Luku 4
Kello tuli vihdoin ja viimein kolme, joten lähdin hänen luokseen, kuten olimme sopineet. Ajoin rauhalliseen tahtiin pienellä punaisella Nissan Micralla. Parkkeerasin sen hänen talonsa pihaan ja poistuin autosta ulko-ovelle. Painoin pientä ovikelloa, joka päästi tutun kuuloisen, tavallisen äänen. Hetken kulutta ovi aukesi.
"Hei", tervehdin.
"Hei, tule sisään", hän pyysi.
"Istu alas. Haluatko jotain? Teetä? Kahvia?" hän kysyi.
"Umm, teetä kiitos", pyysin. Hän laittoi teeveden kiehumaan ja istui alas seurakseni.
"Halusit puhua?" Ray kysyi, mutta se kuulosti lähinnä toteamukselta.
"Se on totta. Oletko kuullut mitään Willistä?" kysyin.
"En ole nyt vähään aikaan. Kysyitkin tätä viimeksi. Kuinka?"
"Asia on sillä lailla, ettet tule enää kuulemaankaan. Ainakaan häneltä itseltään", totesin hieman epävarmana.
"Kuinka niin? Miksi en?" hän kysyi ihmetellen kiinnostuneena.
"Hän on kuollut", sanoin tylysti, tarkkaillen hänen reaktiotaan. Rayn kasvoilta paistoi pieni järkytys.
"Mitä, miten?" hän kysyi hämmästyneenä toivuttuaan järkytyksestään.
Eilen varhain aamulla. Ammuin hänet", sanoin.
"MITÄ? Miksi Ziva?" hänen äänensä nousi usealla oktaavilla. Hän ei ymmärtänyt.
"Hän yritti kidnapata minut ja raiskata. Sain hänet hetkeksi alakynteen ja huomasin aseen hänen vyöllään. Vein sen ja uhkasin ampua, jos tulee yhtään lähemmäksi. Hän tuli pari askelta, kunnes kerroin ilmoittaneeni asiasta jo Gibbsille hänen huomaamattaan ja kilahti siitä. Yritti karata päälle, kunnes ammuin", selitin lyhyesti koko jutun.
"Ei se ole syy", Ray kiisti.
"Ei olekaan, mutta minun oli pakko. Itsepuolustuksena. Ymmärrätkö?" kysyin pahoillani.
"En, en ymmärrä. Hän oli paras kaverini!" Ray huusi raivoissaan nousten seisomaan pöydän viereen. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin pelkääväni häntä. Hän ei koskaan aiemmin ollut tällainen. Salaakohan hän jotain?
"Ray, kuuntele. Ymmärrän sinua hyvin, mutta toivon myös ymmärrystä toisinpäin", sanoin rauhallisesti yrittäen saada häntä rauhoittumaan.
"Kaikki on sinun syytäsi!", hän huusi ja tarttui pitkiin hiuksiini.
"Irti!" käskin, mutta hän ei päästänyt.
Ulvahdin kivusta saaden kipeän osuman kylkeen tämän kädestä. Sain myös ruhjeita ympäri kehoa tämän purkaessa raivoaan ja suruaan minuun. En kyennyt puolustautumaan, olin liian järkyttynyt. Lopulta lyönnit loppuivat ja Ray poistui kiireesti asunnosta, sillä ovi kävi. Jäin makaamaan seinän viereen ja irvistelemään polttavan tuskaisesta kivustani. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kohtalon?, kysyin itseltäni. Hitaasti kohottauduin istumaan ja siitä vähitellen irvistellen seisaalleni ottaen tukea tuolista, jolla olin juuri hetki sitten istunut. Hetken arvioinnin jälkeen totesin olevani tarpeeksi hyvävointinen voidakseni lähteä auton rattiin ja ajaa takaisin toimistolle. Vaikkakin joutuisin ristikuulusteluun. Kävelin haparoivin askelin ulko-ovelle ja olin tipahtaa takamukselleni nähdessäni itseni peilistä. Kasvoni sinersivät vasemmasta poskesta, vanha haavani oli auennut ja suurentunut vähäsen. Verinoro valui kasvojani pitkin hitaasti. En jaksanut enkä pystynyt välittämään haavasta, sillä se ei vuotanut paljoa.
