Nimi: Kuiskaus tuuless
Kirjoittaja: Jozzu87
Fandom: OC
Genre: Angst, Romance, Deathfic
Paritus: Ryan/Marissa, Ryan/Kaitlin
Ikäraja: S
Venomous muokkasi ikärajan
Yhteenveto: Marissan kuolema piinaa Ryania, eikä tämä halua päästää tytöstä irti. Miten käy, kun Kaitlin tukee Ryania tuskassaan?
A/N: Ihka ensimmäinen ficcini..
Aurinko oli vetäytynyt pilvien taakse ja pimeys laskeutui hiljalleen nukkuvan kaupungin ylle. Talojen valot olivat yksitellen sammuneet yön laskeuduttua, yhtä lukuun ottamatta.
Cohenien allastalosta kajasti heikko valo lasisen oven lävitse. Ryan seisoi oven edessä ja tuijotti ajatuksissaan yötaivaalle, jonne tähdet muodostivat kauniita kuvioita yö toisensa jälkeen.
Tähtitaivas oli harvinainen näky Orange Countyssa, ja Ryan oli onnekas saadessaan edes kerran kohdata nuo tuikkivat ihmeet. Ne osasivat lohduttaa ja kirkastaa mielen synkkinäkin aikoina.
Huokaisten pois siirtyi vuoteelleen ja sulki silmänsä. Hänen ajatuksensa pyörivät yhä Marissassa, vaikka tyttö oli ollut poissa ja vuosia. Tytön enkelimäiset kasvot ja valloittava hymy olivat kuin tatuoituna hänen verkkokalvolleen, eikä niitä saanut irrotettua.
”Miksi sinä lähdit pois?” Ryan kuiskasi hiljaa ja käpertyi peitto kainalossaan paremmin sängyn uumeniin. Yksinäinen kyynel tunkeutui suljettujen luomien välistä kohti untuvaista tyynyä, mutta poika pyyhkäisi sen pois ennen kuin se ehti koskettaa valkeaa tyynyä. Hän ei halunnut itkeä tytön tähden.
***
Kirsten koputti varoen allastalon ovea. Oli jo melkein keskipäivä, eikä Ryan ollut vielä noussut töihinsä. Poika saisi varmasti pian potkut, jos ei ryhdistäytyisi. Toki Kirsten ymmärsi, että Marissan kuolema oli ollut kova pala, mutta joskus olisi päästettävä irti.
”Ryan, oletko sinä jo hereillä?” Kirsten huhuili aikansa oven takana seisottuaan. Samalla hän raotti varoen rakennuksen ovea ja havaitsi samassa sängyn olevan tyhjä. ”Ryan, oletko sinä täällä?” hän huhuili ja astui sisään yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, joka kaikesta huolimatta oli erittäin tyylikäs ja elegantti.
Kirsten kiersi koko huoneen läpi löytämättä jälkeäkään pojasta. Yönsä hän ainakin oli sängyssä nukkunut, mutta oli ilmeisesti jo lähtenyt ennen auringon nousua. Ryan ei ollut vielä täysin sopeutunut heidän perheensä avoimuuteen omien vanhempiensa välinpitämättömyyden vuoksi, mutta ainakin hän yritti.
”Onko Ryan tulossa? Tein hänelle bagelin valmiiksi”, Sandy Cohen ilmoitti Kirstenin palattua hakumatkaltaan. ”Ryan on jo lähtenyt töihin. Ilmeisesti hän haluaa vain olla yksin jonkin aikaa”, nainen vastasi vaisusti hymyillen. ”Ja sinä olet huolissasi koska..?” Sandy kysyi sulloessaan bageleita paperikassiin. ”Pelkään vain, että hän murehtii vieläkin liikaa Marissaa”, Kirsten huokasi ja kaatoi kahvia itselleen.
