Persikkapilvien alla S

[Sleepless]

Alaotsikko: Sirius/Remus, viittauksia Sirius/Lily, Lily/James, angst

Persikkapilvien alla

Kirjoittaja: Sleepless
Paritus: Sirius/Remus, viittauksia Sirius/Lily, Lily/James
Genre: Angst
Ikäraja: S

Summary: Minä olin vain jatke sinun seikkailunjanollesi, minun kärsimykseni olivat olleet sinulle sitä kiehtovaa leikkiä kuutamossa.


***


Makasimme kellastuneella nurmikolla, valkoisten kauluspaitojemme hihat ylös käärittyinä. Olin sulkenut silmäni, kaikki aistini kiinnittyneinä lämpöön, joka säteili vartalolleni iltapäivän hiljalleen hiipuvasta auringosta. Lämmön lisäksi aistin Siriuksen läsnäolon, hengityksen, joka kuului tasaisena viereltäni. Ennen olin rakastanut näitä hetkiä, kun olit hetkeksi hylännyt ympärilläsi kiivailevan maailman ja päättänyt omistaa itsesi minulle. En koskaan ollut työntänyt sinua pois, pikemminkin olin aina ottanut sinut avosylin vastaan. Kuin tuhlaajapojan.

En raottanut silmiäni, kun lopulta puhkesit puhumaan. En välittänyt nähdä täydellisesti kaartuvia punaisia huuliasi, kun kiihkottoman syyllisyydentuntoiset sanasi soljuivat niiden välistä, kuin aidosta katumuksesta. Inhosin korpinmustia hiuksiasi, jotka auringonvalo sai kimaltelemaan, inhosin jopa kuulasta ihoasi, joka ei koskaan punertunut nöyryytyksestä tai häpeäntunteista, aivan kuin korostaakseen virheettömyyttäsi. Tyydyin olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, vaikka yksikään sanomasi lause ei yllättänyt minua. Oli kuin olisit toistanut edellisenä iltana harjoittelemaasi puhetta, työstänyt katkeria kyyneliä peilin edessä ennen todellista näytöstä. Tiesin, että olit tuonut minut tänne anteeksipyynnöksi. Korjataksesi kaiken.

Tiesin myös, kuinka helposti voisin rikkoa sinut ja toivottomat yrityksesi pieniksi palasiksi.

Avasin silmäni. Hengityksesi kulki kaulallani. Annoin sinun jatkaa, mietin, kuinka pitkälle aioit mennä. Naurahdin, kun vasta viimeisen napin kohdalla pysähdyit ja kasvosi tulvivat täyteen teeskenneltyä tuskaa, kun katsoit minuun. Sysäsin sinut pois ja nousin istumaan. Näytit neuvottomalta, se ei sopinut sinulle. Sinun kuului olla se; pettäjä, jättäjä, syyllistäjä. Tällä kertaa onnistuit kuitenkin olemaan vain ensimmäistä laatua. Mieleeni ponnahti jälleen kuva sinusta ja Lilystä. Kaksi liiankin kaunista ihmislasta kohtasivat, mitä muutakaan siitä olisi voinut seurata? Ymmärsin kyllä, miksi omanlaisen jännityksensä tarjonnut kauhtunut ihmissudenpoika oli niin helppo unohtaa. Vihasin itseäni, omaa heikkouttani. Naiivia uskoani, lapsenmielistä käsitystäni rakkaudestasi. Minä olin vain jatke sinun seikkailunjanollesi, minun kärsimykseni olivat olleet sinulle sitä kiehtovaa leikkiä kuutamossa. Luoja, kuinka typerä olinkaan ollut.

Kyyneleet olivat alkaneet valua poskillesi. Voi, kuinka kauniisti näyttelitkään roolisi. Teit minusta syyllisen, kun kasvoilleni ei enää noussut vihaa, ei surua. Sinä näyttelit minunkin osani.

Hiljaisuus näytti tappavan sinut. Kyyneleet oli jo pyyhitty pois, anovat sanat otettu tilalle. Tuijotin sinua tyhjin silmin. Äkkiä halusin vain kaiken olevan ohi. Nousin ripeästi ylös, jäit nurmikolla kippuralle kuin äidistään eksynyt pikkutyttö. Napitin paitani, yritin sanoa jotakin veitsenterävää, jotakin mikä saisi sinut tuntemaan edes pienen osan siitä, mitä minä kävin läpi. Mutta en kyennyt satuttamaan sinua, kykenin vain tähän yhteen tapaan kertoa sinulle, että kaikki olisi ohi.

Lähdin kävelemään luotasi, enkä säälinyt sinua kuullessani hätäännyksen äänestäsi. Niin, kerrankin se olin minä, joka lähti. Minä, joka jätin taakseni liudan katkeria kysymyksiä ja hataria toiveita kaiken jatkumisesta.

Tahdonvoimaani ei ollut koskaan tarvittu niin kovasti silloin, kun itkuiset huutosi alkoivat kutsua minua takaisin, ensin hiljaisesti, sitten niin, että ne kaikuivat tyhjällä pihamaalla. Ei rakkaus haalistunut käskystä, vaikka niin olinkin rukoillut. Tulisin kaipaamaan ja vihaamaan sinua vielä pitkään.