Avasin oven ja astuin ulos sulkien sen perässäni. Kävelin hitaasti autolleni, avasin oven ja astuin sisään. Käynnistin sen ja peruutin ulos tontilta suunnaten keulan kohti toimistoa. Ajoin normaalia hitaampaa, sillä kiputilan vuoksi keskittymiseni ei ollut parhaimmillaan, enkä halunnut aiheuttaa sen vuoksi vielä liikenneonnettomuuttakin. Enkä halunnut saada enempää ruhjeita. Sisäisesti olin aivan raunioina, entisetkin haavat vuosivat vuolaina putouksina verta. Ulkoisesti olin saanut vain pintanaarmuja ja mustelmia pieniä verta tihkuvia haavoja unohtamatta.
Luku 5
Päämajan tuttu tiilinen rakennus näkyi jo komeana suoraan edessäni. Huokaisin helpotuksesta, pienen hymyn häivähtäessä pikaisesti kasvoillani. Päätäni kivisti, samoin muutakin kehoa. Parkkeerasin omalle paikalleni ja lähdin sisälle, sulkien ovet perässäni kauko-ohjauksella. Onnekseni hissi oli valmiina ensimmäisessä kerroksessa, en olisi jaksanut odottaa kauaa.
Hississä oli tyhjää lisäkseni, mikä oli hyvä asia. En olisi halunnut mitään töllistelyjä. Vaikkakin tässä työssä ruhjeet ovat oletettavia, mutta eivät silti näin pahoja ja tällaisia. Olisi pitänyt mainita jollekin, että tapaan Rayn. Gibbs tappaa minut, ellen kuole näihin kipuihin ja haavoihin ennen sitä. Hissi huristi tasaisesti ylöspäin, kunnes pysähtyi kilahduksen saattelemana. Astuin epävarmasti ulos hissistä, kohti osastoamme. Käännyttyäni törmäsin heti Tonyn läpitunkevaan, osakseen järkyttyneeseen katseeseen. Hän oli jähmettynyt paikoilleen, aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla saamatta mitään sanotuksi. Kävelin hitaasti kivusta sisäisesti irvistellen kohti pöytääni.
"Ziva!" hän huudahti saadessaan puhekykynsä takaisin.
"Ziva, mitä on tapahtunut?" McGee yritti saada tapahtunutta selville. En kyennyt puhumaan. Tärisin vain holtittomasti. Pelkäsin, tuntien iskut entistä kipeämpinä. Hetkellisesti näin jopa Tonyn Rayna.
"Soita Gibbsille", Tony käski alokasta tämän totellessa kuuliaisesti. Säpsähdin rajusti viereiseltä pöydältä kuuluvaa puhelimen soittoa. Ilmeisesti Gibbsin puhelin ei ollut mukana.
"Missä hän on?" Tim kysyi huolissaan minusta.
"Abbyn luona, luulisin. Hae", Tony sanoi keskittyen jälleen puoleeni. Hän istui kyykyssä edessäni, puhellen rauhoittavasti, mutten kuullut puoliakaan. Yritin rauhoittua.
Sillä välin Abbyn labrassa
McGee saapui hissillä Abbyn labraan ja juoksi sisään vastoin rikosteknikon asettamia sääntöjä.
"McGee!" Abby sanoi tiukasti sormeaan heristäen.
Abs odota. Missä palaa, kun noin hoppu on?" Gibbs kysyi vaiennettuaan Abbyn.
"Pomo, Ziva tarvitsee sinua. Nyt", alokas puuskutti hengästyneenä.
"Mitä, miksi?" Gibbs ihmetteli.
"Hän on ruhjeilla ja täysin seonnut."
"Mitä tapahtui?" hän kysyi.
"Emme tiedä. Emme saa häntä puhumaan", Tim jatkoi.
"Voi helvetti", Gibbs huudahti ja lähti juoksemaan kohti hissiä.
