Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Cerwel (ja lisäksi hyväksytetty Vladilla, kiitos)
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: S
Tyylilaji: jouluista kaipuuta
Paritus: kaipa tässäkin on havaittavissa Sherlock/John
Vastuunvapautus: kaikki kuuluu ACD:lle ja BBC:lle, Naby tykkää vaan liikaa leikkiä
A/N: Osallistuu
Jouluhaasteeseen. ^^ I hope you like this ja sitä rataa.
Yhteenveto: Rouva Hudson on lähettänyt Johnin etsimään joulumieltään.
Kimmellystä
Joululauluja ei päässyt siihen aikaan vuodesta pakoon millään keinolla. John oli kyllä yrittänyt kaikkea, sillä jokainen sävel toi hänen mieleensä sen, mitä hän ei tahtonut muistaa. Sen, minkä John halusi pysyvän poissa, poissa ja unohdettuna. Vaikkei hän voinutkaan koskaan unohtaa. Joku hyväntahtoinen kuoro oli pysähtynyt kadunvarteen hoilaamaan Kulkusia. Ihmisiä kerääntyi kuoron ympärille valoissa kimmeltävän joulukuusen katveeseen, mutta John veti vain punaista pipoaan paremmin korviensa eteen, vaikkei se mitään auttanut. Hän pinkoi nopeammin karkuun jonnekin, missä voisi olla rauhassa. Ilman, että joululaulut muistuttaisivat vaienneista viulukonsertoista ja mietteliäistä soinnuista, jotka olivat muodostaneet kuurankukkia ikkunalasiin aamun pikkutunteina.
Rouva Hudson oli hätistänyt Johnin ulos aamupäivällä, sanonut ettei illalla saisi enää mököttää, vaan pitäisi nauttia joulusta. Oli sentään jouluaatto, ja Johnhan piti joulusta. Niin, John tosiaan oli pitänyt joulusta, kun se tarkoitti perheen kesken lämmintä yhdessäoloa. Punaiseen paperiin kiedottuja paketteja, aamuisia joulusukkia, kalkkunaa, naurua ja takassa roihuavaa tulta. Sellaista joulua John jopa kaipasi toisinaan, mutta nyt joulun ajatus vain ahdisti. Se muistutti häntä kiireestä, siitä miten hänen oli pitänyt hankkia lahjat, vaikka tiesi ettei kyennyt löytämään niitä oikeita. Ei sinä jouluna. Ennen kaikkea se muistutti häntä kaipuusta. Hän oli kadottanut joulun ajatuksen, ja rouva Hudson tiesi sen. Tämä oli lähettänyt hänet etsimään hukattua joulutunnelmaa, mutta John tiesi etsimisen toivottomaksi. Mikään ei saisi häntä sinä jouluna hymyilemään.
Kävellessään lumihankien keskellä John katsoi, kuinka jokainen talo oli kääritty toinen toistaan kauniimpaan pakettiin. Oli koristeita, kynttilöitä pihalyhdyissä ja ennen kaikkea jouluvaloja. Jouluvalot välkkyivät ulkoseinissä, katoilla, pylväissä ja pihapensaissa. John yritti olla huomaamatta, kuinka ne heijastivat lumeen punaista, vihreää ja kullankeltaista sadetta. Saivat lumen kimmeltämään kuin innostunut katse kesken umpisolmuun kiedotun sarjamurhan. John yritti jälleen unohtaa sen katseen ja käänsi oman katseensa pois valoista.
