Kaupunkilaisista [K-11, Drama] 2. luku 26.5.-13

[Gwenhwyfar]

Otsikko: Kaupunkilaisista
Ikäraja: maksimissaan K-11
Kirjoittaja: Gwenhwyfar
Osat: 2/?
Varoitukset: Kiroilua, huumeita
Genre: Drama, (Angst)
Disclimer: Raapaleita kaupunkilaisista. Pahasta hyvään ja taas takaisin pahaan. Jatkotarina kaupungin ihmisistä. Diilareiden kautta ylempään keskiluokkaan ja kodittomiin.
A/N: Alkoi tajunnanvirtana, tämä syntyi.


Addiktoitunut

Joskus kun kävelen yksin kaupan jälkeen kotiin, en tunne oloani turvalliseksi. Mitä jos jokin oli vialla myymissäni huumeissa? Jos ostaja ei vain ollut tyytyväinen? Mitä jos minua tarkkailtiin? Puristan sormeni tiukasti aseen ympärille, haen turvaa. Sydämeni tykyttää kahta kertaa nopeammin ja harpon pitkin askelein kohti ruuhkaisempaa katua. Kaupunki ei hiljene, vaikka aurinko laskisi. Jos pääsen turvallisesti ihmisjoukkoon, olen turvassa. Kukaan ei viitsi hyökätä kimppuuni silminnäkijöiden nähden. Siinä ei vain olisi mitään järkeä. Suuremmalla todennäköisyydellä sitä joutuu itse vankilaan.

Se meinaisi linnareissua mitä varmemmin myös minulle.

Poliisit löytäisivät taskuistani tonnikaupalla rahaa, jäämiä huumeista ja tietenkin aseen. Siinä sitten istuttaisiin ihan mukava aika huumeiden myymisestä.

Olen kiltti tyttö. Olin kiltti tyttö. Jos nyt diileriä voi kiltiksi tytöksi laskea. En itse käytä huumeita. Olen vaan niin hemmetin ahne, että teen rahan eteen mitä vain. Numeroni olivat korkeita, mutta kun on köyhään perheeseen syntynyt, ei tilanteesta pääse pois kuin kuolemalla. Tai jollakin helvetin lottovoitolla. Olisin varmaan pääsyt ihan hyvään yliopistoon, jos vain olisi rahaa. Aluksi tämän pitikin olla sitä, säästämistä. Mutta huumeiden myynti on kuin huumetta itseään. Aloitin, ja nyt kun olen päässyt kiinni kultasuoneen, miksi lopettaa? Addiktoutunut.

Enkä tällä rikosrekisterillä kuitenkaan enää pääsisi minnekään.

Ensimmäiset tähdet syttyvät keväiselle yötaivaalle. Kello lähenee tietääkseni yhtätoista. Tapaaminen oli sovittu varttia vaille. Poliisit tulee yhdeltätoista. Silti pelkään muita, diilereitä, narkkareita, kaikkia. Kello kumahtaa kellotornissa jossain kaukaisuudessa. Kello on siis yhdentoista. Kuulen ympäriltäni liikkuvien ihmisten ääniä, vaimeaa puhetta. Minua tarkkailtiin. Niin kuin joka helvetin yö, kun käyn täällä. Tämä voisi olla se viimeinen kerta, mutta palaan kuitenkin aina uudestaan. Kun vaan ei voi lopettaa.

Kuulen huumekoiran haukut kadun toisessa päässä. Siellä, mistä minä tulin. Kiristän tahtia ja pian pääsen vilkkaamman, huolletun kadun luo. Sulaudun ihmisten joukkoon ja katoan. Katoan tarkkailijoilta, koirilta, katseilta. Kävelen vain ihmismassan mukana, kuin mikäkin lainkuuliainen kansalainen. En enää pelkää. En, kunnes tulen takaisin huomenna.


A/N: hassu juttu, itse olen ihan kunnolla kiltti tyttö, mutta tarinat on aina jotenkin tällasia. Toivottavasti nautitte, ja pliis, jättäkää se kommentti, sillä nyt kun betaakaan ei ole, palaute on ihan tarpeellista.

