A/N: Viimeistä viedään, mutta ei hätää, tälle on tulossa jatko-osa,
Puoliverisen Prinssin Valtakunta 
The Mind: *punastus* kiitos kommentista!
22. luku
Puoliverisen Prinssin torniHermione värisi, kun hän painautui Severuksen lämmintä kehoa vasten. He syleilivät.
Kalkaros ei aikonut koskaan tappaa Dumbledorea, mutta niin tulisi silti käymään. Miksi?
”Minulla on sinulle akromantellan myrkkyä”, Severus sanoi hiljaa. Hän otti taskustaan pienen vihreän pullon. ”Juokaa sitä ja käyttäkää menopaluuloitsua. Juoma varmistaa, että te ette halkeennu.”
Hermione katsoi myrkkyä epäluuloisesti.
”Minä olen laimentanut sitä unikkouutteella”, Severus huomautti. Hermione katsoi häntä hymyillen. Kalkaros oli todella taikajuomamestari.
”Tasatunnein?” Hermione varmisti ja laittoi myrkkypullon taskuunsa. Severus nyökkäsi.
He pitelivät kiinni toisistaan, viimeistä kertaa.
”Minun tulee ikävä sinua”, Hermione sanoi.
Severus valutti kättään hänen selkäänsä pitkin.
”Me tapaamme vielä”, hän yritti lohduttaa.
Hermione pudisti päätään.
”Emme…
näin.”
He suutelivat taas. Muutama oleskeluhuoneessa istuva luihuinen vislasi. Hermione irrottautui Severuksesta ja huomasi Bellatrixin ällistyneen ilmeen.
”Toivottavasti kelmit jättävät sinut rauhaan”, Hermione sanoi.
Severus hymyili, mikä oli harvinaista.
”Minä olen Puoliverinen Prinssi. Kyllä minä selviän”, Severus vakuutti.
Hermione pyyhki kyyneleet silmistään. Kyllä, Severuksesta tulisi opettaja ja Feeniksin Killan jäsen. Hän vakuuttaisi sekä Albus Dumbledoren että Lordi Voldemortin, velhomaailman tunnetuimmat miehet, taidoillaan. Severus Kalkaroksesta tulisi maailman mahtavin velho, jota kukaan ei oppisi oikeasti tuntemaan – paitsi Hermione.
”Hyvästi, Severus.”
Sitten hän ryntäsi ulos oleskeluhuoneesta, ennen kuin katui tekoaan. Hän toivoi, että Dumbledore pyyhkisi Severuksen muistin mahdollisimman pian. Oikeastaan Hermione toivoi, että hänenkin muistiaan muunneltaisiin. Miten hän voisi koskaan unohtaa tuon kaltoin kohdellun pojan, josta kasvaisi hänen vihaamansa mies? Hermione yritti vakuuttaa itselleen, että rakkauden vastakohta ei ollut viha vaan välinpitättömyys. Eikä hän todellakaan tuntenut välinpitämättömyyttä Severusta kohtaan.
Hermione meni tarvehuoneeseen, missä Harry ja Ron odottivat häntä. Hermione ei voinut katsoa heitä silmiin. Hän ei voinut kertoa Harrylle, että Hermionen takia Peter Piskuilan suostuisi pettämään Harryn vanhemmat – tai ainakin osittain syy oli Hermionen.
Ron selasi Taikajuomien valmistus edistyneille –kirjaa, jonka hän oli varastanut kirjastosta. Teos oli syy siihen, miksi koko matka oli alun perin saanut tuulta siipiensä alle.
”Minä… minä tein meille unikkouutetta, jonka pitäisi turvata meidän kotiinpaluu”, Hermione sanoi lopulta.
Pojat tuskin huomasivat häntä. He olivat niin keskittyneet viimeistelemään lähtöä. Heistä ei saisi jäädä pienintäkään merkkiä tähän aikaan.
”Toivottavasti me ei olla aiheutettu suurta vahinkoa, kun olemme sorkkineet menneisyyttä”, Harry tuumi.