John oli lopulta saapunut hautausmaan hiljaisuuteen. Siellä eivät kuorot laulaneet tai joulukellot kikattaneet, ainoastaan mykistyneiden muistojen aaveet kuiskailivat Johnille. Se ei kuitenkaan haitannut, John kuunteli mielellään muistoja, jotka eivät voineet enää satuttaa. Jonkun toisen muistoja, sillä omat olivat liian haavoittavia. Lumi oli antelias ja hyvä, se ei narskunut kenkien alla, vaan pysyi äänettömänä. Se oli kuin olematonta, jotain valkeaa ja viatonta, aivan kuten joulun olisikin pitänyt olla, paitsi höystettynä kuusenvihreällä ja tontunpunaisella. Joulun olisi pitänyt olla hymyä, kulkusten helkettä, suklaan tuoksua, jouluvanukkaan maistamista ja lahjapapereiden rapinaa. Mutta Johnin joulu oli tummennettu hiljaa häälyvällä varjolla, joka viipyi askeleen kauempana, niin loitolla ettei hän ylettynyt repäisemään sitä valoon. Varjo oli piilottanut hänen hymynsä ja joulumielensä jonnekin, mistä John ei sitä yksinään löytänyt.
Hän ei muistanut, oliko suunnitellut menevänsä sinne, mutta meni kuitenkin. Hän käveli tutuksi käynyttä polkua pitkin tummalle hautakivelle, johon oli kaiverrettu neljätoistakirjaiminen nimi. Johnin ei tarvinnut lukea sitä tietääkseen, kenen haudalle oli saapunut, mutta katsoi nimeä silti hiljaa, mitään heti sanomatta. John ei enää kuullut muiden muistojen kuiskailuja, sillä ne olivat kaikonneet hänen omien muistojensa tieltä – petturit. Hän muisti naurun, puolittaisen virneen. Hän muisti, kuinka lumi oli kimmeltänyt mustan takin kauluksella lumipyryssä, jonka lävitse he olivat kulkeneet kahdestaan. Ainoastaan sen takia, että Sher-
hänen oli täytynyt saada selville syyllisen kengänkoko, vaikka yhden kengänjäljen löytäminen muista oli lähestulkoon mahdottomuus. Mutta vain lähes.
”Hei”, John sanoi matalasti ja rykäisi hieman.
Tuntui tyhmältä puhua hautakivelle, sillä ketään ei ollut enää kuulemassa. Vain muiden ihmisten muistot, jotka eivät kuitenkaan kuunnelleet, puhuivat vain toistensakin päälle. Silti John ei halunnut olla hiljaa. Hänen oli pakko toivottaa hyvää joulua ihmiselle, joka olisi tehnyt hänen joulustaan oikean joulun, vaan ei tehnyt. Oli pakko, vaikkei toinen voinut kuulla, eikä sanoilla sen takia ollut minkäänlaista merkitystä. Ja merkitykset olivat tärkeitä. Niistä oli tullut tärkeitä Johnille, kun hän oli saanut säntäillä mustilla takseilla pitkin Lontoota mitä mielikuvituksellisempien rikosten perässä. Sillä merkitykset olivat aina avain itse tarinaan. Ilman merkitystä, millään ei ollut enää arvoa, ei syytä ei seurausta. Ei tuomittavaa tai armahdettavaa. Ei mitään.
”Tiedän, että pitäisit tätä ihan tyhmänä. Puhua, vaikket olekaan edes kuulemassa. Sanoisit varmaan, että minun pitäisi keskittyä johonkin olennaiseen. Mennä vaikka auttamaan rouva Hudsonia joulukuusen koristelussa, vai mitä? Sillä ethän sinä viime vuonnakaan auttanut, vaan minä sain kantaa koristelaatikot kellarista ja kietoa kuusen oksat hopeiseen nauhaan. Muistatko sen? Muistatko, kun melkein kaaduin tikkailla asettaessani joulutähteä latvaan?” John kysyi, vaikkei kukaan ollut vastaamassa.
Hän vastasi itse itselleen huokauksella. Hieman käsi täristen hän kumartui pyyhkäisemään lumet pois hautakiven päältä, vaikka oranssista villalangasta neulottu lapanen muuttuikin märäksi, eikä hetken kuluttua enää lämmittänyt sormenpäitä, vaan sai ne vapisemaan kylmästä. Ilma tuntui muuttuvan jäätävämmäksi, kun tuuli puhalsi Johnin takkiin. Hän kiskoi kaulahuivia, sitä sinistä, tiukemmin ympärilleen. John puki sen yhä ylleen, vaikkei huivi enää tuoksunutkaan Sherl-
häneltä. Se sai hänet kuitenkin muistamaan tuoksun, jonka hän halusi samaan aikaan pitää lähellä, sekä unohtaa.
