Kirjoittaja: Irishe
Ikäraja: S
Genre: Angst, draama
Paring: H/D, H/B
A/N: Muutos on ainoa, joka pysyy. Jouduin yllättäen tilanteeseen, johon en olisi koskaan kuvitellut joutuvani. Jouduin jumiin siihen teennäiseen elokuvaan, jossa kuvitellaan kaiken olevan samalla tavalla ja hyvin niin kuin eilen. Vaikka tänään, kaikki on jo mennyt – muuttunut. Ja on jäljellä vain petturuus – Juudaksen suudelmat.
vastuunvapaus: J.K.Rowling omistaa hahmonsa ja miljöönsä, minä vain hieman lainaan niitä saamatta siitä korvausta.
Juudaksen suudelmat
Kävelen päivästä toiseen. Katselen kauneuden piirtymistä maisemaan auringon nousuissa ja laskuissa, tiivistymistä vesihöyryssä, kasteessa. Katson tätä alkukantaista kauneutta, mutta en näe sitä – en samalla tavalla kuin näin ennen. Nyt näen kaikkialla vain muistoja sinusta, sillä niin pienet asiat muistuttavat minua sinusta. Sellaisetkin asiat, joita ei ennen ole tullut edes ajatelleeksi.
Mustat kengät kaupassa – samanlaiset kuin sinulla
Tyhjä henkari eteisessä – vain oma takkini
Kaiuttomat seinät – naurusi muisto
Ohi kulkevat ihmiset – hymyjen kauneus ja kalpeus
Katson näitä ohivilahtavia asioita ja leikin kuoleman kanssa aina uudelleen ja uudelleen. Katson, oikeastaan edes ymmärtämättä mitä näen. Kunhan vain katson tätä maailman ja näitä ihmisiä, näkemättä oikeastaan mitään. Nähden ainoastaan vain sen, minkä oma mieleni minun nähdä sallii.
Kuljen ajatta, sillä minun aikani on jo mennyt. Kuljen kiireettä, sillä minun kiireeni on jo langennut surun eteen. Kuljen vain, koska en tiedä, mitä muutakaan tehdä.
Istun penkille niin kuin monta kertaa ennen tätä hetkeä. Katson pudotusta, joka avautuu edessäni. Sen syvyyskin muistuttaa minua sinusta. Sillä se sinä minulle olit, pudotus, jota en edes huomannut tulevaksi. Ja siltikin olin yhtäkkiä siellä – pohjalla, pudonnut huomaamattani niin, ettei se tehnyt edes kipeää. Ei ennen kuin nyt.
Painan pääni käsiini ja pakotan kyyneleet takaisin. Nieleskelen voimakkaasti pitääkseni sen avaruuden sisälläni, ne polttavat sanat ja ajatukset. Ne kuitenkin pyrkivät pintaan taistellen huomiostaan – muistot. Niiden lakkaamaton meri tahtoo syövyttää minut ilmaa ohuemmaksi. Saada minut muistamaan, että mitään en koskaan niin paljon halunnut kuin elää. Elää sinun kanssasi.
Nostan katseeni käsistäni ja hymyilen ilotta. Maisema edessäni levittäytyy laajana, enkä voi olla kysymättä itseltäni, miltä tuntuisi vain hypätä. Hypätä ja tuntea pyörteen imaisevan sinut mukanaan, paiskautua tuulen vietäväksi niin, että kaikki hallinta katoaa eikä jäljelle jää enää mitään – ei mitään muuta kuin se kuollut hymy sinun silmissäsi.
Pudistan aavistuksen verran päätäni hätyyttääkseni pois minua piinaavat muistot, ajatukset, jotka eivät lakkaa minua häiritsemästä. Puistellakseni pois anteeksi pyyntösi kaiun. Sillä vaikka oletkin oikeassa, olet samaan aikaan väärässä, enkä voi sinulle suoda vapauttasi, sillä en sitä koskaan vienyt. Sinä veit sen itse.
Palasit itse takaisin alkuun. Palasit vain nähdäksesi, että paluu loppuun ei ole sen helpompi tänään kuin eilenkään. Palasit vain huomataksesi, ettei mennyt koskaan – ei koskaan – päästä irti.
Nousen hitaasti kasvojesi noustessa eteeni. Hymyilet minulle sädehtivästi. Kauneutesi lankeaa ylleni kuin kuutamo. Pudistan sinulle kuitenkin päätäni ja saan sinut katoamaan. En tahdo sinua, en enää. En, vaikka toinen puoli minusta huutaakin omien tekojeni tyhmyyttä, tekemiäni virheitä, luottamustani.
Jatkan kävelemistä muistojen pyörteillessä takanani. Ne saavuttava minua päivä päivältä ja minä tiedän niiden saavan minut vielä kiinni. Vaikka juoksisin lujempaa kuin muut, aina avaruuteen asti niin, että siellä olevat näkymättömät mutkat heijastuisivat minun elämääni, se ei silti pelastaisi minua minulta itseltäni.
Askeleeni putoilevat raskaana maahan. Pysähdyn katselemaan, kuinka puissa olevat lehdet tanssivat tietään ylemmäs, alemmas, ylemmäs. Niiden sävyt kietoutuvat toisiinsa, eikä värimyrsky lakkaa heilumasta. Niiden tanssikin muistuttaa minua sinusta – sinun monijuosteisuudestasi.