[Pähkinäinen]

Kommenttikamppanjasta moi, olen pulassa taas.

Odotin sitä tavanomaista tunnesoppaa tai jotain kaupunkisynkistelyä tältä, joten koin yllätyksen alkaessani lukea. Aihe ei sinänsä minuun oikein iske, vaikka tuo toteamus diilaamiseen addiktoitumisesta oli kyllä kiinnostava. Varmaan kyllä vilkuilen tätäkin raapalesarjaa ihan uteliaisuudesta jos huomaan, kun jatkoa tulee, ehkä vielä jätän uuden kommentinkin. Mutta tästä ensimmäisestä raapaleesta...

Jotenkin tuo päähenkilö jäi vähän etäiseksi. En oikein tiedä, millainen hän on luonteeltaan, millainen ihminen hän oikeastaan on - saatiinhan sieltä vähän sitä taustaa sille, miten kiltti tyttö (tuossa muuten on ensin preesensissä ja sitten imperfektissä sama lause, onko tahallista ja onko sillä joku merkitys, josta minä en ihan saa kiinni?) päätyy myymään huumeita, mutta olisi ollut kiva jos hänestä olisi enemmän tietoa, jos siellä olisi sellaisia pieniä yksityiskohtia jotka jotenkin toisivat hänet lähemmäs. (Vaikka jotain naurettavia, kenties lapsuudesta peräisin olevia pikku tapoja. Tai jos hänellä olisi ollut vaikka jokin koru, jolla olisi ollut jokin tunnearvo.) Eli kaipa tässä yritän sanoa että olisin kaivannut häneen syvyyttä.

Itse teksti olisi voinut olla sujuvampi. Parissa kohtaa oli toistoa, esim. tuossa ekassa kappaleessa puhutaan turvan hakemisesta, sitten turvallisesti ihmisjoukkoon pääsystä ja sitten vielä turvassa olosta. Osa ajatuksista jäi minulle epäselviksi ja joitakin taas joutui hetken miettimään ennen kuin tajusi, mitä ajettiin takaa, esimerkiksi tuota toiseksi viimeistä kappaletta lukiessa ei aina ymmärtänyt, missä mentiin. Jonkun verran olit myös sotkeentunut tuon konditionaalin kanssa: "Kaupunki ei hiljene, vaikka aurinko laskisi." Aurinkohan laskee, eli tuossa vähän pistää konditionaali silmään, kun taas tuossa "Kukaan ei viitsi hyökätä kimppuuni silminnäkijöiden nähden. Siinä ei vain olisi mitään järkeä. Suuremmalla todennäköisyydellä sitä joutuu itse vankilaan." -kohdassa tuo viimeinen lause pitäisi mielestäni olla myös konditionaalissa, sekoittaa nimittäin vähän kun tuo edellinenkin on ja samasta asiasta puhutaan mutta aikamuoto muuttuu.
On kohtia, joissa on käytetty kahta lausetta, vaikka asia yhdessä kuulostaisi sujuvammalta.

En enää pelkää. En, kunnes tulen takaisin huomenna.

Tuohon ei minusta käy tuo "kunnes", itse laittaisin "ennen kuin", mutta en lainannut tätä pelkästään siksi, vaan koska pidän tästä lopetuksena.

Eli stalkataan kunnes tavataan (eikun hetkinen) tai siis näkyillään sitten kun kirjoitat lisää...

[Gwenhwyfar]

Pähkinäinen, kiitos kommentistasi (vaikka se kommenttikamppanjan kautta tulikin). Tuosta päähenkilön etäisyydestä innostuin tekemään tämän osan, ja näyttää siltä, että tästä on enemmänkin tulossa jatkotarina, kuin raapalesarja. Tästä ei nyt tullut ihan pelkkää kertomista päähenkilöstä, mutta emmeköhän me saa hänestä selvää tarinan jatkuessa...

Joo, ihan tarkoituksella olin laittanut tuon saman lauseen ensin preesensissä, sitten imperfektissä. Sen olisi ihan hyvin voinut laittaa pelkästään imperfektissä, mutta jotenkin vain tykkään tehdä tällaisia on-oli-yhdistelmiä.