"Odota", goottityylinen tutkija toppuutteli saaden agentin odottamaan.
"Kuinka hän voi?" Abby kysyi erittäin huolestuneena. Aina Abby on se, joka on eniten huolissaan.
"Hän voi päällisin puolin hyvin, hänellä on otsassa verta vuotava haava, ruhjeita ja mustelmia ilmeisesti ympäri kehoaan. Hän on sekavassa tilassa, ei puhu", Tim sanoi.
"Ziva parka. Kuka tämän teki?" hän kysyi.
"Emme tiedä, hän ei ole kertonut."
"Minä tulen mukaan."
"Et tule. Jatka töitä. Pyydän häntä käymään luonasi, kun hän on valmis", Tim määräsi.
Abby totteli vastahakoisesti ja palasi tietokoneidensa pariin jatkamaan tutkimuksia.
*
Näin Gibbsin tulevan reippaasti osastollemme hissien suunnasta. Yksin, McGee oli ilmeisesti jäänyt rauhoittamaan Abbyä. Gibbs tuli lähelleni hyvin rauhallisesti, ottaen huomioon mihin pystyn. Eteenkin ollessani poissa tolaltani, en hallinnut itseäni niin, kuin olisi pitänyt. Tiesin, olevani vahvempi, koulutukseni oli paljon erilaisempi, kuin heidän muiden.
"Ziva"
"Gibbs", vastasin lasittunein silmin laimeasti.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi.
"Ei", vastasin muistikuvien palautuessa väkisinkin mieleeni. Suljin silmäni, yritin päästä niistä eroon ravistelemalla päätäni rajusti.
"Kuka tämän teki?" Gibbs kysyi. Tuijotin apua pyytävästi hänen silmiinsä, kuin toivoen sen riittävän. Ja se riitti.
"Tapan sen paskiaisen!" Gibbs huusi vihaisesti.
"Kenet?" Tony ihmetteli. Hän ei selvästikään tajunnut.
"Ray Cruzin", Gibbs murahti.
"Hänkö on tämän takana?" McGee kysyi. Nyökkäsin alistettuna.
"Tule, saat mennä Duckyn tutkittavaksi jälleen, jälkesi näyttävät pahoilta."
"Ei", sain sanotuksi. Ajatuskin Duckyn silmien eteen joutumisesta puistatti. Hänkin pitäisi minua heikkona. Tarvitsin todella jonkun, johon luottaa. Jäljelle jäi vain yksi.
"Abby", sanoin.
"Haluatko Abbyn luo?" Tony kysyi.
"Kyllä", vastasin ja lähdin Gibbsin tukemana kohti hissejä, jotka veisivät Abbyn labraan.
Päästyämme labraan, Abby ilahtui suuresti tulostani juosten vastaan aikomuksenaan halata. Gibbs työnsi kätensä väliin.
"Mitä nyt?" tummatukkainen kysyi ihmetellen Gibbsin äkillistä reaktioa.
"Hänellä on kipukohtia ympäri kehoa, todennäköisesti mustemia", Gibbs sanoi.
"Ymmärrän", Abby sanoi.
"Hän ei halunnut Duckyn luo, joten jätän teidät kahden", Gibbs sanoi ja poistui.
Luku 6
"Haluatko istua tai puhua?" Abby kysyi varovasti.
"Jep", vastasin seuraten Abbya liukuovien toiselle puolelle. Hän ojensi tuolinsa minulle, joten istuin alas. Abby tarttui kaukosäätimeen ja sulki laboratorionsa ovet lukolla, estäen uteliaiden silmäparien seuraamisen.
"Anna tulla, mutta minun pitää ensin kertoa sinulle, että olen otettu tästä, että haluat puhua juuri minun kanssani", Abby sanoi hymyillen aurinkoisesti.
"Ole hyvä. En keksinyt ketään muuta täältä, jonka kanssa olisin voinut puhua", sanoin.
"Saanko kysyä yhden kysymyksen?" Abby kysyi.
"Saat toki", sanoin myöntävästi antaen luvan.
"Mikset halunnut Duckyn tutkittavaksi?"