”Sinä olit ottamassa minua vastaan. Totesit, että minun pitäisi olla varovaisempi, ja minä olin. Ruokapöydässä söit tuskin lainkaan, vaikka päivällisen jälkeen söit leipomiani pipareita niin monta, että sekosin lopulta laskuissa. Ehkä en edes halua tietää”, John hymähti ja sulki hetkeksi silmänsä. Kyynel kimmelsi ripsien takaa, vaikka oli hämärää, eikä John uskaltanut räpytellä sitä pois. Hän ei halunnut itkeä kuin pikkulapsi, sillä hän oli kaikkea muuta.
”Minä vain… halusin tulla sanomaan hyvää joulua”, hän jatkoi hetken kuluttua ja avasi silmänsä. Vastausta ei kuulunut silläkään kertaa.
John ymmärsi, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa. Kukaan ei vastaisi, eikä hän osannut täydentää keskustelua yksinään. Hän huomasi puhuvansa yksin, eikä kyennyt sulkemaan sitä tosiseikkaa mielestään. Eipä toisesta kylläkään järin hyvää keskustelukumppania edes aina ollut saanut. Toisinaan tämä oli jättänyt vastaamatta kaikkein yksinkertaisimpaankin kysymykseen, kun oli vaipunut ajatuksiinsa, joita John ei kyennyt ikinä täysin seuraamaan. Ajan myötä hieman, mutta etsiväneron ajatukset olivat aina jääneet hänelle lopulliseksi arvoitukseksi. Ja tulisivat jäämään.
”Hyvää joulua, Sherlock”, John sanoi liikkumattomalle hautakivelle tuskin edes kuiskausta kuuluvammin. Eihän kukaan edes ollut kuulemassa. Hän olisi voinut huutaa sanansa tuuleen, huutaa sen kaiken rikkimenneen sisimmästään, mutta siitä huolimatta sillä ei olisi ollut merkitystä. Kukaan ei olisi kuullut, kukaan ei olisi välittänyt, eikä John edes kaivannut välittämistä. Ei keneltäkään muulta, kuin siltä, joka ei ollut enää edes läsnä. Joka ei voinut enää edes välittää, vaikka olisi halunnut.
Jouluntoivotuksiin kuului yleensä läheisten ihmisten parissa halaus. Halaus sai ihmiset hymyilemään, tuntemaan sanojen tulevan hieman merkityksellisemmiksi, mutta John ei voinut edes halata. Hän ei voinut halauksella maalata sanoilleen merkitystä, jota ei yksinkertaisesti ollut olemassa. John ei voinut kietoa käsiään hoikan vartalon ympärille, piilottaa kasvojaan lämpimään takkiin ja tuntea huivin pehmeyden poskellaan. Hänellä oli vain kylmä ja kova hautakivi, eikä hautakiveä voinut halata.
Sanat olivat jo katkenneet tuuleen, murtuneet pieniksi haiveniksi äskeisestä, niin pieniksi ettei John niitä kyennyt enää havaitsemaan. Ne olivat muuttuneet merkityksettömistä olemattomiksi, eikä Johnilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä takaisin kotiin. Rouva Hudson odotti häntä iltapäiväteelle, jonka he joisivat kahdestaan keittiössä, jossa olisi lämmintä ja kotoisaa, mutta silti jokin puuttuisi. Sieltä puuttuisi tumma kiharapehko ja vaaleat kapeat sormet, jotka siirtelisivät levottomasti leivonnaispalaa valkealla lautasella. Lopulta John pyytäisi toista lopettamaan.
