Author Ajatar
Genre angst, deathfic(?)
Disclaimer omistan tekstin ja hahmo on omani
Ikäraja: K-11
A/N Elang besar tarkoittaa indonesiaksi suurta kotkaa. Kommentit on kivoja (:
**
Aallokko hakkasi rauhattomasti vasten ikiaikaista kalliota heittäen vettä pärskähdyksinä taivaalle. Sinipunaisenkirjava taivaankansi kaartui rauhoittavana peittona pyörteilevän meren ylle. Tuuli hyväili kalliolla istuvan pojan kasvoja, leyhytti hänen hiuksiaan ja sulki hänet viileään syleilyynsä. Hänen silmissään oli lasittunut katse, joka oli liimautunut kiinni horisonttiin. Kurittomat tummat kiharat karkasivat tämän kasvoille, mutta asettuivat jälleen korvan taakse yhdellä pyyhkäisyllä. Hitaasti poika kohottautui seisomaan kalliolla, antoi nahkaisen vaatteensa pudota rosoiselle kalliolle ja suuntasi katseensa auringonlaskuun. Hän kosketti varovaisesti laihoilla sormillaan paljasta lapaansa, siveli kylkeään ja niskaansa. Jonain päivänä hänestäkin tulisi heimonsa Elang Besar – Suuri Kotka. Hän ei tuntenut sormillaan vieläkään siivenalkujakaan. Ei, vaikka oli odottanut vuosia. Vuosia siitä päivästä kun kuuli ensimmäisen tarinan Elang Besarista.
Heimon vanhimmat yrittivät selittää sen olevan pelkkää tarua. Mutta pojan mieleen oli ikuisiksi ajoiksi piirtynyt kuva miehestä, joka uhkarohkeasti hyppäsi kalliolta, putoamatta allaan myrskyävään mereen. Se hän halusi olla. Hän halusi olla jotain suurta. Hän halusi lentää. Hänellä oli kotkan sielu joka oli vangittu ihmisen heikkoon ruumiiseen. Aurinko piiloutui hitaasti horisontin taa, päästäen veljensä Kuun taivaalle. Se kohosi hitaasti tähtivyön keskipisteeksi, korkealle horisontin yläpuolelle. Poika ei enää erottanut meren ja taivaan rajaa. Vellova meri ja pimeä taivas olivat nyt yhtä. Hän sulki silmänsä ja kuunteli. Jostain taivaanrannan takaa kuului heikosti kotkan voimakas kirkaisu. Se sai pojan silmät rävähtämään auki ja mielipuolisen hymyn leviämään hänen kasvoilleen. Hänen sormensa koukistuivat kuin kotkan kynnet, hänen valmistautuessaan jättämään ihmisyyden taakseen. Kaksi juoksuaskelta ja hyppy tyhjyyteen.
Poika kieppui korkeuksissa, levitti käsivartensa ja yritti liitää kotkan lailla. Vain kuu katsoi lyhyttä lentoa, joka päättyi vääjäämättä aaltoihin. Vain terävä kirkaisu jäi soimaan tuuleen, ennen kuin kotkansieluinen vajosi uppeluksiin turhautuneena epäonnistumisestaan. Hänen piti olla Suuri Kotka, jolla ei ollut rajoja. Rajat olivat ihmisiä varten. Niitä jotka pysyivät maan pinnalla, niille jotka eivät tavoitelleet taivasta. Aallot paiskoivat hentoa poikaa kalliota vasten. Ei ollut mitään mihin tarttua, vain aaltojen piiskaama kallio ja kaukana siintävä pohja. Pojan silmissä välähti viimeinen valpas katse taivaalle, kun kuuta vasten piirtyi kotkan terävä siluetti. Poika tiesi sielunsa jo karanneen ruumiista, päässeen siihen muotoon johon se eniten kaipasi. Hän sulki silmänsä ja antoi aaltojen nuolla ruumistaan, kotkan kirkaisujen soidessa hänen korvissaan.