione vastasi.
”Olet siis lukenut meistä kertovan kirjan”, Edmund sanoi ihailevasti, vaikka hän taisikin ihailla itseään.
”Aivan. Tiedän kaiken teidän tulevaisuudestanne, tuttavistanne Narniassa, kuinka sodat päättyvät jne”, Hermione ilmoitti. ”Mutta en voi kuitenkaan kertoa”, hän lisäsi Edmundin avatessaan suutaan.
Dumbledore avasi suunsa. ”Entä jos jäisitte tänne syömään ja jatkaisitte sitten matkaanne?”
Lucy nyki Peteriä hihasta, mutta vastasi heidän hämmästyksekseen kovalla äänellä:
”Se olisi mukavaa, eikö niin?” hän mulkaisi sisaruksiaan terävästi.
”Totta kai!” Peter sanoi ja he menivät istumaan Hermionen mukaan pöytään.
Pidot olivat yksi ikimuistoisimmista. Faunit ja minotaurokset olivat oikein letkeää seuraa ja Colin Creevey otti innokkaasti kuvia juhlista. Matami Pomfrey keskusteli Lucyn kanssa ja yritti saada selville Lucyn ihmejuoman reseptin, mutta tyttö ei tiennyt sitä. Peter jutteli Hermionen ja Susanin kanssa heidän matkastaan ja hänen oli vaikea olla paljastamatta tulevaisuutta. Häneltä kuitenkin lipsahti:
”Aslan ei koskaan hylkää teitä. Uskokaa pois.” Peterin silmiin syttyi kiilto, joka Hermionen mielestä näytti hullunkiillolta.
”Narnian ja Aslanin puolesta!” Peter huusi ja juoksi ulos ovista miekka ylhäällä. Lopuksi kaikki juoksivat ulos kiljuen ja jättivät taakseen pöllämystyneet tylypahkalaiset.
”No, se siitä sitten”, Dumbledore sanoi ja hörppäsi pikaristaan. ”Käykää käsiksi”, hän kehotti. Dumbledore itse ryhtyi syömään, eikä huomannut, että salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Lopulta hän huomasi muiden vaiteliaisuuden.
”Mitä nyt?” hän kysyi ja hänen suustaan putosi perunan puolikas, sitten koko sali remahti nauruun.
Seuraavana päivänä Tylypahkan pikajunassa Harry ja muut käyttivät viimeisen aikansa taikomiseen ja pelasivat Räjähtävää näpäystä, velhoshakkia ja harjoittelivat viimeisiä loitsujaan. Harry laittoi suojeliuksensa laukkaamaan ympäri vaunua.
”Öh, Harry?” Neville kysyi.
”No?” Harry vastasi puolihuolimattomasti.
”Eikös AK:n kokouksia olisi pitänyt olla enemmän kuin se yksi kerta Sianpäässä?” Yhtäkkiä kaikki hiljenivät.
”No pyydetään vaan mukaan ne kahdeksan tyyppiä, tappajanuoret ja huutavat sotafaunit, niin eiköhän me pärjätä tiedätte-kai-kenelle”, Ron sanoi ja kaikki nauroivat loppumatkan aina laiturille 9 ¾ asti.
Jos ette halua kommentoida, lätkäiskää ainakin puumerkkinne!