Nimi: Kun ikuisuus päättyy
Fandom: Kreikan mytologia nykyajassa
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst
Paritukset/hahmot: Tulkinnanvarainen Apollon/Hermes
Yhteenveto: "Mikään ei ole ikuista. Eivät edes jumalat."
A/N: Enpäs muuten kirjoita angstia melkein koskaan o__o mutta nyt sitä tuli ja kunnolla. Tämä perustuu minun ja Eririnin pohdiskeluun ja vielä lapsenkengissä olevaan suunnitelmaan modernista mytologiasta. Vähän vaihtoehtoinen näkymys siihen, miten jumalat nykypäivänä voivat. Itse pidän tästä kovasti. Toivottavasti joku muukin :)
Kun ikuisuus päättyy
”Me teemme hidasta kuolemaa”, Hermes sanoi hiljaa. Apollon oli vaiti pitkän aikaa.
”Tiedän”, hän lopulta sanoi.
”Maailma ei enää tarvitse meitä”, varkaidenjumala jatkoi. ”Me hiivumme pois.”
”Voi olla”, Apollon sanoi vältellen. Hermes kääntyi katsomaan häntä epäuskoinen ilme kasvoillaan.
”Se on niin”, nuorempi jumala sanoi painokkaasti. ”Siinä ei ole mitään epävarmaa. Se on tosiasia.”
Apollon huokasi, haroi hiuksiaan ja katsoi veljeään surumielisesti.
”Minä olen nähnyt sen, Hermes”, hän sanoi väsyneesti. ”Näin sen jo kauan sitten.”
Hermeksen silmät suurenivat.
”Mikset ole sanonut mitään?” hän tiukkasi suorastaan kiukkuisena. Apollon käänsi katseensa puunlatvoihin, joita auringon viimeiset säteet hyväilivät ja antoivat niille kultaisen sädekehän. Näky oli kaunis ja jollain tapaa puhdas ja aito.
”Miksi turhaan huolestuttaa muita asialla, joka tulee väistämättä?” Apollon sanoi. ”Se oli vain ajan kysymys.”
”Olisimme voineet tehdä asialle jotain, jos olisit kertonut siitä aikaisemmin”, Hermes sanoi itsepintaisesti ja hänen sinivihreissä silmissään näkyi epätoivo ja epävarmuus, mikä ei ollut hänelle lainkaan tyypillistä.
”Olisimmeko?” Apollon pohti hiljaa. ”Minä en usko niin. Sinä tunnet ihmiset paremmin kuin kukaan, Hermes. Tarvitsevatko he meitä enää? Onko meillä tässä maailmassa vielä jotain virkaa?”
Hermes puristi huulensa tiukasti yhteen ja hypisteli kaulassaan roikkuvaa kultaista drakma-korua, joka oli vain yksi todiste heidän loistokkaasta menneisyydestään. Pian sekin olisi tuhkaa ja pelkkä muisto, jos sitäkään.
”Me autoimme heidät alkuun. Ilman meitä he eivät olisi tässä tilanteessa”, Hermes sanoi uhmakkaasti. ”Ilman meitä he eivät olisi mitään.”
”Ihminen on luova olento. Hän on kekseliäs, älykäs ja nopea oppimaan. Me autoimme heidät alkuun, mutta jo pitkän aikaa he ovat seisseet omilla jaloillaan ilman jumalten apua ja tukea”, Apollon kertoi hiljaa ja katsoi parasta ystäväänsä, jonka silmiin oli alkanut hiipiä pelko.
”He syrjäyttävät meidät. Tämä maailma on nyt heidän”, totuudenjumala sanoi.
”Maailma on meidän”, Hermes sanoi itsepintaisesti, mutta Apollon pudisti päätään.
”Missä ovat meidän temppelimme, Hermes? Missä on meidän voimamme? Missä on Olympos, meidän valtakuntamme?”
Apollon huokaisi syvään.
”Olymposta minä kaipaan kaikkein eniten”, hän tunnusti hiljaa. ”Sen menettäminen sattuu vieläkin ja siitä on jo iäisyys.”
”Mutta eiväthän jumalat kuole”, Hermes kuiskasi. ”Jumalat ovat ikuisia, kuolemattomia.”
”Mikään ei ole ikuista, veli”, Apollon oikaisi. ”Eivät edes jumalat.”
Hermes sävähti hänen sanojaan ja käpertyi sykkyrään heidän kuistikeinullaan. Hän tuijotti puidenlatvoja, jotka hohtivat nyt oranssina, kun aurinko hiipi yhä alemmas taivaankannella.