Ron nosti katseensa kirjasta.
”Kuvitelkaa, jos vaikka minä olisin päätynyt yhteen Lilyn kanssa! Minä olisin siis Harryn isä, hehe…”
Hermione vaihtoi vaatteensa. Hän puki ylleen housut ja paidan, jotka olivat olleet hänellä monta kuukautta sitten, kun he olivat saapuneet vuoteen 1977.
”Hirnyrkit”, Harry sanoi päättäväisesti, ”ne ovat meidän tehtävämme. Ei täällä norkoilu.”
Niin, Hermione vakuutti itselleen. He – hän – ei saisi unohtaa todellisuutta.
Ron tuli hänen viereensä ja otti häntä kädestä kiinni. Hermione ei vieläkään uskaltanut katsoa häntä kasvoihin.
”Me tiedetään nyt, missä oikea medaljonki on”, Harry sanoi. ”Lisäksi pitää etsiä Puuskupuhin kuppi.”
Hermione tunsi Ronin katseen itsessään. Ron tiesi, mitä Hermione oli jättämässä taakseen.
”Eiköhän lähdetä”, Harry sanoi reippaasti ja tuli heidän luokseen. He kaikki ottivat kulauksen Kalkaroksen antamasta pullosta.
Yhdessä sumuisessa väläyksessä he olivat jälleen Kotikolossa, Ronin huoneessa.
Hermione oli tuskin ehtinyt nousta seisomaan, kun ullakkohuoneen oveen koputettiin ja Ginnyn pää työntyi esiin.
”Äiti käski teidän mennä auttamaan isää hääkatoksen purkamisessa”, Ginny sanoi väsyneesti, ”isä ei kuulemma ole tarpeeksi
ehtiväinen.”
*
”Kalkaros, meillä on ongelma”, ärisi roteva Amikus, jonka katse ja taikasauva kohdistuivat heidän edessään seisovaan Dumbledoreen, ”poika ei näytä pystyvän –”
Tietenkään hän ei pysty, Severus ajatteli,
Dracon ei kuulu tehdä sitä…Dumbledore katsoi häntä tiukasti. Hän halusi suojella Dracon sielua.
”Severus…”
Anelu sai Severuksen värähtämään. Dumbledoren olisi kuulunut olla vahva. Mitä vastenmielisyyttä Severus tunsikaan astuessaan lähemmäs…
Missä poika on?Severus tuuppasi Dracon pois tieltään. Malfoyn poika oli tehnyt tehtävänsä, toivottavasti Potterin pentu hoitaisi oman osansa. Muuten… muuten tappaminen olisi turhaa.
Severus, tapa minut. Minä kuolisin kuitenkin.Dumbledore pääsi hänen ajatuksiinsa.
Severus tuijotti häntä vihaisesti. Hän oli tehnyt maailman kuvottavimpia tekoja… rakkaudesta.
”Severus… minä pyydän…” Dumbledore sanoi ääneen.
Missä poika on? Dumbledoren siniharmaat silmät katsoivat häntä anovasti.
Turvassa.Lopulta Severus kohotti sauvansa ja teki lopun mahtavimmasta velhosta, jonka hän oli koskaan oppinut tuntemaan. Hän vihasi itseään.
Vihreä valosuihku osui Dumbledoren rintaan. Sitten hän katosi näkyvistä.
Samassa Severuksesta tuntui, kuin hän päänsä ohi olisi pyyhkäissyt sakea sumuvana. Hän ei osannut yhdistää sitä mihinkään muuhuin kuin syyllisyyden tunteeseen.
”Pois täältä ja äkkiä”, hän komensi muita.
Albus Dumbledore oli poissa. Severus oli tappanut hänet… Vaikka… Lilyn vuoksi, Severus ajatteli tarttuessaan Malfoyn poikaa nilkasta ja työntäessään muut ulos tornista. Mutta siinä oli jotain muutakin, Severus ajatteli syöksyessään portaikkoon taikasauva koholla. Hän tunsi jonkinlaista mielihyvää nyt, kun hän oli toteuttanut pitkään hiotun suunnitelman vaikeimman vaiheen.
