Missä meri on aina tyyni, K-11

[onkonälkä]

Ficin nimi: Missä meri on aina tyyni
Kirjoittaja: onkonälkä
Tyylilaji: Angst
Ikäraja: K-11
Päähenkilö: Tuntematon kuolonsyöjä
Summary: Mustaan riviin jää tyhjä aukko, yksi huppu laskeutuu.
Haasteet: Tunne10, Kaiken maailman ficlettejä
Varoitukset: Itsemurha.



Missä meri on aina tyyni

Liian usein lyöty lapsena, nyt kostaa maailmalle kokemansa vääryyden. Palvelija tunnistaa herransa ja taipuu kumarrukseen. Käsivarressa polttava synkkä ikuinen jälki satuttaa yhä, ja kasvot peittävä naamio kiristää. Loppujen lopuksi jokainen koira puree ruokkivaa kättä, isäntäänsä. Ja pian koittaa aamu, jolloin aurinko nousee verenpunaisena, ja mustaan riviin jää tyhjä aukko, yksi huppu laskeutuu. Hän näkee valoa silmät auki, ja pimeyttä ne sulkiessaan. Vaaleat ripset nousevat ja aurinko kuumentaa miehen kasvoja. Se ei ole sama aurinko, jota kerran katsoi kaltereiden takaa, kiviseinäisen talon sisältä. Se on erilainen aurinko. Se on vapauden aurinko. Kuolemaan tuomittu mies kääntyy paikallaan, ei orjalla ole lupaa lähteä, mutta lähtee kuitenkin. Kallio on kylmä paljaita jalkoja vasten, ja suolainen tuuli maistuu kylmyydeltä keuhkoissa, ja varpaat kipristyvät. Valtias huomaa tulleensa petetyksi, ja lähettää uskollisuuden valan haamun petturin perään. Kalliolla mies tuntee poltteen kädessä, kylmän jaloissa, ja muualla. Takanaan kengät nurmikolla merkitsemässä hautapaikan. Mies kaatuu, mutta kukaan ei kuule veden ääntä. Kukaan ei ole lähellä. Kuolonsyöjän raskas kaapu vetää miestä alas, pohjaan asti. Se ei tee suurta eroa, pohjalla hän on ollut monta pitkää, painavaa vuotta. Lopulta paino murtaa kantajansa, ja tämän painuessa syvemmälle, hän näkee vielä viimeisen kerran tuulisen taivaan, harmaat silmät painuvat umpeen ja valkoinen hiekka leijuu kauniina paikassa johon tämä laskeutui. Lopulta hiekka asettuu ja meri tyyntyy, kuin kunnioittaakseen miehen muistoa, ja pyhittääkseen viimeisen leposijan. Siellä meri ei koskaan ole myrskyinen, katumus tasoittaa aallot, ja uhraus laimentaa myrskyn. Pilvet pyrkivät pois sieltä, ja kun pilvi sinne joutuu, se itkee kauan päästyään pois.
Kengät puhtoisina ja yksin, hiljaa kukat ympäröivät ne, vain luonto muistaa miestä.

Lopulta jokainen kuolonsyöjä tahtoo vapauden, mutta yksikään ei osaa elää sen kanssa.

[Suklaamurukeksi95]

Itsemurha on niitä aiheita, joista ei kannata kirjoittaa, jos ei osaa. Sinä ilmiselvästi osaat Virheettömästi ja kaunopuheisesti kerrottu karu totuus.
Ainoa asia, joka jäi häiritsemään oli kappalejakojen puuttuminen. Olisi helpompi lukea, jos olisit laittanut edes muutaman rivinvaihdon
Kiitän upeasta dramaattisesti sävytetystä raapaleesta

[onkonälkä]

Suklaamurukeksi95, Kiitos kommentista Kiva kuulla, että pidit. Koitan seuraavalla kerralla muistaa ne kappalejaot!

[Cliff-fani]

Tykkäsin tästä tosi paljon, mutta tosiaan niin kuin Suklaamurukeksi95 sanoi: kappalejako olisi tehnyt tästä täydellisen. Olet uskomaton kirjoittamaan, ja oletan, että minulla on oikeus toivoa lisää tällaisia hienoja ficcejä sinulta

[onkonälkä]

Cliff-fani, Ihan tässä punastuu  Kiitos kivasta kommentista!!

[Iloinen Sipuli]

Eikääääääää!!!!!!!!

Miten tätä nyt kommentois... Ihan käsittämättömän UPEA
Loistava lyhyt raapale (?), kiistatta parhaita mitä oon koskaan lukenu. Mistäs mä ees alottaisin...
Luin tän monta kertaa peräkkäin ja koko ajan aattelin, miten joku osaa kirjottaa jotain tämmöstä

Yritetäänpäs sanoa jotain järkevää. Tää aihe oli ihan huippu. Oli hyvä, ettei tässä ollu ketään varsinaista, nimellistä päähenkilöä, vaan sen sijaan kuvasit hyvin onnistuneesti kuolonsyöjän, tai ylipäätänsä "pahiksen" synkkää maailmaa. Kaikki pelko ja ahdistus ja viha tätä maailmaa kohtaan, ja kaipuu pois, sinne "missä meri on aina tyyni". Toit kaiken sen upeasti esille, sait hirveän paljon asiaa mahtumaan näin lyhyeen tekstiin.

Kuten sanottiinkin jo, itsemurha on vaikea aihe kirjoittaa, ja kuvailu voi helposti luisua kliseiseksi tai jopa naurettavaksi. Sä kuitenkin olit osannu perfecto. Kaikki kielikuvat ja kaikki, just noin!

Parasta tässä oli ehdottomasti kieli ja kerrontatapa. Heti alku sai aikaan kylmiä väreitä, ihana alotustapa lähteä suoraan kuvailusta, adjektiiveistä, kuitenkaan sanomatta suoraan kuvailun kohdetta. Hankala selittää, mutta tarkotan että just tolla lailla.

Ja tää kerronta oli kultaa. Absolutely. Lukeminen sai vielä enemmän kylmiä väreitä niskaan. Täydellisin tapa juuri tämän tyyppiseen tekstiin. Aikamuoto preesens. "Kerronta" etenee kuvailulla, ei tapahtumien suoralla selostuksella. Pitkiä lauseita, ja kappalejaon puuttuminen sai aikaan nopean, jopa jännittävän tahdin, mikä ei välttämättä ollut lainkaan huono.

Tässä oli monta erityisen osuvaa kohtaa, parhaana tietysti toi ihan vika. Se oli niin hyvin sanottu, että sen mä kyllä muistan aina. Tosi filosofista, oon itekkin miettiny ton tyylisesti, ja onnistuit muotoilemaan sen yksinkertaiseksi, mutta täydelliseksi. Sekin ois sopinu summaryks.

Tätä vois kehua vaikka miten pitkään, mutta en saa enempää järkevää sanottavaa aikaseks. Loistava kokonaisuus, lyhyt tekstinpätkä joka silti kuuluu mun suosikkiteksteihin. Niin paljon ajatuksia ja visauksia, ja kieroutuneen mielen näkemyksiä niin lyhyessä pätkässä.

Kiitooooos, lisää tälläisiä!

-- Iloinen Sipuli

[onkonälkä]

Oih, ihana kommentti, kiitos paljon kehuista ja koko kommentista, Iloinen Sipuli <3 Olen itsekin sitä mieltä, että tämä on onnistuneimpia kirjoittamiani tekstejä ! Mukava kuulla, että onnistui pääsemään sun suosikkitekstien joukkoon! Superiso kiitos, en mä osaa enempää sanoa