Hän työnsi molemmat kätensä taskuihin. Kastunut lapanen kasteli nyt myös taskunpohjan ja kolhiintuneen kännykän, mutta John ei välittänyt. Hän lähti hitain askelin kulkemaansa polkua pitkin takaisin, sillä se oli tuttua ja turvallista, mutta se ei tehnyt lähdöstä yhtään miellyttävämpää. John lähestulkoon toivoi, että olisi voinut jäädä sinne, käpertyä hautakiven juurelle ja olla ihan kahdestaan, aivan kuten ennen. Mutta rouva Hudson odotti, eikä John halunnut antaa naisen odottaa, saati huolestua turhaan. Tämä oli ollut hänestä huolissaan jo liian monta kertaa, liian kauan.
Hän saapui jälleen jouluvalojen loisteeseen. John antoi valojen leikkiä äänetöntä leikkiään lumella, antoi ihmisten laulaa joululauluja, kulki vain sen kaiken ohitse kuin haamu, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Joku huusi hyvää joulua, mutta huuto ei ollut tarkoitettu Johnille. Sillä Johnilla ei ollut merkitystä, niin kuin ei ollut hänen sanoillakaan. Millään, joka liittyi John Watsoniin, ei tuntunut enää olevan pienintäkään merkitystä. Ehkä se olikin vain hyvä. Olla merkityksetön, sillä silloin kukaan ei kaivannut, eikä kukaan muistanut. Oli helpompi vain unohtua. John oli ollut unohdettu jo monta kuukautta. Enää hän ei muistanut, miltä tuntui löytää oma nimi sanomalehden sivulta. Eikä sillä enää ollut merkitystäkään hänelle.
Baker Street oli myös saanut paksun lumikerroksen tienpenkereilleen. John asteli oikean asunnon ovelle, astui yhden liukkaan askelman ja kiinnitti huomionsa pieneen kulmaan, joka repsotti ovenkolkuttimen alta. Hän säpsähti, mutta ei jaksanut kiinnostua, vaikka ottikin hauraan paperilapun sormiinsa ja aukaisi sen. Teksti oli mustaa, luultavimmin kuulakärkikynällä raapustettua. Kirjaimet olivat sotkussa, kenties lumi oli saanut ne kompastelemaan toisiinsa ja musteen levittymään hienoiseksi tahraksi pitkin paperilappusta. John saattoi silti tunnistaa sanat.
Hyvää joulua. SHPila. Johnin aivojen järkipuolisko nalkutti oitis, mutta John ei jaksanut kuunnella järkeään. Hän tunsi lämmön hiipivän varpaisiin, kevyen ilontunteen nostavan päätään rinnassa. John huokaisi, tiesi sen kaiken täysin mahdottomaksi, mutta halusi silti uskoa. Hän halusi toivoa ja luottaa, vaikka jokainen seikka maailmankaikkeudessa sotikin sitä vastaan, että hänen toiveensa voisi muuttua lopulta todeksi. Mutta kai maailmassa olisi vielä jotain hyvää, jotain oikeudenmukaista? Nyt oli sentään joulu… Joulunahan tapahtui ihmeitä. Sodat loppuivat, ihmiset olivat yhtäkkiä ystäviä. He hymyilivät, vaikka normaalisti huusivat vain ivahuutoja toistensa niskaan. Joulu teki sen mahdolliseksi.
John taitteli lapun suorastaan hellästi taskuunsa, avasi oven avaimellaan ja astui sisään eteiseen. Rouva Hudson huusi keittiöstä tervehdyksen, ja vaikkei John vastannutkaan siihen, hänen silmissään kimmelsi jokin, mikä ei ollut aikaisemmin ollut siellä. Johnin saapuessa keittiöön rouva Hudson tulkitsi silmien pilkkeen joulumieleksi, vaikka todellisuudessa se oli vain toive. Toive, joka kimalsi, sillä ei ollut tähdenlentoa, jonka mukaan John olisi voinut säihkeen lähettää. Se asettui hänen silmiinsä ja nyki lopulta suupieletkin ylöspäin, koko joulun ajaksi.