”Vain muistin muuntajan tappaminen voisi palauttaa muistini, enkä minä aio koskaan tappaa Albus Dumbledorea.” Kalkaroksen mieleen tulvahti muistikuvia nuoruudesta samalla, kun hän loitsi suojataikoja ympärilleen. Hän ei halunnut vahingoittaa ketään, varsinkaan ketään kiltalaisia…
”Se on ohi, lähdetään!” hän huusi kuolonsyöjile. Kunpa ne vätykset eivät satuttaisi lapsia.
Severus juoksi. Hän oli tehnyt sen…
Hän juoksi ulos linnasta, joka oli ollut hänen kotinsa monta vuotta. Tylypahkassa hänen ei ollut tarvinnut kuulla vanhempien hirveitä riitoja. Dumbledore ja Lily Evans olivat auttaneet häntä…
Severus ei koskaan tulisi kuolemaan sankarina, niin kuin se halvatun James Potter, joka ei ollut tehnyt muuta kuin piileskellyt. Severus kuolisi murhaajana.
He saapuivat Hagridin mökin kohdalle. Yaxley yritti turhaan kirota puolijätin Hagridin, joka oli ilmestynyt kuunvaloon.
Älkää tappako Hagridia, Kalkaros huomasi ajattelevansa. Lily piti hänestä.
Mutta joku muukin oli auttanut Severusta kouluaikoina. Nuori tyttö, joka oli erilainen kuin muut… Hyväksyvämpi kuin edes Lily Evans, joka lähti Potterin matkaan.
”Tainnutu!”
Punainen valosuihku lensi hänen ohitseen. Hän komensi Dracoa juoksemaan pakoon ja kääntyi.
Kidu-” hänet saavuttanut Harry yritti, mutta Severus torjui anteeksi antamattoman kirouksen. Oli pojalla otsaa.
Potter kierähti maahan. Samassa Hagridin mökki syttyi tuleen, kun Yaxley oli kironnut sitä kohti.
”Tora on siellä, senkin häijy -!” Hagrid mylvähti. Severus toivoi, ettei koira kuolisi: siinä oli kalmakoiran verta, se osasi ennustaa kuolemaa…
”Kidu–” Potter huusi taas, mutta Severus torjui heppoisen taian. Hän hymyili ivallisesti.
”Ei heru anteeksiantamattomia kirouksia Potterilta!” hän huusi liekkien kohinan ja muun metelin yli. ”Et uskalla etkä pysty –”
”Vangit-” Potter karjui, mutta Severus esti taian helposti. Potter ei jälleen kerran pystynyt hillitsemään tunteitaan.
”Tappele vastaan!” Potter huusi. ”Tappele vastaan, raukka – ”
Severuksen sisuksissa kuohahti viha, joka tulvi sekä menneisyyden muistoista että nykyhetkestä. Hän ei ollut raukka; hän oli juuri tehnyt elämänsä rohkeimman teon.
”Raukaksiko sinä minua sanoit, Potter!” Hän huusi. ”Sinun isäsi ei käynyt koskaan kimppuuni, ellei ollut neljä yhtä vastaan, miksiköhän sinä häntä mahdat sanoa?”
”Tainnu-”
”Torjunta torjunnan, torjunnan, torjunnan perään, kunnes opit pitämään suusi kiinni ja sulkemaan mielesi!” hän ivasi. ”Tule!” hän huusi Yaxleylle. ”Täytyy lähteä ennen kuin ministeriö saapuu –”
Hän näki idiootin Amikuksen kiduttavan Potteria.
”Ei!” hän karjahti. ”Oletteko unohtaneet määräykset? Potter kuuluu pimeyden lordille – meidän täytyy antaa hänen olla! Häipykää! Häipykää!”
Häipykää, jotta teidät voidaan tappaa myöhemmin, Severus ajatteli.