Sandy kietoi kätensä vaimonsa ympärille. ”Ryan on vahva poika. Hän vain tarvitsee aikaa parantaakseen haavansa”, Sandy sanoi hellästi. ”Olet varmasti oikeassa. Olen vain niin huolissani. Hän kuitenkin välitti Marissasta kovasti”, Kirsten huokasi ja laski kuppinsa pöydälle. ”Hän on vahvempi kuin luuletkaan. Kyllä hän pärjää”, Sandy sanoi ja suukotti vaimoaan otsalle. ”Mutta nyt minun on kiirehdittävä. Vien Ryanille bagelit evääksi ja kerron terveiset sinulta”, Sandy jatkoi ja porhalsi sitten tiehensä salkku kädessään. Kirsten katseli hymyillen miehensä perään ja toivoi, että tämä todella olisi oikeassa.
***
Aallot löivät kallioon ja kylmä tuuli piiskasi Ryanin kasvoja tämän kavutessa kohti korkeinta huippua. Hän ei ollut käynyt tällä kalliolla moneen vuoteen, sillä sen tuomat muistot olivat liian tuskaisia. Nyt hän oli kuitenkin päättänyt kohdata tuskan.
Muutama viikko ennen Marissan kuolemaan he olivat istuneet samaisella kalliolla ja pohtineet tulevaisuuttaan. Marissa oli päässyt hakemaansa collegeen, ja Ryan aikoi seurata häntä. He olivat jo pohtineet yhteistä tulevaisuutta ja suunnitelleet kaiken valmiiksi. Jopa liiankin valmiiksi.
”Ja sitten kaikki alkoikin mennä alamäkeen”, Ryan huokasi karkottaen muistonsa. Hän ei halunnut nyt kohdata niitä ikäviä muistoja, jotka koversivat hänen sisintään. Hänelle tärkeintä oli säilyttää vahvana ne muistot, jotka toivat Marissan hänen lähelleen yhä uudelleen ja uudelleen.
”Sinäkin olet sitten päässyt tänne”, kuului ääni Ryanin takaa saaden pojan hätkähtämään. Hän luuli olevansa yksin, mutta joku oli näköjään seurannut häntä.
”Kaitlin, mitä sinä täällä teet?” Ryan kysyi hämillään tunnistaessaan Marissan siskon seisovan vieressään. ”Samaa kuin sinäkin”, tyttö vastasi vaisusti hymyillen ja istuutui sitten pojan viereen. ”Ja mitä sitten luulet minun tekevän täällä?” Ryan kysyi uhmakkaasti toivoen Kaitlinin katoavan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kaitlin katsoi hetken poikaa ja sanoi sitten yhden ainoan sanan, joka sai Ryan tajuamaan: ”Marissa.”
***
”Haluatko lähteä vielä kahville tai jotain?” Kaitlin kysyi heidän kävellessään takaisin keskustaa kohti. ”En oikein tiedä”, Ryan empi, mutta tyttö ei antanut periksi, vaan maanitteli niin kauan, että sai pojan lopulta suostumaan kahvihetkeen paikallisessa kuppilassa.
”Taidat ikävöidä Marissaa kovasti”, Kaitlin sanoi hiljaa heidän odotellessaan kahveja. Ryan värähti hieman kuullessaan tytön nimen, mutta tunnusti sitten kaipaavansa tyttöä kovasti. ”Minä kaipaan häntä myös. Jopa liiaksikin”, Kaitlin myönsi ja painoi päänsä alas. Ryan ei voinut olla huomaamatta, miten paljon tyttö muistuttikaan siskoaan.
”Olen jopa miettinyt itsemurhaa, jotta näkisin hänet taas”, Kaitlin sanoi ääni väristen. ”Mutta älä pelkään, ei minusta olisi siihen”, Kaitlin jatkoi huomattuaan Ryanin pelokkaan ilmeen. ”Et saisi edes ajatella tuollaisia”, poika kuiskasi hiljaa ja ojensi sitten kätensä kohti tytön kättä. Kaitlin puristi varovasti sormensa pojan sormien ympärille ja hymyili hiljaa. ”Lupaathan olla ajattelematta mitään tuollaista”, Ryan vannotti ja tyttö nyökkäsi. Hän ei aikoisi antaa pojalle enempää huolenaiheita.