”Minne me sitten menemme?” Hermes kuiskasi. ”Olen kysynyt Haadekselta, mutta kuolleet jumalat eivät astu hänen valtakuntaansa. He menevät jonnekin muualle.”
”Minä tiedän hyvin monia asioita”, hänen veljensä kertoi. ”Menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Tiedän monia salaisuuksia, mutta sitä edes minä en tiedä. Jumalten kuolema on yhtä arvoitus meille kun ihmisten kuolema heille.”
”Minä en halua kuolla”, Hermes mutisi. ”Joskus halusin, mutta en enää. Nyt kun tiedän, että niin voi käydä jopa meille, en halua kuolla.”
”En minäkään”, Apollon vastasi.
”Me olemme olleet täällä viisituhatta vuotta”, Hermes sanoi katkerasti. ”Ja nytkö me muka kuolemme? Kuka se on päättänyt? Kohtalottaret?”
”Kohtalottaria ei enää ole. He hiipuivat pois ja katso, maailma pyörii silti”, Apollon huomautti kitkerästi. ”Ja ennen he olivat kaikki kaikessa ja nyt heitä ei enää tarvita. Kuten ei meitäkään.”
”Mutta jos meitä ei tarvittaisi, me olisimme jo mennyttä”, Hermes sanoi ja hänen ääneensä hiipi toiveikkuus. ”Joten ehkä me voimme vielä vaikuttaa kohtaloomme.”
”Hermes…” Apollon aloitti, mutta Hermes ei halunnut kuulla veljensä synkkiä ennustuksia.
”Ei, kuuntele nyt”, Hermes intti ja kääntyi veljeään päin. ”Voitaisiinko meidät pyyhkäistä muka niin helposti pois maailmankartalta? Olemme olleet täällä niin pitkään. Olemme tehneet niin paljon ja vaikuttaneet niin moniin asioihin. Eihän sellaista nyt voi mitätöidä tuosta vain!”
”Ei voikaan”, hänen veljensä vakuutti. ”Mutta se prosessi on ollut käynnissä jo pitkän aikaa. Nyt me alamme vain lähestyä sen loppua.”
”Pakko olla aina niin pessimistinen vai?” varkaidenjumala tiuskaisi hänelle vihaisesti, mutta Apollon vain kohautti olkiaan.
”Mitä sitä nyt kieltämäänkään, kun kerran puhumme siitä”, hän huokasi. ”Sanoit itsekin, että se on tosiasia ja mitäs me tosiasioille voimme?”
Hermes ei vastannut vaan vaipui äksyyn hiljaisuuteen ja tuijotti taivasta, mutta aurinko oli jo laskenut. Ja tuntui siltä kuin se olisi vienyt lämmön mukanaan. Häntä hytisytti, mutta se ei johtunut ainoastaan kylmästä. Tämä keskustelu sai kylmät väreet hiipimään hänen selkärankaansa pitkin ja kurkkuun tuntui tarttuneen pala, joka ei lähtenyt nielemälläkään. Apollon ojensi kätensä ja kietoi sen veljensä harteille. Hän tunsi Hermeksen värisevän ja hitaasti auringonjumala veti Hermestä lähemmäs, kunnes veli painoi poskensa hänen rintaansa vasten käpertyen siihen kuin pikkulapsi, hakien turvaa ja lohtua hänen sylistään.
”Ei hätää”, Apollon sanoi lempeästi ja silitti Hermeksen paksua, kiharaista tukkaa. ”Minuakin pelottaa. Joskus mietin näitä asioita öisin, kun en saa unta ja olen tulla hulluksi. Usko pois, olen miettinyt ja yrittänyt kaikkea, mutta kukaan ei halua kuunnella eikä ajatella sitä. Mekin, jotka tiedämme, mitä tulee tapahtumaan, yritämme käyttäytyä kuin sellaista vaihtoehtoa ei olisi olemassakaan.”
”Miten luulet sen tapahtuvan?” Hermes kuiskasi. ”Luuletko, että kaikki kuolevat yhtä aikaa, vai että se on enemmänkin ketjureaktio? Vai että meidät napsitaan täältä yksi kerrallaan? Vanhimmat ensin vaiko heikoimmat?”
”Yksi kerrallaan, luulisin”, Apollon vastasi. ”Järjestyksestä en osaa sanoa. Zeus on ollut masentuneena niin pitkään, että ihmettelen, miten hän vielä on täällä.”
”Hän on ylijumala”, Hermes huomautti ja hytisi vieläkin. Edes Apollon ei pystynyt lämmittämään häntä enää kunnolla. Se sai hänen olonsa entistä kurjemmaksi ja hän puristi Apollonia kovempaa kuin peläten, että veli viedään häneltä kohta kokonaan.