”Sektum-” Potter yritti, mutta Kalkaros torjui jälleen.
Miten poika kehtasi? Hän tunsi sanattoman taian yrittävän iskeä, mutta hän heilautti sauvaansa.
”Ei, Potter!”
Poika lensi taaksepäin. Kaksintaistelu ei kuulunut suunnitelmaan, mutta Potterin poika oli mennyt liian pitkälle… Severus kumartui katsomaan maassa makaavaa Potteria, joka näytti aivan kurjalta isältään. Aivan kuin sinä iltana, kun Severus oli viimeisen kerran yrittänyt kääntää Lily Evansin pään ja näyttää, millainen kurja vätys James Potter oli.
”Kuinka sinä uskallat käyttää minun omia kirouksiani minuun? Minä ne keksin – minä, puoliverinen prinssi! Ja sinäkö käännät omat keksintöni minua vastaan niin kuin saastainen isäsi? Enpä usko…
en!”
Lily oli kääntynyt häntä vastaan… Nuo vihreät silmät…
Harry yritti tavoitella sauvaansa.
”Tapa minut sitten”, huohotti Harry, joka tuijotti häntä raivoissaan, Lilyn silmillä. ”Tapa minut niin kuin tapoit hänet, senkin pelkuri –”
”ÄLÄ –” Kalkaros karjui. Typerä poika, hänen suojelemisestaan tässä oli kyse, vielä vähän aikaa ainakin, ”- SANO MINUA PELKURIKSI!”
Hän piiskasi sauvallaan ilmaa. Hän yritti kirota Potterin, kunnes jokin suuri peitti hänen näkökenttänsä. Hevoskotka oli hyökännyt hänen eteensä.
Se kynsi häntä, ja Severus juoksi pakoon. Hän pääsi porteille ja kaikkoontui.
Severus huohotti raskaasti, kun hän ilmiintyi Malfoyn kartanon porteille. Hän oli onnistunut: hän oli tehnyt kaiken, mitä häneltä odotettiin. Hän oli tehnyt sen, mitä sekä Dumbledore että Voldemort olivat halunneet.
Severus kosketti särkevää päätään. Lilyn pojan pitäisi hoitaa oma osuutensa. Tietysti poika raahaisi mukanaan myös hölmöä ystäväänsä, Weasleyn nuorinta poikaa. Kuten Dumbledore oli toivonut, varmasti myös Hermione Granger seuraisi Potteria.
Severus lyyhistyi maahan. Hermione Granger…
Hän muisti!Kyyneleet valuivat Severuksen kalvakoille poskille. Hän oli tehnyt, niin kuin Granger oli kauan aikaa sitten pyytänyt. Hän oli suostutellut Matohännän pimeyteen, itsensä tilalle Voldemortin vierelle. Lopulta Matohäntä oli pettänyt heidät kaikki.
Severus muisti kaiken: tanssiaiset, Rääkyvän röttelön, Hermionen suudelman. Se kaikki oli tapahtunut hänen oman loitsunsa avulla. Mutta nyt hän oli jo vanha mies, eikä hänellä ollut kunnollista tulevaisuutta. Hänen elämänsä rakkaus ei ehkä koskaan saisi tietää, miksi hän oli tappanut Albus Dumbledoren. Rehtori oli itse pyytänyt sitä… ja Severus myönsi, että hän oli syvällä sisimmässään tiennyt, että hänen mielessään oli vangittuja tunteita.
Severus lupasi itselleen siinä portin edessä seisoessaan, että hän suojelisi Lily Evansin, parhaan ystävänsä, poikaa ja Hermione Grangeria, elämänsä rakkautta, viimeiseen asti. Sitä ennen hänen täytyisi kuitenkin ryhtyä Tylypahkan rehtoriksi, Voldemortin oikeaksi kädeksi ja velhomaailman vihatuimmaksi mieheksi.
Puoliverisen Prinssin asema ei ollut helppo. Onneksi hänellä oli oma muistojen valtakuntansa, jonne paeta synkkää todellisuutta.
The End