Annoin periksi ylpeydelle ja käännyin vielä katsomaan sinua. Näin sinun kohottavan toiveikkaana katseesi, liikauttavan kättäsi kutsuvasti, arasti. Surullisinta siinä kaikessa oli, etten enää nähnyt sinussa rakastajaani, en edes parasta ystävääni. Näin vain kätesi, jotka kulkivat silkinpehmeänä kosketuksena Lilyn iholla. Silmäsi, jotka olit sulkenut suudellaksesi. Näin vain kaiken sen, mitä olit tuhonnut. Ei niitä onnellisia muistoja enää ollut.

Taivaalle oli kerääntynyt persikanvärisiä pilviä, ilta oli lämmin. Hauraat perhoset kiertelivät linnan ympärillä. Näin Jamesin kävelevän minua vastaan matkalaukkunsa kanssa. Hänen ihonsa oli harmaa ja silmänsä turrat, mutta päättäväiset. Minä olin menettänyt rakkauteni, mutta James oli luopunut kahdesta elämänsä tärkeimmästä ihmisestä. Tartuin hänen käteensä, annoin peittelemättömän ystävällisen kosketukseni kohottaa surumielisen hymyn Jamesin huulille. Juna odotti meitä.

Kanssasi olin aina ollut heikko, nyt tiesin voivani olla paljon enemmän.


// Ancka lisäsi ikärajan otsikkoon.

[Londres]

Hmm, minä pidin tästä! Pidin siitä että teksti ei sisältänyt vuorosanoja, sillä ne eivät mielestäni olisikaan sopineet tähän ficciin. Lisäksi pystyin helposti sujuvan tekstin avulla heittäytymään ficcisi maailmaan, eikä tarvinnut välillä pysähtyä miettimään että hetkinen, mitähän tuo tarkoittikaan. Osaat kuvailla hyvin tuntemuksia, ja oli oikea päätös kirjoittaa teksti minä-muodossa!

Minä olin menettänyt rakkauteni, mutta James oli luopunut kahdesta elämänsä tärkeimmästä ihmisestä. Tartuin hänen käteensä, annoin peittelemättömän ystävällisen kosketukseni kohottaa surumielisen hymyn Jamesin huulille. Juna odotti meitä.

Kanssasi olin aina ollut heikko, nyt tiesin voivani olla paljon enemmän.

Pidin ficcin lopusta! Kaksi petettyä kohtaavat toisensa ja ymmärtävät toisiaan sanomatta sanaakaan, tässä kohden mieleeni tuli, että yksi kosketus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kuin tuhlaajapojan.

Osuva ja kiva vertaus!

Sinun kuului olla se; pettäjä, jättäjä, syyllistäjä.

"Sinun se kuului olla; pettäjä, jättäjä, syyllistäjä." Minä olisin kirjoittanut noin päin, mutta kuulostaa se ihan hyvältä noinkin kuin miten sinä kirjoitit. :----)

Mitäs muuta. Ficci oli sopivan pituinen, ei liian lyhyt tai liian pitkä. Loppui juuri oikeassa kohdassa, ja antoi maukkaan lukukokemuksen, kiitoksia!

-Londres

ps. ensimmäinen kommenttini, anteeksi jos vähän tökkii ^^---)

[Amanecer]

Samara sanoi kaiken, mitä minun piti, mutta heitetään tähän nyt kuitenkin jotain kommenttia.

Ensinnä suuri kiitos siitä, että lisäsit ficcisi tänne muiden tapitettavaksi ja kritisoitavaksi. Vaikkakin, minä en ainakaan keksi mitään, mistä valittaa. Teksti oli kaunista, sujuvaa ja kirjoitusvirheetöntä, idea oli hyvä. Minun tekee nyt kauheasti mieli lukea angstipätkiä, siksi tämän avasinkin.

Joo että, olisi kiva lukea lisää ficcejäsi, jos saat sellaisia aikaan. Saattaahan täällä finissä jo joku muukin olla, en tiedä. Katsotaan, tuleeko vastaan.

- Amanecer

[PadfootLover]

ihana. aivan ihana. ei mitään muuta sanottavaa kun ihana. kiitos tästä.

[kaokaros]

Vau, pidin tästä ficistä todella paljon. Kuvailit Remuksen tuntemuksia upeasti ja siinä sivussa Siriuksenkin. Teksti oli pituudeltaan juuri sopiva.

Toit hienosti esille Siriuksen roolin, kuinka juuri hän oli se aloilleen asettumaton henkilö, joka tahtoi kokea kaiken mahdollisen. Minulle jäi tästä kovasti sellainen olo, että Remus oli pohjimmiltaan merkannut hänelle paljon enemmän, eikä tämä ollutkaan ollut hänelle samanlainen kokeilu kuin muut ja Sirius tunsi aitoa katumusta, menettäneensä jotain hyvin merkittävää. Mutta tälläpä kertaa Remus ei taipunut. Ei antanut periksi vaikkei samalla kyennytkään satuttamaan Siriusta riippumatta siitä, mitä tämä oli hänelle tehnyt ja miten se Remukseen itseensä edelleen koski. Tämä kohta tekstissä oli juuri niin remusmaista, kantaa taakka hiljaa sisällään.

Lopussa kuvastui hienosti se, kuinka Remus ja James tunsivat sillä hetkellä yhdenvertaisuutta ja tulleensa molemmat yhtä lailla petetyiksi ja särkyneiksi.

Loistavasta ficistä kiittäen,
kao