"En halua olla hänen silmien edessä katseltavana."
"Haavasi pitää silti puhdistaa. Saanko tehdä sen?"
"Ole hyvä", lupasin huokaisten.
Abby nousi ylös pöytänsä kulmalta ja katosi viereisessä huoneessa sijaitsevalle ensiapukaapilleen, jota myös lääkekaapiksi usein nimitetään, vaikkei siellä lääkkeitä olekaan. Pian hän palasi mukanaan desinfiointiainetta, laastareita ja vanulappuja. Hän istui takaisin pöydän kulmalle ja kostutti yhtä lapuista desinfiointiaineeseen.
"Aloitetaan kasvoista", hän sanoi.
Värähdin kosketuksesta, mutta istuin silti kiltisti paikoillani tuntiessani kostean viileän vanulapun haavallani. Pehmeästi hän taputteli sillä haavaani, pyyhki kuivuneen veren otsaltani. Hän laski likaisen lapun pöydälle ja laski varoen kätensä vyötärölleni.
"Saanko katsoa?" hän kysyi. Nyökkäsin pienesti vastauksena ja nielaisin Abbyn nostaessa varovasti paitani helmaa ylöspäin.
"Oh God!", hän henkäisi. Kurkistin itsekin kehoani ja huomasin vasemman puolen alavatsastani olevan sinertävä. Käänsin katseeni häpeillen pois.
"Mitä tapahtui? Kerro koko juttu.", Abby pyysi.
"En." Kieltäydyin.
"Ziva", Abby sanoi tuijottaen vetoavasti silmiini.
"Hyvä on. Otin Rayyn yhteyttä ja kysyin, olisiko hänellä aikaa tavata. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan kaikesta, mitä olen joutunut nyt kokemaan. Hänellä oli aikaa, joten kulutin aikaa närppimällä ruokaani ja lähdin sitten hänen asunnolleen tapaamaan häntä. Hän päästi minut sisään ja kysyi, saisiko olla jotain. Sanoin teen käyvän, joten hän laittoi vettä kiehumaan."
"Ja?"
"Pidin vain hengähdystaukoa", vastasin hymyillen pienesti.
"Kysyin häneltä, onko hän tavannut Williamia vähään aikaan. Ei ollut. Kerroin hänelle vihjailevasti, että hän ei enään ota yhteyttä ja on kuollut. Hän kysyi syytä. Kerroin ampuneeni itsepuolustuksena päällekarkausta estäessäni. Ray veti siitä hirveät pultit, tarttui hiuksiini ja käytti minua purkaessaan vihaansa. Sain osumia ympäri kehoa, kunnes hän lopetti. Vaivuin maahan makaamaan hänen poistuessa asunnosta. Tunnustelin hetken itseäni ja totesin pystyväni ajaa takaisin tänne", tilitin.
"Voi Ziva", Abby sanoi halaten minua myötätuntoisesti.
"Tunsin itseni alistetuksi", valitin.
"Miksi et pistänyt vastaan? Sinun koulutuksellasi sen ei pitäisi olla vaikeaa", Abby sanoi.
"Olin liian järkyttynyt koko tilanteesta. Se sai edellisen päivän tapahtumat taas mieleeni, joka esti toimintakykyni. Näin ei ole käynyt koskaan aiemmin", myönsin hieman häpeillen.
"Ymmärrän sinua. Olet kokenut liikaa", ystäväni sanoi.
"Silti, näin ei pitäisi käydä. Ei minun koulutuksellani", kiistin.
"Shh, kaikille käy joskus näin. Jopa minulle ja on käynytkin."
"Milloin?" kysyin.
"Muistatko, kun Mike jahtasi minua?" hän kysyi.
"Joo", vastasin.
"En ajatellut kunnolla loppuun asti, toimin vaistojeni varassa."
Luku 7
"Abbyn labra", Abby vastasi labransa puhelimeen sen soidessa käskevään sävyyn.
"On hän", hän sanoi puhelimeen.
"For you", Abs sanoi ojentaessaan mustaa luuria minulle. Epäilin kuitenkin hetken, kunnes tartuin puhelimeen.