***
”Oletko varma, ettet halua tulla vielä hetkeksi keskustelemaan?” Ryan kysyi heidän pysähdyttyään allastalon eteen. ”Joku toinen kerta sitten”, Kaitlin vastasi hymyillen ja kumartui sitten antamaan pienen suudelman pojan poskelle. Ryan värähti tytön huulien kohdatessa hänen ihonsa, mutta samalla siinä oli jotain, joka sai hänen sydämensä pamppailemaan pitkästä aikaa.
”Nähdään sitten huomenna”, Kaitlin huikkasi ja kipitti sitten naapuritaloon käsilaukka olalla heiluen. Ryan jäi katselemaan tytön perään ja tunsi jotain, jota ei ollut kyennyt tuntemaan moneen vuoteen. Ei sitten Marissan jälkeen.
”Oliko se Kaitlin?” Seth kysyi varjoista säikäyttäen Ryanin. ”Joo, Kaitlinhän se”, poika vastasi ja yritti sitten livahtaa Sethin ohitse huoneeseensa. ”Onko sinun ja Kaitlinin välillä meneillään jotain?” Seth kysyi innostuneena ja roikkui Ryanissa kuin takiainen. ”Me vain juttelimme Marissasta”, Ryan vastasi ärtyneenä. ”Aina vain Marissa. Eikö sinun olisi jo aika unohtaa hänet?” Seth tuhahti saaden Ryanin näkemään punaista. ”Älä sinä puutu minun asioihini”, poika ärähti ja paiskasi sitten lasioven kiinni Sethin nenän edestä.
”Ryan hei, en minä nyt sitä niin tarkoittanut. Totta kai saat surra niin kauan kuin haluat”, Seth huuteli oven lävitse, mutta Ryan sulki korvansa. Hän ei jaksanut kuunnella enää kenenkään saarnaa Marissasta. Hän tiesi itsekin, ettei hän voisi pitää ikuisesti kiinni tytöstä, mutta hän halusi nauttia siitä niin kauan kuin mahdollista. Kai hänellä sentään saisi olla muistoja?
***
Tuuli oli jo tyyntynyt hieman, kun Ryan istuutui tutun rakennuksen vierustalle rannan tuntumassa. Täällä he olivat viettäneet Marissan kanssa monet mukavat ja epämukavat hetket. Muistojen maja, kuten Marissa rakennusta kutsui, tuntui nyt tyhjältä. Jokin puuttui, ja Ryan tiesi tarkalleen mikä, tai kuka se oli.
”Miksi?” Ryan kuiskasi hentoon tuuleen lennättäen kysymyksensä kohti taivasta. ”Miksi juuri nyt, kun kaikki oli viimeinkin hyvin”, poika huokasi ja painoi päänsä käsiensä väliin. Hän ei normaalisti ollut herkkä näyttämään tunteitaan, mutta nyt hän ei voinut, eikä halunnut estää kyyneleitään.
”Ryan”, kuului hento kuiskaus havahduttaen pojan. ”Kaitlin?” Ryan kysyi hämillään, ja yritti paikantaa tyttöä näkemättä kuitenkaan tätä missään. ”Ryan, sinun on jatkettava eteenpäin”, ääni jatkoi hiljaa. ”Marissa? Sinäkö se olet?” Ryan kysyi ääni vapisten ja kohottautui seisomaan. ”Marissa”, hän huusi ja juoksi rannalle etsimään tyttöä, jota yhä rakasti.
