Ficin nimi: Vain pieni kynnen pintaraapaisu
Kirjoittaja: minä eli Saphira
Fandom: Soturikissat
Tyylilaji/Genre: Fluff, draama
Ikäraja: S
Paritus: Sinitähti/Tulisydän
Varoitukset: Spoilaa kolmannesta kirjasta eli Salaisuuksien metsästä eteenpäin.
Vastuunvapaus: Sinitähti ja Tulisydän sekä koko Soturikissat-maailma on Erin Hunterin.
A/N: Ensimmäinen ficcini.
En ikinä ajatellut kirjoittavani ficciä, mutta näin unen, jossa yhdistyivät eräs PS2-peli ja Soturikissat...
Ficin nimi on outo, tiedän, mutta se esiintyi unessani ja siinä se oli paremmin ilmaistu ja kuvaavampi, mutta tuon parempaan en pystynyt valveilla ollessani.
Ja parituksesta: en koskaan edes ajatellut sellaista mahdollisuutta, että Tulisydän ja Sinitähti olisivat yhdessä tai rakastuisivat. Ajatuskin tuntuu hieman oudolta ja en voi sanoa, että edes pitäisin ko. parituksesta. Mutta tässä tämä on, olkaa hyvä! (ja kommentit olisi kivoja!
Sinitähti tunsi painuvansa alaspäin. Vesi kuohui hänen ympärillään, eikä hän jaksanut taistella vastaan. Vesimassa eristi hyvin ääntä, mutta Sinitähti kuuli jonkun huutavan häntä.
Tammisydän, sinäkö se olet? hän ajatteli. Sitten vedenpinta rikkoutui punaruskean kollin syöksyttyä jokeen. ”Sinitähti, jaksa vielä! Olemme kohta rannassa”, tämä maukui, mutta Sinitähti ei kuullut tätä. Hänen ajatuksensa olivat kaukaisissa muistoissa, jotka tapahtuivat monta kuuta sitten.
Sinitähti katseli nuorta kollia. ”Et voi elää tassu kahdessa maailmassa. Sinun on valittava klaani- ja kotikisuelämäsi väliltä.”
Tulitassu katsoi takaisin päällikköönsä totisena, epäillen oliko hänestä klaanielämään, mutta tietäen sydämessään, että tänne hän kuului. Sinitähtikin tiesi tämän, sillä hän oli tunnistanut nuorukaisessa todellisen klaanikissan.Seuraavaksi hänen silmiensä eteen välähti kuva, jossa kahta oppilasta nimitettiin sotureiksi. ”Harmaatassu ja Tulitassu, lupaatteko elää soturilain mukaan ja suojella klaanianne jopa henkenne uhalla?”
Sinitähti kysyi. ”Lupaan”,
molemmat vastasivat. Sinitähti antoi heille heidän soturinimensä ja katseli kuinka klaanitoverit onnittelivat uusia sotureita ja kutsuivat heitä heidän soturinimillään. Hänen sisällään läikähti lämmin ylpeys uusimpia sotureitaan kohtaan, varsinkin hänen entistä oppilastaan kohtaan. ”Vielä he tuovat kunniaa klaanillemme”,
Sinitähti ajatteli ja hyppäsi alas Suurkiveltä liittyäkseen kissajoukkoon.Sinitähti katseli Tulisydäntä. Tämä oli saanut ensimmäisen oppilaansa ja yritti opettaa Tuhkatassulle parhaita jäniksen vaanimisliikkeitä, mutta innokas oppilas puuhasteli jo jonkin muun asian kanssa. Sinitähti tuhahti huvittuneena. Tuhkatassu ei ehkä ollut helpoin oppilas, mutta hän oli varma, että Tulisydän opettaisi tästä yhden Myrskyklaanin parhaimmista sotureista.
”Joko mennään etsimään riistaa? Tämä on tylsää”,
oppilas valitti mestarilleen. ”Kohta ei ole mitään riistaa, mitä metsästää. Sinä karkotat kaikki eläimet täältä Aurinkokiville asti tuolla mouruamisella”,
Tulisydän moitti.
