Otsikko: Minun valoni, minun rakkaani
Fandom: Kuroko no Basket
Ikäraja: S
Genre: fluffy, draama, hiukan ehkä myös angst
Paritus: Kagami/Kuroko, (Kuroko/Aomine)
Disclaimer: Kuroko no Basket ei oo minun, enkä saa tästä rahaa.
A/N: Pöö! Uuden fandomin valloitusta minulle, joten olkaa kilttejä, vaikka hahmot eivät ihan omia itsejään olisikaan. Tein kuitenkin parhaani. Sain tänään katsottua KnB-animen loppuun ja
tämä sijoittuu siis animen loppupuolelle. En voinut muuta kuin ihastua tähän fandomiin ja tulen ihan varmasti kirjoittamaan tällä vielä lisääkin (ja lukemaan/ kommentoimaan ficcejä, kunhan kerkiän!).
Minun valoni, minun rakkaani
"Kuroko, odota!" Nimeltä mainittu pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen. Siniset hiukset olivat liimaantuneet hikiselle otsalle pojan hengittäessä kiivaasti. Hän katsoi pidempää poikaa, joka oli pysähtynyt ja jäänyt hänestä jälkeen.
Se oli harvinaista. Yleensä Kuroko oli se, joka lopulta pitkän juoksulenkin päätteeksi pyysi toista odottamaan, jotta saisi tasata hengitystään. Kagami ei koskaan väsynyt helposti, eikä hän ollut koskaan
ikinä ennen pyytänyt Kurokoa odottamaan. Kuroko ei tiennyt, tulisiko hänen olla ylpeä saavutuksestaan vai olla huolissaan Kagamista.
"Mitä nyt?"
Kuroko ja Kagami olivat tulleet kaupungin puiston kohdalle ja siihen aikaan ulkona ei juuri enää ollut ihmisiä. Heillä oli vielä yli puolet matkasta jäljellä, joten heidän tulisi pian jatkaa matkaa, jos he haluaisivat ehtiä kotiin nukkumaan edes hetkeksi. Aamulla tulisi kuitenkin taas herätä aikaisin harjoituksiin.
"Minun täytyy kysyä sinulta jotain", Kagami sanoi, jolloin Kuroko näki jotakin kummallista Kagamin kasvoilla.
Epävarmuuttako? Kuroko käveli Kagamin luokse kuroen umpeen etäisyyden heidän välillään. Hän katsoi tarkkaavaisena ystävänsä kasvoja, joita oli hyvin helppo lukea. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, mistä oli kyse.
"En tiedä vielä. En ole vielä keksinyt keinoa, kuinka voitamme."
"Häh?" Kagami katsoi Kurokoon ensin hämmentyneenä, mutta tajusi sitten. "Ai, en minä siitä halunnut puhua. Sitä paitsi, on meillä koko kesä aikaa tulla vahvemmiksi."
Kuroko nyökkäsi. Kagami oli oikeassa, mutta hänen tulisi pian keksiä keino, jolla kehittää omaa pelaamistaan. Hän ei voisi ikuisesti olla tällä tasolla, jos halusi voittaa Aominen ja muut.
"Mistä sinä sitten haluat puhua?" Kuroko kysyi, kun Kagami ei näyttänyt aikovan sanoa mitään muuta.
"En tiedä, pitäisikö minun edes sanoa tätä, mutta minä... huomasin jotain sinun ja Aominen välillä. Se tapa, jolla hän katsoi sinua, ei ollut tapa, jolla katsotaan ystäviä tai kilpailijoita."
Kuroko pysyi hiljaa. Hän katsoi Kagaminen vaativiin silmiin, eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa. Mitä Kagami halusi hänen sanovan?
"Se on pitkä tarina", Kuroko lopulta totesi. "En usko, että haluat kuulla sitä nyt."
"En halua, mutta haluan tietää, onko sellaista mahdollisuutta vielä olemassa."
"Mitä?" Kuroko ei ymmärtänyt. Kagami puhui taas kummallisia, ja Kuroko pystyi helposti erottamaan punan, joka levisi pojan kasvoille sointuen hänen silmien ja hiusten väriin.
"Tiedäthän sinä", Kagami mutisi. "Siis, onko olemassa mahdollisuutta, että palaisit hänen luokseen?"
"Sinä olet minun valoni nyt. Pelaaminen Aominen kanssa ei ole enää mahdollista minulle, kyllähän sinä sen tiedät."
Kagami rypisti kulmiaan turhautuneena, eikä Kuroko osannut yhtään varautua siihen, mitä tapahtui seuraavaksi. Kagami puristi kätensä ensin nyrkkiin, mutta kiersi sitten kätensä Kurokon ympärille vetäen pojan lähelle itseään. Hän ei voinut käsittää, miten Kuroko ei ymmärtänyt, mitä hän yritti sanoa. Vai teeskentelikö toinen tahallaan tyhmää? Olihan tämän ollut pakko huomata ne kaikki eleet ja teot, joilla Kagami oli yrittänyt toiselle tunteensa näyttää.
Kagamin sydän tykytti hänen rinnassaan niin lujaa, että hän oli melko varma Kurokonkin tuntevan sen. Eikä toinen poika silti sanonut mitään, eikä vielä sittenkään, kun Kagami tiukensi otettaan hänestä.
"Kagami?" Kurokon ääni oli edelleen vakaa, niin tyyni, että Kagamia ärsytti. Hän vihasi sitä, miten Kuroko ei koskaan näyttänyt tunteitaan. Kuroko tuntui pitävän kaikki tunteensa tiukasti sisällään haluamatta näyttää niistä yhtäkään kenellekään. Se oli turhauttavaa - varsinkin nyt, kun Kagami oli ottanut ratkaisevan askeleen eteenpäin.
"Minä en tarkoittanut pelkästään koripalloa. Halusin kysyä, että pidätkö sinä vielä Aominesta. Teidän välillä oli jotain, kyllä minä sen huomasin, mutta minä - "
"Älä", Kurokon ääni särähti ilman halki saaden Kagaminen hiljentymään. Hän työnsi itsensä kauemmas Kagamista voidakseen katsoa tätä silmiin puhuessaan. Kagamin silmissä näkyi tunteiden myrsky, eikä Kuroko ymmärtänyt syytä tälle yhtäkkiselle epävarmuudelle. Kagami oli aina vahva, periksiantamaton ja sanoi, mitä ajatteli välittämättä seurauksista. Tämä Kagami oli Kurokolle vieras, mutta ei huonolla tavalla.
"En halua puhua hänestä. Sinä olet nyt minun valoni", Kuroko sanoi. "Minä pidän sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta."
Kuroko tarrautui Kagamin käteen ja hymyili. Se todellakin oli hymy, minkä Kagami näki lyhyemmän pojan kasvoilla, eikä hän voinut tehdä muuta kuin vastata siihen hymyilemällä itsekin.
"Mennän kotiin", Kuroko sanoi, jolloin Kagami nyökkäsi.
He molemmat tiesivät, että oli vielä paljon asioita selvitettävänä ja tunnustettavana. Millään muulla ei kuitenkaan ollut juuri sillä hetkellä merkitystä, paitsi sillä, että Kuroko oli tarttunut Kagamin käteen, eikä aikonut päästää siitä irti.