”Kaikki on hyvin, Ryan”, Marissan ääni sanoi. ”Miksi?” Ryan kuiskasi hiljaa kyyneltensä lomasta ja istahti kostealle rantahiekalle. ”Joskus elämä tekee omat suunnitelmansa”, ääni jatkoi tunkeutuen pojan jokaiseen soluun. ”Ja joskus on aika päästää irti”, ääni kuiskasi hiljaa jättäen sanat kaikumaan tuuleen. ”Entä jos ei halua?” poika kysyi uhmakkaana ja tuijotti tiiviisti taivaalle äänen suuntaan. ”En minä katoa, vaikka jatkatkin matkaasi. Olen aina paikalla, aina sydämessäsi”, ääni jatkoi hiljaa ja hiljeni sitten kokonaan.
”Marissa, älä jätä minua nyt”, Ryan huusi ja viskoi hiekkaa ympärillään. ”Älä jätä minua yksin. Minä en pysty tähän ilman sinua”, poika jatkoi kyyneleiden virratessa vuolaana hänen poskillaan. ”Minä olen aina paikalla”, ääni kuiskasi hiljaa ja katosi sitten lopullisesti tuulen sekaan.
Ryan itki lohduttomana pää polviinsa painettuna. Miten Marissa saattoi tehdä hänelle jotain tällaista? Miksei hän voinut taistella kuolemaa vastaan?
***
”Minun on käytävä äkkiä vessassa”, Marissa sanoi ja kehotti poikaa ajamaan seuraavalle huoltoasemalle. ”Haluatko, että tulen mukaasi?” Ryan kysyi hymyillen ja iski tytölle silmään. ”Älä ole hupsu. Kyllä minä pärjään”, Marissa vastasi naurahtaen ja puristi sitten pojan kättä. Ryan hymyili vaitonaisena ja ihaili tytön kauneutta. Hän oli ollut onnekas saadessaan tytön omakseen.
”Älä sitten viivy kauaa”, Ryan vannotti, kun Marissa hyppäsi autosta. ”En, en”, tyttö vastasi rauhoitellen ja painoi viileän suudelman pojan poskelle. ”Minä rakastan sinua Ryan Atwood”, hän kuiskasi hiljaa ja poistui sitten laukku heiluen huoltoaseman uumeniin.
Hetkeä myöhemmin Ryan kuuli kovaa meteliä ja pamauksen, joka syntyy aseen lauetessa. Äänet kantautuivat huoltoaseman sisältä ja Ryan tunsi, että jotain oli pahasti vialla. Samassa huppupäiset miehet juoksivat ulos rakennuksesta saalistaa kantaen ja sisältä kuuluva kirkuna sai pojan ryntäämään paikalle. Kunhan vain Marissa olisi kunnossa.
Sisällä hän huomasi heti ensimmäisenä maassa makaavan hahmon, jonka ympärille oli kasvanut punainen verilammikko. Kauhunsekaisin tuntein poika käveli hahmon luokse vain huomatakseen sen olevan Marissa, joka oli vain sattunut väärään paikkaan väärään aikaan.
”Ei!” Ryan huudahti ja kumartui tytön viereen. Marissa hengitti vielä, mutta poika tiesi, ettei hän kestäisi enää kauan. ”Ryan”, tyttö kuiskasi vaivalloisesti. ”Minä olen tässä”, Ryan vastasi pakottaen kyyneleet pysymään piilossaan. ”Ryan, lupaa minulle, että huolehdit perheestäni”, Marissa kuiskasi hiljaa. ”Sinä selviät kyllä”, poika vastasi takellellen, mutta tyttö pudisti varoen päätään. ”Minä tiedän, että minun aikani on nyt. Minä rakastan sinua”, Marissa kuiskasi hiljaa ja sulki sitten silmänsä. ”Minä rakastan sinua, Marissa Cooper”, Ryan vastasi hiljaa ja sulki sitten tytön syliinsä.
Sinä iltana Marissa kuoli Ryanin käsivarsille. Ja siitä illasta lähtien poika ei ole kyennyt rakastamaan muuta kuin mielikuvaansa tytöstä, joka lepää hänen mielessään.