Sinitähti katseli lumoutuneena kuinka auringon valo siivittyi puiden oksien läpi ja tanssi Tulisydämen turkilla tämän istuessa sammaleisella kivenlohkareella. Turkki todella näytti olevan kuin tulessa. Sinitähdestä tuntui kuin hän olisi voinut katsella punaisen kollin kylpemistä auringossa koko päivän. Sitten hän laskeutui takaisin maanpinnalle ja ravisti päätään. ”Mikä minun on?”
hän ajatteli. Sinitähti kääntyi lähteäkseen takaisin leiriin, eikä huomannut kuinka Tulisydämen katse seurasi hänen matkaansa.Jokin särkyi Sinitähden sisimmässä. Hänen oma varapäällikkönsä oli yrittänyt murhata hänet! Eikö kehenkään voinut enää luottaa? Hänestä tuntui, että hänen klaaninsa oli kääntynyt häntä vastaan. Tästä lähin hän hoitaisi itse tärkeimmät asiat. Jospa hän ei nimittäisikään uutta varapäällikköä... Hänestä tuntui, että se voisi olla viisain ratkaisu, kunnes hän kykenisi taas luottamaan klaaniinsa.
”Sinitähti?”
Tulisydän ilmestyi hänen pesänsä suuaukolle. ”Voinko tulla?” ”Siitä vain”,
Sinitähti murahti vastaukseksi. Tulisydän näytti olevan hyvin huolissaan päälliköstään. ”Kuinka sinä voit? Ymmärrän, että tämä tapahtunut on järkyttänyt sinua, mutta klaani tarvitsee sinua.”
Sinitähti katsoi punaruskeaa soturia. ”Luuletko sinä, etten minä kykene huolehtimaan Myrskyklaanista? Minä olen elämäni kunnossa! En ole mikään pentu, jota täytyy koko ajan vahtia”
Sinitähti sähisi Tulisydämelle, ”Sinun on turha yrittää neuvoa minua klaanini tarpeiden huolehtimisesta! Olin ollut päällikkönä jo monta kuuta ja vuodenaikaa ennen kuin sinä edes ilmaannuit tänne!”
Sinitähti näytti unohtaneen, että Tulisydänhän oli yrittänyt varoittaa Tiikerikynnestä. Ja juuri Sinitähtihän oli kutsunut Tulisydämen klaaniin. Tulisydän katsoi entistä mestariaan järkyttyneenä. ”Mutta enhän minä – ” ”Ulos! Minä tarvitsen rauhaa”,
Sinitähti sanoi ja painoi päänsä sammalpedilleen. Hän häpesi jo nyt käytöstään. Ehkä hän oli ollut liian tyly Tulisydämelle, joka ilmiselvästi yritti vain auttaa ja joka oli huolissaan hänestä. Hänen päässään alkoi muotoutua ajatus klaanin varapäälliköstä. Tämäkin muistikuva haihtui ja hän katseli mielensä kätköissä toista kohtausta.”Mitä jos vain jäisin tänne? Minä en tarvitse petturiklaaniani eikä kukaan tarvitse minua!”
Sinitähti julisti, kun kuuli Tulisydämen ideasta johdatella koiralauma pois leirin luota. Mitäpä väliä hänen klaanillaan enää oli, kun yksikään kissa ei ollut hänen luottamuksensa arvoinen.
”Myrskyklaani tarvitsee sinua, Sinitähti. Me emme pärjää ilman sinua”,
hänen varapäällikkönsä maukui ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä: ”Minä tarvitsen sinua.”
Sinitähti tutki hetken Tulisydämen kasvoja ja tuhahti: ”Samapa tuo kai on.”
Tulisydän huokaisi helpotuksesta. Hän ei ollut aikaisemmin ollut aivan varma, suostuisiko Sinitähti lähtemään. Nyt hän voisi omistautua tehtävälleen karkottaa koirat, ja suojella siten Myrskyklaania. Ja suojella Sinitähteä.
Kun Sinitähti katseli sotureidensa auttavan klaaninvanhimpia ja pentuja puihin, hän ymmärsi, ettei klaani ollut pettänyt häntä. Kaikki oli kuten ennen, hän itse vain oli mennyt pois tolaltaan. Mutta nyt hän oli taas oma itsensä.