"David", vastasin.
"Minä tässä, Vance", kuului luurin toisesta päästä.
"Johtaja", sanoin nieleskellen.
"Miten voit?" hän kysyi.
"Olosuhteen huomioiden hyvin, paremmin, kuin hetki sitten", vastasin.
"Hyvä. Soitan kertoakseni, että isäsi haluaa jutella kanssasi. MTACissa."
"Ouu, ei kuulosta hyvältä. Milloin?" epäilin.
"Nyt heti. Sopiiko?" Vance kysyi. Vastasin myöntävästi ja puhelu päättyi. Jäin mykistyneenä seisomana pidellen luuria kädessäni tajuamatta edes laittaa sitä takaisin paikoilleen.
"Mitä asiaa hänellä oli?" Abby kysyi.
"Haluaa minut videokeskukseen. Isäni haluaa puhua kanssani."
"Sitten mennään", hän sanoi.
"Abby, voisitko...?"
"Totta kai tulen mukaasi. Seuraan sinua, kuin hai laivaa, mutta saat jutella rauhassa, odotan ulkopuolella", Abby sanoi.
"Kiitos, olet tosiystävä", sanoin ja lähdimme yhdessä kohti videokeskusta.
***
Astuessamme hissistä pois ylimmässä kerroksessa, huomasin muun tiimin katselevan meitä alhaalta. Loin pikaiset katseen heihin, lähinnä Gibbsiin. Pysähdyimme MTACin ovelle, jossa Abby nyökkäsi hyväksyvästi. Hän sanoi jäävänsä odottamaan ulkopuolelle, muttei päästä ketään sisään. Kiitin häntä ja astuin sisään.
Kiilamainen taso vei penkkien vierestä huoneen keskustaan. Huone oli tyhjä, ei ketään muuta lisäkseni. Istuin ensimmäiselle penkkiriville odottamaan isän tulemista paikalle. Huokaisin syvään. Pieni rätinä kertoi hänen tulevan linjalle, kunnes näin hänen kuvansa suurelta taululta.
"Shalom Abba", sanoin arasti.
"Shalom Ziva."
"Sinulla oli jotain asiaa?" kysyin nousten ylös seisomaan, poistumatta kuitenkaan penkin viereltä.
"Kuulin Vancelta voinnistasi ja halusin puhua kanssasi kasvotusten tämän videokeskustelun avulla", isä kertoi
"Aivan", sanoin.
"Tule lähemmäksi, että näen sinut paremmin", hän pyysi. Astuin vastahakoisesti eteenpäin.
"Herranen aika, kun sinua on piesty", hän totesi kauhistellen.
"Niin näkyy", sanoin kuin vähätellen.
"Kuinka tämä on mahdollista, Ziva?" hän kysyi.
"Siinä nyt vaan kävi näin...", mutisin.
"Ei, oletko tosiaan unohtanut kaiken opettamani?"
"Ei, en ollenkaan", kiistin.
"Miten tämä sitten on mahdollista?"
"Olin poissa tolaltani eilisen päivän vuoksi, enkä osannut varautua yhtään."
"Olet epäillyn luona, etkä ole varautunut?"
"Hän ei ole epäilty, hän on poikaystäväni. Ex", sanoin.
"Olet päästäsi vialla, jos olet yhdessä tuollaisen kanssa. Siitä on vain haittaa, tiedäthän", isä vaahtosi.
"Tiedän tiedän, olen sentään aikuinen ja kyllin vanhan päättämään itse asioistani", sanoin.
"Ei siltä näytä", Abba sanoi.
"Sinäkö sen sitten tiedät mikä minä olen?"
"Aikuinen ja heikko sellainen", hän sylkäisi tylysti.
"Anteeksi mitä?" ihmettelin suu auki kulmiani kurtistaen.
"Heikko!" hän lähes huusi.
Luku 8
Se oli viimeinen niitti. Suljin puhelun rynnäten ulos keskuksesta. Avasin oven niin vauhdilla, että olin teilata Abbyn kumoon, joka seisoi pahaa-aavistamattomana toisella puolella. Juoksin hissille sumuisin silmin painaen tilausnappia.