A/N: Äää... tästä ei tullut raapale D: Mutta ei voi pätkää lyhentääkään. Kai tuon otsikon voisi muuttaa raapalesarjasta jatko tarinaan...


Kuiskauksia

Kun lopulta pääsen tutun oven eteen, uskallan huokaista. Joka ikinen ilta päätän, etten mene diilaamaan enää uudestaan. Minua ei ole koskaan tunnettu hyvästä kyvystä pitää lupauksiani tai päätöksiäni. Olen horjuva kuin ensiaskeleitaan ottava varsa.

Avaan oven varovasti ääntäkään päästämättä. Astun siistiin eteiseen ja suljen oven perässäni yhtä äänettömästi, kuin olin sen avannut. Riisun kenkäni ja mustan pilottitakkini. Äänettömin askelein nousen portaat yläkertaan, missä huoneeni sijaitsee.

Poikkean kylpyhuoneen kautta pestäkseni kasvoni ja hampaani, mutta jumitun katselemaan itseäni peilistä. Takaisin tuijottaa väsyneen näköinen, punahiuksinen ja kaunis nuori nainen. Luomet roikkuvat painavina vihreiden silmien päällä ja posket punoittavat loppusyksyisen yön kirpeydestä.

Olen pitkään hiljaa ja yritän ottaa selvää naisesta, joka katsoo minua peilistä. Tutkailen kasvojeni piirteitä, sileää ihoa, harvoja ripsiä, olemattomia kulmakarvoja, kunnes katseeni eksyy pitkään ja näkyvään arpeen solisluuni alapuolella. Sivelen sitä hetken, sillä se helpottaa oloani. En tiedä miksi, sillä se on saatu oikein epämukavissa oloissa isäni puukosta. Rakastin häntä kovin, vaikka hän minua satuttikin. Arven siveleminen kai helpotti ikävää. Hän ymmärsi minua. Hän oli ainoa joka tiesi minusta kaiken. Aina lapsuudesta diilaamiseen ja epäonnistuneisiin ihmissuhteisiin.

Sitten hänet ammuttiin.

Puristan silmäni tiukasti kiinni ja yritän unohtaa. Poistun kylpyhuoneesta omaan huoneeseeni pidättäen kyyneleitä.

Kello näyttää puolta kahta. Suljen kärsineen, mutta tärkeän päiväkirjani kannen ja sujautan sen tyynyni alle. Uppoan sänkyni lämpöön ja vaivun ohueen uneen.

-

”Katharine… Katharine… Katharine…” kuiskaa ääni korvaani. Pälyilen ympärilleni, mutta en näe mitään muuta, kuin mustaa. En näe mitään, mitä tunnistaisin. Vain mustaa.
”Kuka olet?” kysyn arasti.
”Katharine… Katharine… Katharine…” saan vastaukseksi. Ääniä on nyt monta. Nimeni kaikuu korvissani jokaisesta suunnasta, ja musta ’ei mikään’ alkaa pimetä. Se synkkenee mustasta vielä jonkin tummempaan. Tunnen painetta. Korvani menevät lukkoon, mutta kuiskaukset kuitenkin kuuluvat korviini. Minä huudan, mutta mitään ei tapahdu. Tunnen puristuvani kokoon ja pelkään hajoavani tuhansiin palasiin. Paine kasvaa ja kasvaa, kunnes mieleni tummenee ja tunnen, kuinka hajoan. Murrun ja menetän itseni. Katoan. Äänet vain eivät lähde minnekään…

-

”Kathy! Ylös!” minua vuotta vanhempi siskoni huutaa korvani juuressa. Hän seisoo sänkyni vieressä valmiina lähtemän ulos. En tiedä mitä hän haluaa. Emme kumpikaan käy koulua. Minulla on huumeet ja hänellä on… jotain.
”Miksi minä nousisin?” kysyn ja kohotan vasenta kulmakarvaani.
”Koska minä haluan.” Charlotte, tai tuttavallisemmin vain Char, sanoo.
Kohautan olkiani ja nousen. Eipä sillä niin väliä ole. Ei minulla kuitenkaan mitään ole.