Samalla hän tajusi, että Tulisydän puuttui. Eikä hän nähnyt kaikkia muitakaan sotureita. Sinitähti muisti, että he olivat lähteneet Tulisydämen johdolla ajamaan koiria kohti rotkoa. ”Voi Tulisydän...”
hän naukui hiljaa ja lähti kohti rotkoa.
Sinitähden saavuttua lähellä Jokiklaanin ja Tuuliklaanin rajaa sijaitsevan rotkon luokse, hän kauhistui nähdessään koiran tekevän pian selvää punaturkkisesta kissasta, jonka hän tunnisti Tulisydämeksi. Hän juoksi minkä tassuistaan pääsi ja loikkasi koiran selkään. Tulisydämeltä pääsi yllättynyt älähdys tämän tajutessa, ettei koira ollut enää hänen päällään. Sitten tämä tajusi Sinitähden tyrkänneen koiran alas rotkoa ja tippuneen itse mukana. Tulisydän juoksi rotkon reunaa pitkin ja hyppäsi sopivalta korkeudelta kuohuvaan jokeen pelastaakseen hänelle niin rakkaan klaanipäällikön.Sinitähden pää nousi pintaan. Hän haukkoi henkeä ja yritti räpiköidä rantaan. Hänen vierellään Tulisydän auttoi häntä kohti rantapengertä. Hän tunsi kuinka hänen keuhkoissaan oli vettä. Tulisydän auttoi hänet kunnolla rantaan. Tämän keho peitti auringon näkyvistä, ja Sinitähdestä hän muistutti Tammisydäntä, hänen kiellettyä rakkauttaan. Hän oli tajunnut Aurinkokivillä, että hänen tunteensa Tulisydäntä kohtaan olivat jotain enemmän kuin ystävän kiintymystä. Hän rakasti tätä punaturkkista kollia, joka tuntui aina olevan valmis auttamaan häntä ja tekemään mitä vain hänen vuokseen.
”Sinitähti, älä kuole... Minä haen Tuhkamarjan, hän varmasti pystyy auttamaan sinua. Minä – ” Mutta Tulisydän ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä Sinitähti keskeytti hänet sanomalla: ”Älä, Tulisydän. Ei Tuhkamarja voi enää minua auttaa. On tullut minun aikani lähteä metsästämään Tähtiklaanin kanssa. Älä ole huolissasi, Tulisydän. Sinusta tulee mitä parhain päällikkö Myrskyklaanille.” Sinitähti nuolaisi Tulisydämen kuonoa, joka näytti olevan surun murtama. ”Sinitähti, ei Myrskyklaani pärjää ilman sinua. Saati minä, olen aivan hukassa. Sinitähti, minä rakastan sinua”, Tulisydän kuiskasi hiljaa katsellen Sinitähden silmiä, joiden kirkkaus alkoi hiipua. Sinitähti katsoi Tulisydäntä tuntien myös surua sydämessään, sillä tiesi, että he näkisivät toisensa vasta Tulisydämen liityttyä Tähtiklaaniin. ”Minäkin rakastan sinua, Tulisydän”, hän henkäisi soturille, ”ja tulen aina rakastamaan. En ehtinyt kertoa sitä sinulle tarpeeksi ajoissa, mutta älä huoli, tämä oli vain pieni kynnen pintaraapaisu siitä, mikä meillä on edessämme yhdessä Tähtiklaanissa. Minä odotan sinua siellä. Hyvästi, Tulisydän.”
Tulisydän katseli voimattomana tekemään mitään, kun Sinitähti jätti hänet ja liittyi Tähtiklaanin joukkoon. Hän tunsi vielä Sinitähden tuoksun ympäröivän hänet ja lempeän tuulen turkillaan, ja oli kuulevinaan sanat
Minä odotan. Tulisydän ulvaisi sydäntä riipivästi ja painoi kuononsa vasten Sinitähden ruumista. Siinä hän makasi kunnes kuuli muiden kissojen vaimeita askeleita. Tulisydän päästi värisevän henkäyksen ja valmistautui henkisesti kohtaamaan klaanitoverinsa näiden uutena päällikkönä ja katsoi kauas taivaanrantaan.
Minäkin odotan sinua, hän ajatteli lohduttautuen sillä, että näkisi rakkaansa vielä.