"Ziva!" Abby huusi perääni. Hänen huutonsa sai muun tiimin kääntämään huomionsa meihin. En jaksanut välittää. Astuin hissiin Abby perässäni. Painoin hissin menemään takaisin labraan.
"Ziva, mikä hätänä?" Abby yritti saada selville. Hän oli selvästi hämillään koko tilanteesta. Niin olin minäkin. Pysyin edelleen vaiti Abbyn tuiman katseen alla. Hissi saapui oikeaan kerrokseen ja kävelin Abby vanavedessäni labraan. Pyysin häntä sulkemaan ovet lukkoon. Hän totteli työtä käskettyä ja siirryimme toiseen huoneeseen, jossa olimme jo aiemmin.
"Nyt kerrot mikä on, tai haen Gibbsin tänne", Abby uhosi.
"Rauhoitu", pyysin.
"Olen täysin rauhallinen", Abby vastasi.
"Abby", sanoin luoden vaativan katsekontaktin.
"Niin Ziva?", hän kysyi ihmeissään.
"Minä olen se, joka on poissa tolaltaan ja se, kenen kuuluisi olla vihainen. Ei sinun", vastasin.
"Mutta minä olen vihainen sinun puolestasi. Ei ole oikein, että viattomia ihmisiä kohdellaan näin", hän jatkoi.
"Ei olekaan, mutta asetu hetkeksi asemaani", pyysin tuskastellen.
"Sitähän minä teenkin, vai epäiletkö?" Abs kysyi hieman loukkaantuneen oloisesti.
"Ei, en tietenkään", sanoin.
"Mitä sitten tarkoitat?"
"Ajattele, että itsellesi on käynyt näin, olet huonoissa väleissä isäsi kanssa, hän painostaa sinua ja kaikki yrittävät koko ajan kysellä joka asiasta. Tuntuuko se kivalta?" kysyin.
"Umm ei", hän vastasi.
"Sitä minäkin, joten Abby, pliis kuuntele vain nyt", pyysin.
"Hyvä on, olen pelkkänä korvana", hän vakuutti. Hymyilin hieman.
"Puhuminen isäni kanssa ei mennyt kovin putkeen. Yritin pysytellä syrjemmässä, ettei hän huomaisi kovin runneltua olemustani. Kuitenkin hän pyysi tulemaan eteenpäin, jolloin näki kaiken, joka ei ollut vaatteiden alla piilossa."
"Ouu, kuulostaa pahalta"
"Sitä se onkin", mutisin.
"Jatka vain", hän kehotti.
"Hän kysyi, miten tämä on mahdollista, että näin on päässyt käymään. Hän luuli, että olin epäillyn luona, enkä ollut varuillani. Kaikenlisäksi luulee minun olevan yhdessä Rayn kanssa, vaikka emme ole enää yhdessä. Sanoin sen jo heti alkuun. Selitin sitten, että olin niin järkyttynyt kaikesta, etten kyennyt toimimaan", sanoin pitäen pienen hengähdystauon.
"Sen jälkeen hän sanoi, että olen päästäni vialla, jos olen yhdessä tuollaisen kanssa, joka on noin väkivaltainen. Sanoin olevani aikuinen ja tietäväni kyllä, mikä on itselleni hyväksi tehden itse omat päätökseni. Hän oli eri mieltä ja siinä vaiheessa meni kupu nurin, kun hän sanoi minun olevan heikko."
"Voi raukkaa", Abby sanoi surullisesti ja kurottautui halaamaan minua.
"Abs!, Ziva!" kuului oven ulkopuolelta. Irvistin epävarmasti Abbylle.
"Niin Tony!?" Abby huusi raskaan metallioven läpi.
"Voisitko päästää meidät sisään?" hän kysyi.
"Miksi?"
"Haluamme puhua Zivan kanssa", Tony sanoi. Puistin päätäni kieltävästi.
"Se ei nyt käy päinsä", Abby vastusteli. Nyökyttelin hänelle.