***
”Ai, hei Ryan”, Julie tervehti iloisesti pojan kolkuttaessa Coopereiden asunnon ovea. ”Onko Kaitlin kotona? Meidän piti tavata tänään”, Ryan selitti ja Julie johdatti pojan Kaitlinin huoneeseen. ”Älä viivy myöhään, Kaitlinillä on huomenna koulua”, Julie vielä kehotti ja Ryan nyökkäsi. Sitten hän astui sisään huoneeseen.
”Ryan, hei”, Kaitlin huudahti ja pomppasi halaamaan poikaa. Hänellä oli yllään vain pieni t-paita ja alushousut. ”Olitko käymässä nukkumaan?” Ryan kysyi punastellen. Kaitlin naurahti pojan vaivautuneisuudella ja kiskoi sitten verkkarit ylleen. ”Kunhan vain rentouduin”, tyttö vastasi, eikä Ryan voinut olla huomaamatta, miten kaunis tämä oikeastaan oli.
”Juttelin Marissan kanssa tänään”, Ryan kertoi hiljaa saaden Kaitlinin ilmeen vakavoitumaan. ”Juttelit hänen kanssaan? Hänhän on kuollut”, Kaitlin totesi. ”Tiedän, se kuulostaa hullulta. Mutta ollessani rannalla hän todella puhui minulle”, poika selitti. ”Ja mitähän Marissa mahtoi sanoa?” Kaitlin kysyi vieläkin epäuskoisena. ”Hän lupasi olla aina paikalla, vaikka jatkankin eteenpäin”, Ryan vastasi kyyneleet silmissään, eikä häntä hävettänyt näyttää tunteitaan tytön seurassa.
Kaitlin katseli hämillään poikaa, joka juuri kertoi jutelleensa kuolleen ihmisen kanssa. Vaikka ajatus kuulosti suorastaan naurettavalta, jostain kumman syystä tyttö uskoi Ryanin puheita. Olihan hän itsekin toisinaan kuullut nimeään huudettavan hiljaisessa yössä.
”Oli minulla itse asiassa muutakin asiaa”, Ryan huomautti keskeyttäen tytön ajatukset. ”Vai oikein asiaa minulle”, Kaitlin naurahti hiljaa. ”Eilen kun me.. Tai siis kun sinä.. ” poika aloitti takellellen yrittäen saada sanansa selkeään järjestykseen. ”Kun minä mitä?” Kaitlin kysyi rohkaisten poikaa jatkamaan. ”Kun sinä annoit sen poskisuudelman, minä tunsin pitkästä aikaa jotain”, Ryan jatkoi ja pysähtyi sitten vetämään henkeä.
Kaitlin siirtyi aivan pojan eteen, ja saattoi kuulla tämän sydämen hakkaavaan. ”Mitä sinä sitten tunsit?” tyttö kysyi ja laski kätensä pojan olalle. Ryan nielaisi kuuluvasti ja avasi sitten suunsa: ”Minä tunsin jotain sellaista, jota en ole Marissan jälkeen kyennyt edes ajattelemaan.” Sitten poika painoi varoen huulensa Kaitlinin huulille.
He molemmat tunsivat sen sähkön, joka virtasi heidän vartaloissaan huulien kohdatessa toiset samanlaiset. He molemmat tiesivät, että tämä hetki oli heitä varten, ja tästä alkaisi matka, jota he olivat tietämättään odottaneet jo kauan.
***
Illalla katsellessaan taivaalle Ryan huomasi tähtien loistavan taas pilvien lomasta. Hymyillen hän sulki ovensa ja kietoutui peittoon. Huomenna hän näkisi taas Kaitlinin ja he voisivat julkistaa pian kaikille olevansa yhdessä.
Vielä ennen nukahtamistaan Ryan kuului hennon kuiskauksen, jota hän ei enää tämän jälkeen kuulisi. Hän oli päästänyt irti, ja nyt oli aika jatkaa matkaa.
”Ryan, minä olen aina paikalla.”