Jatkan matkaani menneisyys selkäni takana. Kuulen sen koleat askeleet ja tunnen sen tahmaiset sormet, joita se naksutellen ojentelee minua kohden. Tunnen sen valheellisen rauhan ja hiljaisuuden, jota se kuiskii minulle. Kuulen sen äänettömät huokailut ja juoksen.
Juoksen järvelle asti. Sen ranta on autio syksyn luodessa siltaansa sen yli. Istun kaatuneelle rungolle katsomaan kimaltelevan järven unelmaa. Katson sen tyhjyyttä ja näen sinut siinäkin. Kaikessa kauneudessasi, sinä olet tyhjä sisältä – tunteeton kuin järvi edessäni.
”Draco.”
Käännän katseeni sinuun.
”Tavoitinpas sinut viimein.” Hymyilet. Minä en jaksa hymyillä sinulle. Minun hymyni on jo kuollut. Se on jähmettynyt sulaan rautaan, eikä kukaan voi sitä murtamatta muokata.
”Mikä on?”
Käännän katseeni järvelle. Mikä on? Mikä on? Mikä on? Mikä – on?
Räpäytän silmiäni raskaasti.
”Minä tiedän, Blaise.”
”Tiedät mitä?”
”Sinusta ja… hänestä.”
Ahdistunut henkäys purkautuu huuliesi välistä.
”Minä…”
”Ei tarvitse.”
”Olen pahoillani.”
”Minä olen.”
”Miksi?”
Painan silmäni kiinni ja käteni nyrkkiin. Nielaisen palan kurkustani, mutta sanat eivät tule suustani.
”Draco?”
Taivutan pääni taakse ja avaan silmäni. Aurinko sokaisee silmäni. Tuijotan sen kultaista kehrää ja toivon, että se todella voisi poistaa minulta kyvyn nähdä – kyvyn nähdä valheesi.
Syytän silmieni kirvelystä aurinkoa, vaikka tiedän varsin hyvin sen olevan valhe. Kyyneleet ne siellä taas hymyilevät ja hyrisevät.
”Draco, puhu minulle.”
”Hän ei ole sitä, mitä luulet hänen olevan.”
”Minä tiedän.”
”Ei, en usko sinun tietävän.”
”Kerro sitten.”
”Hän pettää sinua, Blaise.”
”Ei.”
”Kyllä. Hän petti minua sinun kanssasi”, sanon muuttaen tarkoituksella sanamuotoani.
”Draco.”
”Minä en ole pahoillani, Blaise.”
”Ei.” Äänesi vapisee hentona.
Suljen silmäni tuskaltasi. Olen käynyt läpi tuon saman tunteen. Olen käynyt läpi tuon saman meren, nähnyt nuo samat kasvot. Olen katsonut Juudasta silmästä silmään ja maistanut hänen petolliset suudelmansa. Ja ainoa, mitä olen sillä saavuttanut, on elämäni sortuminen hänen mennessään.
Kiedon käteni lohduttavasti ympärillesi. Et työnnä minua pois, sillä me molemmat olemme yhtä petettyjä – tietämättä toisistamme, omaan valheeseemme uskoneita.
Pyyhin pois poskellesi liukuvan kyyneleen.
”Hän ei ole sen arvoinen, Blaise”, sanon, vaikka tiedän hänen olevan enemmänkin arvoinen. Minä itse kävelin viikkoja, kuukausia. Kävelin unohtaakseni, mutten koskaan voinut unohtaa.
Liu’utan käteni taskuun ja pyöritän neulan paikoilleen ruiskuun. Sinun yhä vapistessa sylissäni vedän ruiskun taskustani, poistan suojan ja upotan sen sulavasti kaulavaltimoosi.
”Olen pahoillani”, kuiskaan sinulle. Järkyttyneet silmäsi tuijottavat minua vastaan ääneti. Irrotan neulan ja lasken sinut ääneti maahan.
”Kolme poissa, kymmenen jäljellä”, sanon työntäen ruiskun taskuuni. Katson hetken sinua surullisena. En olisi tahtonut tehdä näin, en sinulle. Mutta minun täytyi, sillä niin kauan kuin yksikin teistä elää, minä en saa rauhaa.
Otan valokuvan taskustani ja silppuan sen viereesi. Palaset tipahtelevat ympärillesi kuin lumihiutaleet. Hymyilevät kasvot murskautuvat miljooniksi sirpaleiksi, etkä sinä koskaan saanut sitä, mitä halusit. Et saanut minun elämääni.
Poistun paikalta poistaen merkit itsestäni. Minä en ollut täällä, en tänään.
Aamulla luen lehdestä, kuinka kolmas nuori mies löytyi murhattuna. Katson kuvaa, jossa sinun kasvosi hymyilevät minulle etsintäkuulutuksesta.
”Sinun ei olisi pitänyt tehdä tätä minulle, Harry”, sanon hiljaa ja hymyilen kuvallesi.
Kaikki tämä on minun Juudaksen suudelmani – petturuuden kauniit kasvot.