"Abby, onko jokin hätänä?" Gibbs kysyi.
"Ei ole."
"Miksi emme sitten voi tulla sisään?" Tony jatkoi inttämistään."
"Siksi."
"Miten Ziva voi? Onko hän kunnossa?"
"Ziva voi oikein hyvin ja on kunnossa, älä huoli", Abby vakuutteli.
"Abs, jos et aukaise nyt tätä ovea, niin murran sen", Gibbs sanoi.
"Sori Gibbs, etten voi auttaa. Sopii yrittää, mutta tiedät itsekin sen olevan lähes mahdotonta", Abby toppuutteli.
"Mikä siellä nyt on?" Gibbs kysyi jo selvästi ärtyneenä. Abby hihitti hetken, kunnes vakavoitui.
"Ei mikään, uskokaa nyt ja antakaa olla", Abs sanoi.
"Eikä anneta, ennen kuin olemme puhuneet hänen kanssaan", Tony sanoi.
"Olen kunnossa, tulen ylös, kun olen siihen valmis. Meillä on Abbyn kanssa vielä juttu kesken", huusin jykevän metallioven läpi.
"Hyvä on, mutta on yksi juttu...", Tony huusi.
"Mikäköhän se mahtaa olla? kysyin.
"Hyvä ystäväsi CI-Ray on täällä", Tony jatkoi.
"Anteeks mitä?" kysyin ja viitoin Abbyä avaamaan oven. Hypähdin taaksepäin väistäen oven kauko-ohjattua aukeamista.
"Hän on kuulusteluhuone ykkösessä, haluaa puhua kanssasi, mikäli suostut siihen", Gibbs sanoi.
" Hyvä on, minä suostun", vastasin.
"Mutta vain yhdellä ehdolla", Gibbs sanoi.
"Gibbs", protestoin.
"Kyllä, oman turvallisuutesi vuoksi", hän sanoi.
"No hyvä on, anna tulla sitten", huokaisin syvään.
"Tony tulee mukaasi", Gibbs sanoi.
"Onko pakko?" vastustelin.
"On", hän piti päänsä.
"Olkoon, tule sitten", sihahdin.
Lähdin kuulusteluhuonetta kohti Tony vanavedessäni. Kaikista paras olisi ollut saada mennä yksin. Mutta Gibbsin tuntien hän ei päästäisi minua yksin kaiken tämän jälkeen. Pysähdyin huoneen ovelle vilkaisten Tonya varoittavasti ja käskin hänen tukkia leipäläpensä ylimääräisiltä letkautuksilta ja pysyä vaiti. Tony nyökkäsi, joten astuin hänen edellään huoneeseen. Ray nosti päänsä ja käänsi katseensa minuun. Pahoillaan oleminen kuvastui hänen kasvoiltaan tämän nähdessä runnellun olemukseni. Naamani sinersi, haava punoitti jne.
"Ziva..." hän aloitti.
"Sst", sihahdin lyhyesti, käskien hänen olla hiljaa.
"Miksi tulit?" kysyin suoraan jäätävään taittavalla äänelläni.
"Halusin pyytää anteeksi kaikkea pahaa, mitä olen saanut aikaan", hän sanoi.
"Muuta syytä?" kysyin kulmaani nostaen.
"Ei. Vain se."
"Hyvä, sitten voit mennä."
"Mutta..." Ray yritti.
"Ei muttia. Ole hyvä ja lähde. Äläkä enää näytä naamaasi täällä. En halua nähdä sinua enää kaiken tämän jälkeen. Vaikka voinkin antaa tämän anteeksi, haavat eivät koskaan katoa. Niistä jää aina jäljet. Jos ei fyysisiä, niin henkisiä", sanoin.
"Hyvä on. Hyvästi Ziva", Ray sanoi ja katosi ovenraosta.
"Shalom", kuiskasin niin hiljaa, etten meinannut itsekään kuulla sitä.
A/N2: Pahoittelut siitä, että tää loppu näin kökösti ja siitä myös, että jatkot tuli vasta näin myöhään. Tää oli jääny ihan unholaan.