”Hän oli ylijumala. En tiedä, mikä hän on nykyään. Sen tiedän, että hän ei johda enää ketään”, Apollon vastasi.
”Tiedätkö, mitä pelkään enemmän kuin kuolemaa?” Hermes lähestulkoon naurahti.
”No?”
”Yksin jäämistä. Voitko kuvitella? Ennen annoin kaikkeni, jotta voisin pitää edes vähän vapaata hullusta perheestämme, mutta nyt pitäisin teistä jokaisesta kynsin ja hampain kiinni, jotta ette lähtisi täältä ennen minua”, Hermes mutisi.
”Jopa Herasta?” Apollon kysyi. ”Kuvittele tämä tilanne: sinä ja Hera jäljellä, entäs sitten?”
Hermes irvisti.
”Sinä se osaat ylentää toisten mieliä”, hän marisi ja Apollon nauroi hiljaa.
”Noh?” vanhempi jumala kysyi suorastaan uteliaana.
”Jopa hänestä”, Hermes myönsi. ”Pitäisin henkilökohtaisesti huolen, että minä olisin seuraava eikä hän. Häpeäisin ikuisesti, jos Hera voittaisi minut siinä suhteessa.”
”Jaa, en tiedä onko kuoleminen voittamista”, Apollon sanoi varovasti.
”Kyllä se siinä vaiheessa olisi, jos olisit jumissa kaksin Heran kanssa”, Hermes jupisi ja Apollon nauroi taas. Se värähteli Apollonin kehossa ja tuntui hyvältä Hermeksen vartaloa vasten. Hän itsekin hymyili. Apollonin naurulla oli usein sellainen vaikutus.
”Älä kerro tästä toisille”, Apollon sanoi äkkiä vakavasti. Hermes kohotti päänsä ja katsoi veljensä tummiin silmiin kysyvästi.
”Tästä keskustelustako?” hän kysyi ja Apollon nyökkäsi. ”Miksen? Kyllähän heille täytyy kertoa, mitä edessä on!”
”He tietävät sen jo, usko pois”, Apollon vakuutti hänelle. ”Syvällä sisimmässään he tietävät, mutta ajatus on liian kauhea, jotta he haluaisivat ajatella sitä sen tarkemmin. Ja haluatko, että he päätyvät siihen tilaan, missä Zeus on? Iris ja Artemis?”
”En”, Hermes mumisi ja laski päänsä taas alas. Apollon suuteli hänen hiuksiaan. Hermes sulki silmänsä ja yritti ajatella mukavia asioita, mutta mikään ei tuntunut hyvältä, joten hän keskittyi Apolloniin, jonka sormet leikkivät hänen hiuksillaan ja jonka sydämen syke oli tasainen ja rauhallinen. Hänen rintakehänsä liikkui hitaasti ja säännöllisesti vailla häiriöitä tai muita epäsäännöllisyyksiä. Se ei saanut hänen oloaan erityisen paremmaksi, mutta tuntui hyvältä olla jotakuta lähellä ja tietää, ettei ollut ainoa, joka pelkäsi tulevaa.
”Mitä me nyt teemme?” Hermes kuiskasi. Apollon huokasi.
”Nyt me voisimme maata tässä vähän aikaa, hengittää raikasta ilmaa ja nauttia siitä tunteesta, että olemme yhä täällä tuntemassa, kuulemassa ja näkemässä tämän maailman”, hän vastasi. ”Sitten me ehkä voisimme mennä takaisin sisälle kiusaamaan tyttöjä, vai mitä sanot?”
”Kuulostaa hyvältä”, Hermes myöntyi veljensä ehdotukseen ja he jäivät siihen kuuntelemaan lintujen sirkutusta, tuulen havinaa puissa ja sen viileää kosketusta iholla. Hermes näki taivaan avautuvan edessään vaaleansinisenä, mutta reunalta punaisenoranssina auringonlaskun koitettua vasta vähän aikaa sitten.
Maailma oli kaunis ja vasta nyt Hermes tajusi sen kunnolla, mutta ehkä se johtui vain siitä, että pian hän ei ehkä näkisi sitä enää koskaan. He olivat havahtuneet liian myöhään ja nyt saattoi olla liian myöhäistä muuttaa heidän kohtaloaan, mikä se sitten olisikin.
Mutta oliko syy heidän?
Sitä kysymystä Hermes ei sietänyt pohtia edes itsekseen saati Apollonin kanssa, koska hän pelkäsi vastausta. Sitä, että se saattaisi olla kyllä.
